Mutta jatkamme.
Poliisikamarissa herrat tutkivat visusti Jönniä, kyselivät millä
asioilla hän vaeltaa.
Mutta Jönni alkoi kieräillä. Ei hän halunnut niin salailla rikoksiansa,
mutta kun asia tuntui nololta, kun sanomalehdissäkin sillä ilveilivät,
niin ei hän halunnut suoraan puhua, vaan selitteli:
"Oli vain rahoja taskussa, niin yritin, että eikö tuo kieriessään
kasvaisi."
Hän selitti, kuinka oli arpajaisissa voittanut kaksituhatta, ja poliisi
huomasi asian oikeaksi, ja Jönni nyt selitti:
"Mutta eihän se mitä kasva." Hän rohkaistui, ja kun ne yhä tutkivat,
niin hän selitti:
"Arvelin niillä etuilla, että jos nuo miljoonaksi paisuisivat... Kun se
kauppaneuvoskin sitä ennusti." Poliisia oikeastaan huvitti Jönnin
hurskas usko liikemiesneroonsa. He puhelivat, ja Jönni valitti:
"Se on vaarallista rahojen kanssa liikuksia... Kun olet itse muassa."
Hän tarkoitti oikeastaan sitä, että kun on itse rahojen mukana
maailmalla, niin joutuu ne menettämään.
"Kiusauksia kun on näet monta", puheli hän lisäten:
"Niin sitä joudut vähä liiemmälti pölisyttämään ja silloin se on kohta
kuitti."
Ja niinpä ei poliisi osannut aavistaakaan, että tuo suurveijari, jota
nyt etsittiin, on Jönni. He vain huomasivat Jönnin yrittäneen omilla
rahoillansa jotenkuten miljoonaa etuilla, ja Jönni valitteli yhäkin
asiaansa ja puheli:
"Se on tiukalla miljoona... Niin iso raha kuin miljoona", selitti hän.
Poliisiherroja huvitti yhäti tuo Jönnin vilpitön puuha ja koko Jönni.
"Oli jo tulossa... ihan nenän edessä, mutta sitten nykäisikin ja
pyöräytti pois."
Ja herrat kehoittivat Jönniä heittämään kaikki enemmät yritykset.
Nuutinen vielä lohdutteli, puheli tosissaan:
"Pitäähän sitä täällä maailmassa olla muitakin. Eikä vain paljaita
miljoneereja... Ja ei se siltä ole ihminen sen halvempi Herran edessä."
Ja Jönni alistuikin nyt siihen. Arvelihau vain:
"Ka minäpä vain luulin ja yritin. Kun tuo on muillekin kerran
luonnistunut."
Ja niin selvisi asia. Poliisimestarikin hymyili. Hän mielistyi Jönniin,
varsinkin kun se ei vaatinut heille rangaistusta niin törkeästä
erehdyksestä, virkavirheestä, vaan kuittasi kaiken ilmaiseksi.
Juomarahan hän antoi Jönnille, kokonaisen markan.
Mutta samalla ryhtyivät poliisilaitoksen virkamiehet neuvottelemaan
mitä tehdä. Tapaus oli heille ikävä virkavirhe, ja hämminki oli suuri.
Paras koettaa salata kaikki.
Mutta asiansa nyt selvitettyään nosti Jönni arkun taas selkäänsä ja
lähti poliisiherrojen neuvoa noudattaen paluumatkalle Helsinkiä kohti.
"Elä, Nuutinen, pahaa tykkää!" puheli hän Nuutista taas hyvästellessään
aivan liikutettuna ja lisäili:
"Minä annan aina sinulle sen tunnustuksen, että sinä olet oikea mies ja
kärsit ja korjaat lähimäistäsi, silloin kun sille on tarpeen apu."
"Ka... Mitäpä niistä!" heltyi taas tällä eron hetkellä Nuutinenkin ja
lisäili:
"Korjasihan se syntinen samarialainenkin Jerikon tiellä ryövätyn ja
kantoi majaan. Eikö silloin paljon enemmän me, jotka olemme
kristityltä."
Ja jos olisi sopinut, niin heiltä olisi molemmilta aivan kyynel
silmäkulmaan kihahtanut, ja he erosivat nyt maailman parhaina
ystävyksinä.
