Mutta nyt alkoi Helsingin prokuraattorinvirastosta kuulua kummia.
Pappi, joka hautasi Jönnin, tapasi junassa, matkalla ollessaan,
prokuraattorinviraston virkamiehen Pötyrin. He olivat vanhoja
koulutovereja.
Ja niinpä alkoi pappi hänelle jutella tuosta Jönnin ihmeellisestä
hautauksesta. Hän puheli:
"Tampereella sattui nyt omituinen ja oikeastaan kamala tapaus."
Joku tervehtijä keskeytti. Siitä eroon päästyään hän jatkoi:
"Niin... Keskeytti siinä tuttava." Ja nyt hän jatkoi:
"Aioin sinulle kertoa siitä tapauksesta... Poliisilaitos kun näet
menetteli niin huolimattomasti, että hautasi elävänä erään
helsinkiläisen jätkän Jöns Lundbergin... Eli Jönni Lumperin, niinkuin
sitä kuuluttiin sanottavan."
Mutta juna pysähtyi silloin asemalle. Papille tuli tulinen kiire
poistua. Hän tempoi monia myttyjään käsiinsä, hyvästeli monet tavarat
ja mytyt kainalossa kuin tulipalossa:
"No... Terve nyt sitten vain!" Sitä menoaan hän poistui viime tingassa,
junan jo liikkeelle lähtiessä.
Mutta Pötyrille jäi kertomus mieleen. Hän ilmoitti sen
prokuraattorinvirastossa, ja kun kertoja oli niin luotettava kuin
pappi, alettiin oitis tutkia asiaa. Kyseltiin telefoonissa Tampereen
poliisilaitoksesta.
"Tämä on prokuraattorinvirastosta", alkoivat he telefoonissa.
Komisarius hätäytyi. Hän vastaili kierrellen:
"Se nyt vain niin että... Siinä lie ollut joku pieni erehdys", kieroili
hän, ja kun ne yhä vain jatkoivat kyselyä, niin hän lopulta jo aivan
kuin tuskastuneena ilmoitti:
"Jaa... Minä nyt en voi sitä tässä pitemmältä selittää... Ennenkuin
tulee poliisimestari itse ja sanoo, mitä on vastattava."
Hän sanoi niin, että saisi aikaa neuvotella, sopia mitä on vastattava,
miten selitettävä. Mutta se kieräily tuntui prokuraattorin herroista
epäilyttävältä. Ilmeisesti piili asiassa rikos.
Ja niinpä antoikin samainen virasto asiassa seuraavan päätöksen:
"Koska on ilmennyt seikkoja, jotka antavat aihetta otaksua, että
Tampereen poliisilaitos on tehnyt rikoslain alaan kuuluvan teon sikäli,
että se on elävänä haudannut satamamies Jöns Lundbergin, eli myös Jönni
Lumperin, ja koska sanottu poliisilaitos on sillä menettelyllään voinut
aiheuttaa vainajalle kuoleman, niin katsoo prokuraattorinvirasto
oikeaksi, asiaa kaikin puolin harkittuaan, määrätä, että kyseessä oleva
vainaja, satamamies Jöns Lundberg, on asian lähempää selvitystä varten
Helsingin poliisilaitoksen toimesta ja Tampereen poliisilaitoksen
tietämättä, ettei se voisi ryhtyä varokeinoihin rikoksensa
peittämiseksi, heti ylös kaivettava ja toimitettava jo monesti
mainitussa vainajassa, Jöns Lundbergissa, asetuksen mukainen lääkärin
toimittama leikkaus."
"Prokuraattorinvirastossa...", aika ja paikka j.n.e.
Ja nyt sattui niin, että Helsingin poliisiksi oli Nuutisen sijalle
tullut Pekka Malinen Kotkasta. Hänet lähetettiin kiireesti Tampereelle
toimittamaan tuo haudan avaaminen. Hän ei tuntenut Jönniä, mutta sääli
silti miestä, kun kuuli hänen kohtalonsa.
* * * * *
Ja samoihin aikoihin levisi huhu, että ne ulkomailla, Ruotsissa y.m.
petkutetut olivat luvanneet tämän tamperelaisen suurhuijarin -- Jönnin
kiinniottajalle puolen miljoonan palkinnon. Olivat olleet varmat, että
mies on sama, joka petkutti heidät. Jönni oli kuullut siitä Tampereen
jätkiltä, jotka ovat mestareita liioittelussa.
Ja niinpä hän nyt innolla ryhtyi etsimään tuota petkuttajaa eli
itseänsä. Siinä puuhassa hän tapasi erään jätkämiehen, Pekka Kopurin.
He tutustuivat, ja Jönni kertoili asiansa.
"Etsin salapoliisin apuna isoa syntistä", puheli hän aivan ylpeänä
arvostansa. Eikä aikaakaan, niin hän jo pyysi Kopurilta apua, kysyi:
"Jos sinä sattuisit tuntemaan?" Hän luetteli ne Hytiseltä kuulemansa
tuntomerkit.
"Jo hahmoltaankin oikea murhamies. Ja syö kuin härkä", selvitti hän
asian lopullisesti.
Ja nyt sattui niin omituisesti, että Kopuri oli niiden jätkien
tovereita, joiden kanssa Jönni silloin vielä elossa ollessaan
ruumiskirstuineen joi ja tappeli metsässä. Ne olivat kuvailleet
Kopurille Jönnin ulkomuodoltaan juuri semmoiseksi, kuin Jönni nyt
itsekin itsensä kuvasi, ja olivat hänet ristineet arviolta Jössiksi. Ja
kun Jönni, kuten jo tietty, oli heille kerskunut liikuttaneensa
miljoonia ja tuntevansa siis kassakaappiasiat, ja Kopuri kun oli sen
kaiken heiltä kuullut, niin eikös hänen päähänsä iskenyt se usko, että
tuo samainen Jössi on se veijari.
"Se on Jössi... Minä olen kuullut siitä", ilmoitti hän oitis. Ja
kuultuaan niistä isoista palkinnoista suostui hän oitis Jönniä
poliisitoimessa avustamaan, ja niin kulkivat he nyt kahden miehen
voimalla, pitivät kaikkia silmällä, kiersivät katuja. Jönni innostui
poliisitoimeensa lopen.
"Se on humalapäissään kehunut miljoonan päältä pelanneensa", kertoili
Kopuri siitä Jössistä, s.o. Jönnistä. Jönni innostui ja uhkasi:
"Mutta nyt on Jössi kiipelissä." Tuntui kerrassaan suurenmoiselta
toimia poliisina. Siinä kesäkuumia katuja hikipäin kierrellessään hän
puheli Kopurille Jössistä:
"Ei se enää meistä pääse."
Hän uskoi salapoliisitaidostaan jo suuria, kuten aina alkava innoissaan
tekee, ja jatkoi:
"Taitava poliisi pitää aina lurjuksen itseään likinnä... Ettei se
livahtaisi." Sen myönsi Kopurikin oikeaksi, ja aavistamatta, että tällä
salapoliisi Jönnillä oli se etsittävä lurjus liikakin likellä, hän
lisäili:
"Ainoastaan tuhmahan se etäältä etsii. Lähtee vettä etemmä
kalamatkalle... Kun kuitenkin on likempää helpompi löytää." Hän jutteli
sitä tavallisella asiaan kuuluvalla hartaudella, ja he syventyivät
siinä kierrellessään juttelemaan salapoliisifilosofiaa puoleen jos
toiseenkin, ja se kaikki innostutti Jönniä yhäti. Hän jo kehaisi:
"Minä olen poliisiasiassa ja -fundeeringissa aina sitä mieltä, että
ainoastaan se poliisi on oikea, joka osaa pitää lurjuksen likellä, niin
että se on tarpeen tullen saatavissa. Niin että on kaikki tavarat
tallella kuin kotona."