Mutta niitä Jönnin murhaajia, huijarijoukkoa, etsi poliisi yhäkin. Nyt
ei vielä uskallettu Tampereen poliisikamarista oitis ilmoitella, että
Jönni onkin löydetty elävänä. Pelättiin näet jouduttavan syytteeseen
virkavirheestä, siitä, että on laitosta hoitaessa osoitettu niin
törkeää huolimattomuutta, että on yritetty haudata elävä mies kuolleen
asemesta. Siitä olisi joutunut viralta pois. Siispä neuvoteltiin,
koettiin keksiä pelastusta, lykätä selityksen julkaiseminen, ja niin
sai elävä Jönni nyt yhäkin vaeltaa kuolleitten kirjoissa, ja poliisi
etsi hänen murhaajiansa yhtäällä, samalla kun se etsi häntä itseänsä
elävien mailla elävänä huijarina, ja hän itse ei tiennyt asiasta
mitään.
* * * * *
Tampereella oli äskettäin puhjennut iso lakko. Sen johdosta olivat
siellä viinakaupat kiinni. Viinan salamyöjät kiskoivat siis jopa
kaksitoista markkaa pullolta, ja kiitti jos silläkään enää sai.
Lisäksi vaivasi Jönniä nyt jo elatuksen murhe. Ei ollut matkarahoja, ei
ruokaa. Ainoastaan se poliisimestarin antama markka taskussa, sekin
vain hetken. Nyt ei mitään. Ruumisarkkua ei huolinut kukaan.
Hän joutui siis pieneen pulaan. Matkarahat ansaitaksensa hän
etsi jo työtä, oli valmis rikkuriksikin. Hän ilmoittautui
työnvälityskonttorissa, ja kun puuseppä Pirinen oli sieltäkin
tiedustellut väkeä, niin lähetti konttori Jönnin oitis Piriselle
työhön. Mutta kun hän oli sinne matkalla, tuli vastaan Tampereen
maaseurakunnan haudankaivaja. Se ei tuntenut Jönniä, kun Jönni oli
haudattu kaupungin hautausmaahan. Hänenkin väkensä oli lakossa, ja
työllä oli kiire. Varsinkin se Rinnin pojan Jaskan tilaama Jönnin hauta
olisi nyt pitänyt saada kaivetuksi, sillä huomiseksi oli tilattu ja
huomenna olivat hautajaiset.
Ja niinpä hän alkoikin värvätä Jönniä rikkuriksi haudan kaivuun. Jönni
esteli, ilmoitti jo lupautuneensa Piriselle, mutta haudankaivaja alkoi
vaatia ja tahtoa ja selitti:
"Tällä työllä on kiireempi kuin Pirisen. Kesäaikana rupeaa ruumis
mätänemään."
Ja silloin Jönni suostui, lähetti vain Piriselle sanan, että hän tulee
myöhemmin, ja puheli haudankaivajalle:
"Pitää sitä kuollutta semmoisessa kiireessä auttaa. Kun on jo
mätänemistilassa."
Hän oli oikeastaan iloinen, kun sai nyt puutteessa ollessaan työtä, ja
puheli siinä kaivaessaan haudankaivajalle:
"On se hyvä, että rikkaita kuolee... Saa toki köyhä haudankaivussa
työtä."
Hän puhui sen kiitollisin mielin ja aherti nyt tuona rikkaana
työnantajanansa ja sen köyhänä työntekijänä samalla. Hän kaivoi kuin
karhu ja jatkoi puhelua, selitellen:
"Sillä rikkaan velvollisuus on antaa köyhälle työtä." Hän puhui
työansioista. Ja kun oli lakko eikä oltu edeltäpäin sovittu
kaivupalkasta, niin hän alkoi nyt johtaa keskustelua semmoiseksi, että
haudankaivaja heltyisi ja maksaisi hänelle hyvän palkan. Hän alkoi
laajalti, lapioi ja ensi otteeksi puheli:
"Mutta työnantajan on teetettävä hyödyllistä työtä... josta on vielä
toivo. Maatöitä ja semmoisia." Työnantajaa, s.o. omaa itseään, hän koki
panna pussiin, hellyttää sen liikojakin maksamaan.
"Ka", myönsi haudankaivaja, ja Jönni teki voimalla tuota hyödyllistä
maatyötä, "josta on vielä toivo" ja jota hän työnantajana itsellään,
työnpuutteeseen joutuneella, teetti. Hän koki johtua siihen kipeään
palkka-asiaan ja jo alkoi:
"Ja palkkaa maksaessa ei pidä työnantajan pussin suuta kiinni kuroa."
Runsaasti pitää maksaa, hän puheli. Hän puhui sitä jo aivan
tosihartaudella, kuin raamatun mies. Tietämättä itse olevansa tuo
samainen työnantaja hän koki pehmittää sen sydäntä Herran Sanalla
puhellen sille haudankaivajan välityksellä:
"Sillä mihinkäpä sitä työnantajakaan säästäisi? Että työntekijällensä
vääryyttä palkan maksussa tekisi."