Ja niinpä etsi hän nyt itseänsä aivan hikipäin. Hän kuleksi torit ja
kadut ja piti kaikkia silmällä. Mutta ei vain näkynyt ketään kylliksi
roiston näköistä.
Sattui siinä sentään potkaisemaan toisenmoinen onni. Puikurin ukko oli
kuollut, ja kun oli lakko eikä saanut haudankaivajaa, niin leski
päivitteli sitä Tirkkosen kartanolla. Jönni osui sen kuulemaan, ja kun
hänellä itsellään oli maaseurakunnan hautausmaalla tarpeeton hauta,
niin hän möi sen leskelle kolmesta markasta ja joi rahat.
Mutta ei se leski kuitenkaan saanut hänen hautaansa, kun ei ollut
huomannut ottaa kirjallista todistusta siitä, että oli sen ostanut, ja
niin jäi hauta edelleenkin Jönnille, vaikka hän sen olikin jo juonut.
* * * * *
Niissä ahkerissa itsensä etsimispuuhissa ahertaessa tapasi Jönnin se
helsinkiläinen poliisi Malinen, joka oli prokuraattorinviraston
määräyksestä tullut häntä haudasta pois kaivattamaan ja lääkärillä
leikkauttamaan. Kun ei ollut saanut lakon vuoksi muualta miehiä hautaa
auki kaivamaan, etsi hän niitä nyt Tampereen kaduilta. Ei saanut.
Kaikki olivat lakossa. Hän oli jo tuskastua.
Mutta lopulta hän nyt tapasi tämän omaa itseänsä salapoliisina etsivän
Jönnin ja kyseli hänen toimiansa.
"Eipä tässä mitä", ilmoitteli siitä Jönni ja kertoili:
"Hytinen pyysi apunaan etsimään sitä suurta rosvoa, niin kiertelen
tässä nyt muun työn puutteessa salapoliisina sitä veijaria etsimässä",
selitteli hän alttiisti ja lisäsi:
"Sitä pitää ihmisen henkensä elatukseksi kaikkinaisissa puuhissa
heilua." Mutta kun tuo Jönnin nykyinen työ ei Malisesta tuntunut erin
kiireelliseltä, niin hän nyt ehdotti:
"Minulla olisi tärkeämpi ja kiireellisempi työ... Olisi ruumis
kaivettava haudasta."
Hän lupasi kymmenen markkaa haudan avaamisesta, ja Jönni, joka oli
neljästä kaivanut oman hautansa, ihastui, jätti tuon suurhuijarin
etsimisen ja lähti nyt avaamaan sen hautaa -- omaa hautaansa. Mennessä
hän puheli poliisi Maliselle siitä salapoliisitoimestansa:
"Se on epävarmaa semmoisen veijarin löytäminen meikäläiselle... Mies
kun kuuluu olevan niin ovela piilottautumaan."
Sen myönsi Malinenkin, ja Jönni jatkoi:
"Sitä semmoista suurinta hunsvottia ei arvaa kukaan etsiä sieltä, missä
se on."
Totta hän puhui. Ei hänkään ollut arvannut etsiä sitä etsimäänsä
suurinta hunsvottia sieltä, missä se oli: omasta itsestänsä. Vieläkin
hän kateellisena lisäsi, aivan kehaisi:
"Mutta sen jos löytäisi ja tekisi vaarattomaksi, niin sitä olisi jo
ihmisillä rauha."
"Ka. Niinpä se", myönsi poliisi Malinen. He saapuivat jo hautausmaalle.
Haudankaivaja oli matkoilla. Hänen tointansa hoiti sijainen, joka ei
ollut nähnyt Jönniä, kun se kuolleista heräsi.
"Missähän täällä on se elävänä haudatun hauta?" kävi Malinen sijaiselta
tiedustamassa. Tämä näytti Antti Pitkäsen haudan ja puheli:
"Tähän ne ovat sitä yrittäneet."