Se oli jo tosijumalisuutta, vaikka sen siemenenä olikin ollut kavaluus:
halu pettää työnantaja, oma itsensä, pehmittämällä sen sydän. Hän
lisäsi siitä työnantajasta:
"Ei sitä hänkään täällä iäistä asuntoa ja majaa rakenna. Niin että mitä
sitä tavaraa säästää."
Ja hurskas haudankaivajakin kiintyi Jönnin raamatulliseen puheeseen.
Jönni selitteli talousoppiaan edelleen, puhui toistamiseen siitäkin,
että rikkaiden pitää antaa köyhille työtä, mutta viisaasti: teettää
hyödyllistä maatyötä. Ja silloin haudankaivaja, kirkollisena miehenä,
tuli siitä maatyöstä sanoneeksi:
"Ka maatöihinhän se Herra lähetti tuhlaajapojankin... Kun se menetti
miljoonan... Vaikka ei ollut sitä ansainnut."
Ja Jönni myönsi sen, jatkoi maatyötänsä ja puolusteli nyt
tuhlaajapoikaa, puhellen siinä kovasta työstä:
"Mutta hänen ei olisi silloinkaan pitänyt lannistua elatuksenmurheesta
eikä malttaa mieltänsä... Sillä parempi on tyhjä vatsa kuin
murheellinen mieli."
Ja niin kaivoi hän iäistä asuntoa itsellensä. Kaivoi omaa hautaansa,
kaivoi sitä kiireesti, pelastaakseen ruumiinsa mätänemiseltä. Hän loi
multaa hiki hatussa kuin karhu, syveni yhä syvemmä kuoppaan. Kymmenen
markkaa hän oli itse sen kaivusta silloin maksanut, kun rahat lähetti,
ja ansaitsi niistä omistansa nyt toki työllään neljä markkaa takaisin.
"Selvitäänhän sitä asiassa ilman lakkoakin", puheli hän vielä noita
palkkarahoja saadessansakin, jatkoi äskeistä puhettansa työnantajain ja
työntekijäin välisistä oloista, puhui rahastakin, selitti nyt
talouspolitiikkaansa puhellen:
"Kun meillä on työoloissakin viisas politiikka työnantajan ja -tekijän
puolelta, niin se käy samaan pussiin... Eikä toinen petä ja sorra
toistaan." Haudankaivaja myönsi sen todeksi, sillä lakko suututti
häntäkin, ja Jönni vakuutti:
"Minä olen aina tasapuolinen asiassa... Niin että en tässäkään asiassa
astu toisen enemmän kuin toisenkaan varpaille, en työnantajan
enkä -tekijän."
Ja vasta nyt hän johtui ottamaan selvää tuosta työnantajasta.
Haudankaivaja kun näet ihmetteli että: "pianpa se valmistui", niin hän
hikisenä vastaili:
"Koin jouduttaa, ettei ennättäisi ruumis mädätä... Kun sillä sanoit
niin kiiruun jo olevan."
Ja nyt hän uteliaana jo kysäisi:
"Kenenkäs tähteet ne tähän nyt pannaan?"
"Ka", vastaili haudankaivaja, selittäen: "Kuuluu, kuolleen eräs
jätkä... Kuuluu eläneen syntistä elämää ja joutuneen sen uhriksi. On
suullaan juonut itsensä kuoliaaksi." Hän tarkoitti sitä Jönnin myrkyn,
juomista. Ja kun Jönni ei sitä tiennyt ja halusi sanoa sanan
haudankaivajankin mieliksi, niin hän arveli:
"Kylläpä oli sitten oikea roikalejätkä." Hän kun ei osannut arvata,
että se roikale on hän.
"Ka", myönsi hurskas haudankaivaja ja ilmoitti:
"Jönni Lumperi sen nimi kuuluu olleen."
"Häh", ihmetteli Jönni hölmistyneenä, mutta haudankaivaja selitti:
"Rinnin poika sen kävi jätkän huoltajien puolesta tilaamassa. Kuuluu
kuolleen myrkkyyn."
Asia selvisi Jönnille, mutta hän itse sekoittui ja selitti:
"Minä olen itse se sama jätkä."
Mutta nyt sekoittui haudankaivaja, ei ollut uskoa ja peräsi:
"Mitenkäs sinä sitten vielä haudankaivutöissä pärjäät?"
Ja Jönni koki selittää:
"Se oli vain pieni mulkkaus... Hautasivat minut Antti Pitkäsen sijasta
kaupungin hautausmaahan, mutta sain toki vielä ajoissa pellit auki ja
niin toki pelastuin iäisestä elämästä."
Haudankaivaja luuli häntä hulluksi, tai sitten ilvehtijäksi, ja ihan
vihasteli:
"Mitä sinä joutavia puhua tökötät! Kuolema on vakava asia."
Mutta silloin saapui paikalle kaupungin hautausmaalta mies, joka oli
nähnyt Jönnin hautaustoimitukset ja puheli:
"Ka täälläkös tää on tuokin Jönni... Joka piti Antti Pitkäsen hautaa
vuokra-asuntonaan. Ja sitten nousi ylös."
Ja niin selvisi asia haudankaivajallekin, ja hän siunaili Luojan
viisasta järjestystä, joka pelastaa vielä haudastakin. Ja kun hän
sitten silmäili Jönnin tuhottoman tervettä olemusta, niin hän uskoi,
että se ei ole vielä mätänemistilassa, ja silloin hän Jönnillekin
puheli:
"No... Kyllä nyt ei olisi ollut ruumiisi mätänemisen vuoksi kiirettä.
Sillä ennen tää hauta mätänee, ennenkuin noin terve ruumis."
Mutta Jönni istuksi hautansa reunalla puupölkyllä mietteissänsä.
Hänestä oli tämä kaikki niin kovin ihmeellistä, että ei tiennyt mitä
ajatella, mitä sanoa. Tuskin hän kuuli enää haudankaivajan puhettakaan
ja heräsi vasta kun se häneltä peräsi:
"Vai mitä?"
Siitä hän heräsi ajatuksistaan ja puheli vakaana:
"Sitä minä tässä vain arvelin, että jos kuka tuohon kuoppaan joutuu,
niin sille eivät enää pulukyyhkyset kujerra."
Ja hurskas haudankaivaja heltyi hänelle ja puheli:
"Se on Herra sinulle armonsa osoittanut. Hän avasi haudan, ja niin sinä
heräsit ylös kuolleista."
Jönni kuunteli sitä kaikkea, kuten oli aina Helsingissä kuunnellut
hautauskellojen raskaasti kumahtelevaa soittoa. Hän laski retkiänsä,
muisti miljoonapuuhansa johtaneen hänet näin täpärälle, lähelle
kuolemaa, ja puheli vakaana:
"Se on miljoona kaksiteräinen ase... Kun sitä lähdet liikuttamaan, niin
se voi panna miehen omaa kuoppaansa kaivamaan ja sanoa että:
pankpruutti... Pankpruutti ja vararikko."
Ja hän lähti hyvin vakaana hautausmaalta ja niin ohjasi kulkunsa
puuseppä Pirisen luo. Oitis hänen poistuttuansa saapui hänen hurskas
morsiamensa Kourun leski neiti Riipiön seurassa laskemaan seppeleensä
miesvainajansa haudalle. Sen hauta oli aivan tämän hänen sulhasensa
Jönnin avoimen haudan lähellä. Hän teki toimituksensa, pysähtyi
katsomaan sulhasensa hautaa ja puheli mieli vakaana neiti Riipiölle:
"Puolisonkohan lienee vaiko isän Herra joltain kutsunut? Kun on hauta
avoin."
Sillä ei hän sulhasensa asioista vieläkään mitään tiennyt, vaan
valmisti häitänsä. Hän oli hurskaan morsiamen mielialalla ja jatkoi
vainajasta, jota hauta odotti:
"Herra on armossaan tehnyt hänestä iäisen sulhon."
Ja niin hän poistui, iäisen sulhon morsiamena, odottamaan ja
valmistamaan häitänsä tuon samaisen iäisen sulhon kanssa.
* * * * *
Ja Pirinen odottikin jo Jönniä. Jönni työntyi työhuoneeseen, selitti
asiansa.
"Olin välillä maatöissä", peitteli hän sitä oman hautansa kaivamista,
samalla selittäen viivästymistänsä. Pirinen, ollen työpuuhissa ja
työkomennossa, mittaili miestä silmälasiensa takaa epäilevin katsein ja
kysäisi:
"Osaatkos sinä tehdä työtä? Näytät vähän siltä."
Siltä, että et osaa. Eläissään pidellyt, mutta sittenkin otti Pirinen
hänet ainakin koetteeksi, vieläpä juuri tuon Jönnin rehellisen
tunnustuksen vuoksi. Nimeäkään edes kysymättä hän pani miehen tekemään
sitä omaa hautaristiänsä. Samalla hän puheli:
"Se tulee jätkän haudalle. Niin että ei sen tarvitse häävi olla. Kunhan
on vähän sinnepäin."