Ja Malinen viittasi Jönniä tulemaan työhön, ja Jönni alkoi kaivaa
itseään ylös haudasta. Vaikka hänellä oli huono muisti, niin hän muisti
Antti Pitkäs-vainajan asian ja puheli:
"Näille seuduinhan se äskettäin Antti Pitkänenkin haudattiin."
Mutta ei hän osannut luulla, että Antin hauta on juuri se, jota hän
avaa. Hän oli siihen etsimistyöhönsä, salapoliisitoimensa johdosta, nyt
lopen innostunut, tarttui lapioon ja niin alkoi nyt etsiä itseänsä
Antti Pitkäsen haudasta. Hän lapioi ja lapioi ja siinä lapioidessaan
innostui taas siinä vieressä vartovalle Maliselle puhumaan
etsimisestänsä. Hän alkoi:
"Liisa siinä lähtiessä kun puhui."
Hän muisti eronhetken, jatkoi, kehui:
"Minä sanoin silloin Liisalle että: minä olen kova etsimään."
Malinen kuunteli noin-vain, mitään ymmärtää haluamatta. Jönni kaivoi,
etsi itseänsä, puheli:
"Sitä kun ei hellitä, niin löytää", tenäsi hän. Ja hauta syveni.
"Eikö sitä jo löydy?" peräsi Malinen etsittävästä aarteesta, Jönnistä.
Kohta kolahtikin lapio arkkuun ja Jönni ilmoitti:
"Jo löytyi... Jo kolahti." Pian paljastui arkku. Hän väänsi sen
hartiavoimalla pystyyn haudanreunaa vasten, tarttui arkun alapäähän ja
työnteli hikipäin arkkua ylös haudan reunalle. Nostaen siten
itseään ylös haudasta haudan reunalle, hän yhäkin sitä rakasta
etsimispuhettansa jatkaen nyt, tuon etsityn itsensä löydettyään,
lisäsi:
"Joskus voi kyllä etsiessään erehtyä ja löytää väärän, mutta onhan
kuitenkin työ toimitettu."
Ja hän nousi nyt itse -- jo toistamiseen tuosta samaisesta haudastansa
ja lopetti äskeisen puheensa, järkeillen:
"Ja tavaraahan se on vääräkin tavara... Sama tuo siis mitä löytää."
Hän istahti hikisenä arkun kannelle ja puheli nyt poliisi Maliselle
tuossa arkussa nukkuvasta:
"Eipä saanut sekään kauan rauhassa levätä."
Ja nyt hän hoksasi jo uteliaana perätä:
"Mitä varten tätä oikeastaan etsittiin? Niin että piti vielä ylös
nostaa?"
"Ka", selitti poliisi, ilmoittaen: "Se on vähän hämärä asia. Täytyy
leikata, että näkee onko se oikein kuollut."
"Ka. Samapa tuo, mitä varten. Pääasia vain että löytyi. Arkku
maanpovesta", tyytyi Jönni selitykseen.
Mutta rattaat jo saapuivat. Jönni raahasi arkun niihin, he ajoivat
leikkaushuoneelle, ja siellä Jönni nosti itsensä nyt leikattavaksi.
Saapui jo lääkärikin. Malinen oli kyllä tilannut piirilääkäri Tiinusen,
mutta kun se aivan inhosi näitä kuolleiden leikkaamisia, ja kun hänen
vieraaksensa oli osunut Riihimäen lääkäri Puttilainen, niin hän oli
palkannut sen sijastansa, maksanut sille sata markkaa. Puttilainen oli
suostunut ilolla. Sadalla markalla voi saada kaksitoista litraa
konjakkia.
Sillä vaikka viinakaupat olivat kiinni, suostui Poijari myömään hänelle
ne kaksitoista litraa tutun kauppaan. Hän maksoi rahat, paketti
laitettiin valmiiksi, ja hän lupasi lähettää miehen sitä noutamaan. Nyt
hän oli jo saapunut leikkaushuoneelle Jönniä leikkaamaan, ja odotettiin
vain apumiehen, kaupungin rankkurin Hesa Ruokan tuloa. Siinä
odotellessaan lääkäri näki Jönnin, huomasi hänet joutilaaksi, hoihkasi
ja käski mennä viemään sen hänen konjakkipakettinsa Poijarin kaupasta
rautatielle ja panna pikatavarana menemään.