Eikä Jönnikään kysellyt sen enempää tuon jätkän nimeä tai muuta, ja ei Jönni kerskunutkaan, ilmoitti rehellisesti,
että ei hän ole höylää
niin joutui hän nyt jo vainajana tekemään omaa hautaristiänsä. He
sopivat urakkapalkan. Viisi markkaa lupasi Pirinen maksaa.
Ja tulikinhan siitä jommoinenkin, varsinkin kun mestari itse autteli.
Kun risti oli valmis, tarkasteli Pirinen sen visusti ja alkoi tavallaan
moitiskellakin puhellen:
"No!... Ei siitä todellakaan erin häävi tullut." Mutta Jönni luuli
hänen sillä moittimisella aikovan tinkiä palkan alennusta ja riensi
oitis vastaamaan:
"Kyllä se jätkämiehen haudalle välttää. Hyvä kun semmoisenkin saa."
Mutta Pirisestä se tuntui aivan jumalattomuudelta, moinen ynseys
kuollutta kohtaan, ja hän ihan nuhteli Jönniä.
"Ihminenhän se on jätkäkin kuoltuansa", puheli hän vakaana, ja Jönnikin
siitä nöyrtyi, mutta puolustautui toki, selittäen:
"Mutta ei sitä jätkänkään sovi tavaraa haudalleen koota. Tai hajoaa
miljoona täällä ajassa jo ennen kokoontumistansa."
Eikä Pirinen tinkinytkään alennusta. Hän veti vain hienoa maalia puuhun
ja kirjoitti paksuilla kirjaimilla ne tilauksessa määrätyt sanat:
_Tässä lepää satamamies Jönni Lumperi_ j.n.e. Kun kaikki oli
valmis, käski hän Jönnin viedä tuon ristin hautausmaalle ja kysyä
haudankaivajalta hautaa. Hän neuvoi:
"Näytä vain tämä ristin kirjoitus ja kysy, missä on semmoisen jätkän
hauta, ja kun löydät, niin pystytä siihen. Sano vain, kun kysyy nimeä,
että: lue tästä", toisti hän vieläkin varmuuden vuoksi, tökäten
sormellaan kirjoitukseen, ja katsoi silmälasiensa ylitse siinä
työtamineissaan ja jo puuhissaan Jönniä silmiin pitkästi.
Hän arveli Jönnin kuitenkin unohtavan vainajan nimen, jos hän sen
sanoin ilmoittaa, ja siksi hän sen neuvoi tuon kirjoituksen avulla.
Kirjoitusta taas ei Jönni osannut lukea.
Ja niin lähti hän nyt hautaristi olalla kävellä jutkuttamaan
hautausmaalle, pystyttääkseen siellä ristin omalle haudallensa, kooten
siten tavaraa haudallensa, vaikka oli sanonut, että sitä ei sovi tehdä,
jos mieli miljoona ajassa koossa pitää.
* * * * *
Mutta haudankaivaja itse ei ollut hautausmaalla. Oli vain renki. Jönni
näytti hänelle ristin kirjoituksen ja kysyi:
"Missä semmoinen lepää?" Renki silmäili kirjoituksen, ei tiennyt asiaa
ja kysyi siis telefoonissa hautausmaan konttorista. Ne selittivät
hänelle Jönnin omituisen kuoleman. Hän tuli telefooniputkasta ulos ja
ilmoitti Jönnille lyhyesti:
"Se nousi jo ylös."
Jönni ei ollut ymmärtää, hölmistyi ja peräsi:
"Häh?" Ja hän koki vieläkin selkeämmin kysyä, peräten:
"Kuka se oli semmoinen hätähousu, jolla oli niin kiire ylösnousta? Että
ei malttanut ristiäänkään odottaa?"
Mutta renki oli tavallaan ylpeä arvostaan ja lukutaidostaankin ja
ilmoitti:
"Etkö sinä sitä näe? Onhan siinä ristissä selvästi kirjoitettu että:
_Tässä lepää satamamies Jönni Lumperi_..." Ja että asia tulisi vieläkin
selvemmäksi, hän selitti:
"Se on se sama jätkä, joka humalapäissään teki jo yhden huvimatkan
sinne pimeyden valtakuntaan."
Ja nyt Jönni hoksasi ja tapaili ihan hämillään:
"Onko tämä asia jo niin pitkällä?"
Ja kun selvisi, että on, niin aivan päivitteli:
"Kato tuota nikkari Pirisen pahusta, kun lähetti minut pystyttämään
ristiä omalle haudalleni!"
"Ka", kävi renki jo välinpitämättömäksi ja lisäsi:
"Sittenpähän olisit tiennyt, että se on... Kun olisit omin käsin sen
pystyttänyt."
Mutta Jönni nosti taas tavaran olallensa ja lähti kantamaan ristiänsä.
Hän kantoi sitä halki kaupungin Pirisen asuntoa kohti. Joukko
katupoikia yhtyi takana seurueeksi. Heitä huvitti tämä omituinen
ristiänsä kantava mies. He kulkivat liutana jälestä ja lukivat ääneen
rististä sen taaksepäin, heihin päin käännettyä kirjoitusta: "_Tässä
lepää satamamies Jönni Lumperi. Kuoli Herrassa ja lepää Rauhassa
ylösnousemiseensa asti_."
Kun hän palasi Piriselle, asetti hän ristin seinää vasten ja ilmoitti:
"Tämä olikin minun risti."
Pirinen katsoi häneen ihmeissään. Mutta nyt hän hoksasi jo kuulleensa
vihiä siitä, että poliisit olivat olleet erehdyksissä vähällä haudata
maailman terveimmän elävän miehen kuolleen asemesta. Oitis selvisi
hänelle asia, ja hän peräsi ihmeissään:
"Häh?... Vai sinäkös se olitkin se sama Lumperi?... Joka nyt jo: lepää
Rauhassa ylösnousemiseensa asti?" Jönni myönsi sen, tunnusti jo
levänneensä Rauhassa ja lisäsi:
"Mutta onneksi tuli vielä sille armovuodelle aikoinaan keyri... Niin
että pääsi vielä rokuliin."
Mutta ei Pirinen ottanut häneltä ristiä pois, vaan lupasi:
"Vie veikkonen koko ristisi hiiteen!... Eläkä nyt vasta enää syntiä
tee, niin että joudut toistamiseen semmoiselle tielle." Hän suhtautui
jo Jönniin aivan osanotolla ja puheli hänelle vakavana:
"Se on Herra sinut kuolleista herättänyt. Elä nyt enää riko." Jönni oli
jo heltynyt koko asiasta ja Pirisen hurskaista neuvoista ja oli
vakaalla mielellä. Pirinen nyt lohdutteli, puheli hurskaasti:
"Herra kyllä armossaan johtaa meille kuolemankin elämäksi ja hyödyksi."
"Ka", myönsi Jönni ja huomattuaan Pirisen puhuneen oikein hän
vilpittömästi puheli:
"Olihan siitä sekin hyöty, että sai nyt rahan puutteeseen satuttuaan
työtä... Niin haudankaivussa kuin ristityössäkin. Niin että ei siinä
Herran armossa vikaa ole."
Se tuli aivan kuin itsestään rehellisenä tunnustuksena,
kiitollisuudesta, kun oli työtä saanut. He erosivat hurskain mielin
kumpikin, ja Jönni lähti nyt kantamaan ristiänsä, ensin yömajaan ja
sitten sieltä Helsinkiänsä kohti. Yömajaan risti olalla rientäessänsä
hän kohtasi ajuri Purusen, joutui sen kanssa juttusille ja selitti:
"Ristiä tässä kannan..."
Ja peitelläkseen, että se on hänen oma ristinsä, hän lisäsi:
"Yksi on joutunut taas ristin alle."
Mutta Purunen oli juur'ikään kuullut vihiä Jönnin äskeisestä
kuolleista-nousemisesta, ja kun ei Jönniä tuntenut, niin tuota
herännyttä tarkoittaen vastaili:
"Eräs toinen jätkä taas kuuluu äskettäin päinvastoin päässeen ristin
alta pois."
Mutta ei Jönni sitä ymmärtänyt, ja niin he erosivat.
Se yömaja, johon Jönni nyt yöpyi, oli niiden hänen "murhaajiensa"
salainen piilopaikka, sillä he olivat liitossa sen isäntäväen kanssa.
Kun heidän oli täytynyt asioittensa vuoksi hiipiä Tampereella
käväisemään, olivat he piiloutuneet samaisen isäntäväen kamariin.
Sieltä heitä ei voinut poliisi etsiä.
Ja sen kamarin viereiseen kojuun sijoittui nyt Jönni tavaroinensa,
arkkuinensa. Hän oli jo riisuutunut paitasilleen ja valmistautui
levolle.
Mutta salapoliisi Hytinen, joka etsiskeli sekä Jönniä että Jönnin
murhaajia, veti tavallisesti nuottaa yömajoista. Siellä hän lyöttäytyi
tutuksi epäiltävien henkilöiden kanssa, urkki niiltä asioita kavalilla
puheilla ja oli siten vetänyt jo monet oivat apajat.
Ja nyt työntyi hän Jönnin kojuun ja herkesi tuttavaksi, alkoi puhella.
Mutta kun hän huomasi Jönnillä olevan niin vakavat matkatavarat kuin
ruumisarkun, ei hän sitä epäillytkään veijariksi. Luuli vakavaksi
isäntämieheksi, varsinkin kun pukukaan ei nyt näin paitasillaan ollessa
herättänyt huomiota. He juttelivat yhtä ja toista.
"Ruumiskirstun tässä ostin... Sitä aina tarvitsee semmoistakin
soutovenettä", puheli hän Hytiselle. Ja Hytinenkin kävi moisesta
asiasta vakavaksi ja puheli:
"Ka niinpä sitä... Itsekunkin täytyy siinä veneessä kerran purjehtia."
Ja hän johtui kuin johtuikin puhelemaan siitä asiastansa, siitä, että
ajaa takaa veijareita:
"Erästä suurhuijaria ja sitten erään jätkän tappajia", puheli hän.
Huijarijoukko kuuli joka sanan ohuen seinän läpi. Eivät he aavistaneet
murhaamansa Jönnin siellä olevan, mutta Hytisen he tunsivat äänestä ja
kuuntelivat hiljaa kuin hiiret. Hytinen kertoili siitä suurrosvosta --
Jönnista -- että se on tehnyt kepposiaan Ruotsissa ja jos missä,
Oulussakin, ja yritellyt täälläkin, joten siis Jönni ei mitenkään
osannut aavistaa, että se on hän, sillä ei hän ollut Ruotsissa eikä
Oulussa käynytkään.
Ja miten olikaan, niin Hytinen mieltyi Jönnin rehelliseen olemukseen
niin, että lupasi hänelle osan palkkiosta, jos hän voi antaa edes
jotain luotettavaa vihiäkään noista etsittävistä. Suurrosvosta -- s.o.
Jönnistä -- hän lupasi antaa viisikymmentä markkaa ja huijarijoukosta
-- Jönnin murhaajista -- kymmenen. Hän selitteli tuon huijarijoukon
tuntomerkit, mutta ei Jönni siitä selityksestä huomannut, että joukko
on sama, joka hänet murhasi. Sen jälkeen selitteli Hytinen sen
suurveijarin -- Jönnin -- tuntomerkit, sikäli kuin koskiyhtiö y.m.
olivat kertoneet. Hän selitti:
"Iso jättiläinen... Oikea härkä. Ja ulkomuodoltaan enemmän eläimen kuin
ihmisen näköinen."
Tiesi sen. Hän jatkoi, haukkui:
"Arka ja siisti mies jo säikähtäisi, jos niin julman näköinen rosvo
vastaan tulisi. Ja syö, kuuluu, kuin kehno."
Jönni kuunteli vakavana kuin härkä. Hytinen kertoili tuon suurhuijarin
urotöistä Oulussa, ja Jönnistä ne tuntuivat muistuttavan hänen omia
puuhiaan täällä. Hän alkoi kiintyä asiaan. Kävipä jo kateelliseksikin,
kun kuuli tuon toisen onnistuneen kaupoissaan hyvin, ansainneen
miljoonia, ja hän itse oli vain menettänyt. Hän kuunteli vaiti. Nyt
Hytinen kertoi:
"Ruotsissa on myönyt valtion maita miljoonalla, Oulussa ne isot
Riettukosken tehtaat ja lisäksi taloja ja jos mitä vierasta ja niin on
kieraissut kaksi miljoonaa."
"Vie saakuri!"
Jönni huudahti sen ihastuneena ja kateellisena samalla. Hytinen
innostui, huudahteli:
"Suurrosvo! Oikea miljoonarosvo!"
Jönni mietti vakaana.
"Vai mitä, isäntä?" peräsi Hytinen.
Ja silloin Jönni ikäänkuin heräsi ja ilmoitti:
"On sitä miestä lykästänyt!... Kun kieritti kaksi miljoonaa ihan
vieraalla!"
Ja hän aivan masentui omasta huonosta onnestansa ja puheli
kateellisena, alakuloisena:
"Minä taas vaikka miten vuovaan, niin ei luonnu. Takapakkia vain
antaa."
Hän puheli sen lapsen herttaisella kateudella. Harmitti se, kateeksi
kävi, kun toista oli onnistanut ja itseään ei. Kuin masentunein mielin
hän jatkoi, selitti:
"Minä tässä äsken löysin koskia ja jos mitä." Hän puheli niistä
mieliala maassa, jatkaen:
"Yritin äsken isoja kauppoja ja vuovasin sekä puutavaran että
vesivoiman päälle, mutta ei vain lykkyä tykö lykännyt."
Ei. Huonosti oli kaikessa onni pidellyt.
"Ei jäänyt muuta kuin risti kantaakseni", nurkui hän osaansa.
Hytinenkin hänelle heltyi. Mutta ei hän näissä hänen vilpittömissä
puheissaan, koskien ja muiden löytämisissä, hoksannut sen etsimänsä
asian piilevän eikä hän ollut Jönnille noista hänen asioistansa
puhunutkaan, joten siis Jönnillä ei yhäkään ollut vihiä, että hän itse
on tuo kadehtimansa miljoonarosvo. Kaikki oli häneltä mennyt. Arkku ja
risti oli enää jälellä.
Mutta sitten muisti hän toki ne Liisansa tuhannet, ne kaksikymmentä
luuloteltua. Olivathan ne jälellä. Hän sai niiltä toivoa ja puheli:
"Mutta minulla... vaikka onkin paljon mennyt... on toki vielä
kaksikymmentätuhatta kontanttia."
Seinän takana urkkivat huijarit, ne Jönnin murhaajat, kuulivat sen.
Kaksikymmentätuhatta. He hoksasivat siinä olevan heille rikkaan isännän
kynittäväksi.
"Siinä on rasvainen lintu", supisi jo Antti Tanakka toisille, ja he
alkoivat miettiä koukkua. Hytinen teki jo lähtöä. Hän puheli sanasen
siitä murhatusta jätkästä, Jönnistä, puhellen:
"Se jätkä kuuluu jo haudatun... jonka ne murhasivat."
Ja Jönni oivalsi nyt asian. Hän luuli Antti Pitkästä siksi murhatuksi
jätkäksi ja ilmoitti:
"Kyllä minä tunsin sen."
"Soo!"
Hytinen kiintyi siitä asiaan, peräsi tuntomerkkejä kysyen:
"Minkä näköinen tuo oli ulkomuodoltaan?"
Ja Jönni selitti:
"Ulkomuodoltaan oli oikein kunnon mies." Hän muisteli Anttia,
tuttavuuttaan sen kanssa, ja puheli:
"Viinojakin kerran ryypittiin yhdessä, ja miehessä ei ollut vikaa."
Ja oitis johtui hän siitä muistamaan nykyisen viinakiellon, ja puhe
kääntyi siihen. Jönni olisi halunnut niillä ristinsä teolla ja hautansa
kaivamisella ansaitsemillansa markoilla ottaa ryypyn ja valitti
Hytiselle:
"Nyt ei saa mistään."
Mutta telefoonissa kutsuttiin Hytistä kotiinsa, ja niin oli jo pakko
erota. Hytinen vakuutti vieläkin maksavansa luvatun palkinto-osuuden,
ja Jönni alkoikin jo miettiä salapoliisiksi antautumista.
* * * * *
Hytisen poistuttua alkoivat huijarit onkia Jönniä saaliikseen, luullen
häntä yhäkin rikkaaksi isännäksi, se kun olikin kehaissut itsellään
olevan kaksikymmentätuhatta. Mutta puheille ei sopinut mennä, sillä
käytävässä oli aina ihmisiä. Voi joutua kiinni.
Mutta he keksivät keinon. Kuultuaan Jönnin olevan viinan puutteessa
koputtivat he seinään ja kysyivät:
"Isäntä hoi! Haluaisitko sinä ostaa viinaa?"
Jönni myönsi. Huijarit ilmoittivat:
"Meillä on."
Jönni ihastui. Miehet silloin selittää kuiskivat:
"Mutta sitä ei uskalla täällä myödä."
Ja he neuvoivat:
"Tule Hämeenlinnaan vievää tietä myöten. Toisen virstapatsaan kohdalta
poikkea polkua myöten oikealle metsän läpi, niin tulet suoraan palaneen
mökin saunalle... Me menemme sinne ja sieltä saat. Tule huomenna
puoliyön aikaan."
Ja he lupasivat:
"Saat kahdella ja puolella markalla pullon, ja Tampereella voit sen
myödä viisitoista markkaa pullo ja ryypyttäin myödessä ylikin."
Jönni ihastui, lupasi. Hänellä oli viisi markkaa. Voi ostaa kaksi
pulloa, ja voitto on niistä 25 markkaa, Ja lisäksi, jos onnistuu sen
huijarijoukon ja itsensä sen suurhuijarinkin vielä löytämään, niin on
Hytiseltä 60 markkaa taskussa.
Ja niinpä hän huomenna, odotellessaan seuraavan sydänyön tuloa
lähteäkseen silloin sieltä metsäsaunalta viinoja ostamaan, käveli ja
kierteli torilla ja kaduilla, pitäen silmällä etupäässä sitä
suurhuijaria, sitä julman rosvon näköistä miestä. Hän etsi nyt -- omaa
itseänsä.