"Kysy vain tohtori Puttilaisen konjakkipakettia", neuvoi hän, antoi
markan vaivoista ja niin lähetti konjakkiasioillensa saman Jönni
Lumperin, jota nyt varustautui leikkaamaan, Jönni sai Maliselta maksun
itsensä haudasta kaivamisesta ja varustautui nyt lähteäkseen niillä
rahoilla ostamaan metsäsaunalta viinaa, sitten kun oli toimittanut
leikkaajansa konjakkiasiat.
Mutta Antti Pitkänen leikattiin nyt Jönninä. Hänen huomattiin kuolleen
sydänhalvaukseen, ja lääkäri todisti:
"Että satamamies Jöns Lundberg kuin myös Jönni Lumperi Helsingin
kaupungista on kuollut sydänhalvaukseen, sen todistan lääkärivalalla ja
tällä valallisella velvoituksella, niin totta kun Jumala minua
auttakoon sielun ja ruumiin puolesta."
Aika, paikka ja nimi.
Todistus lähetettiin prokuraattorinvirastoon.
Tampereen poliisiherrat eivät tienneet menoista mitään, neuvottelivat
vain mitä vastata prokuraattorinvirastolle ja olivat tuskaisia.
Kunnes sitten saapui poliisi Malinen, ilmoitti tutkineensa asiaa
prokuraattorin käskystä ja huomanneensa, että poliisilaitos on aivan
viaton.
Se oli suuri riemu. Poliisimestari ihastui Maliseen niin, että kehoitti
häntä tulemaan poliisiksi Tampereelle. Malinen suostui ilolla, ja hänet
ylennettiin Tampereella oitis konstaapelista komisariukseksi.
* * * * *
Mutta seuraamme Jönnin retkiä.
Olikin jo yö. Hän otti arkun selkäänsä, köyttäen sen nuoravyöllä
vyötäisille kiinni, nosti ristin olallensa ja niin lähti yösydännä
viinasaunalle.
Ja helposti hän löysikin tien saunalle, joka oli jo pitkät ajat ollut
huijarien lymypaikkana. Ne olivat jo ehtineet sinne, löivät korttia ja
johtuivat puhumaan asiastaan. Paha omatunto heillä oli, varsinkin kun
eivät olleet tahallaan murhanneet. Yön hiljaisuudessa tietysti hiipi
semmoiseen mieleen asiaa muistellessa äänetön pelkokin.
Ja juuri sitä aavemaista pelkoa haihduttaakseen he löivät
korttia kynttilän himmeässä valossa aivan remuisasti. Puhuivat
Jönni-vainajastakin sen vuoksi ynseällä uhmalla.
"Meni kun meni", uhitteli eräs, ja Tanakka lisäsi uhmaavan:
"Ei ilmesty enää!"
"Nakki!"
"Tikki!"
"Pietti!"
"Hei vaan!"
Mutta juuri silloin kiskaistiin ovi auki ja ovessa seisoi murhatun
Jönnin kolea hahmo, silinteri päässä, risti olalla ja ruumisarkku
selässä. Miehet tyrmistyivät kauhusta.
Ja hetki vain, niin he ryntäsivät suinpäin ovesta ulos, aivan
äänettöminä, kauhun lyöminä, ja sitä suoraa metsään, eikä Jönni heistä
enää jälkeäkään nähnyt. Metsässä he pysähtyivät, katsoivat.
Mutta kauhu vain yltyi, kun he näkivät haamun yön puolipimeässä yhäkin
häämöittävän saunan ovella, nuo peloittavat matkatavarat selässä,
ja katsovan heihin päin ja lopulta kumartuvan ja työntyvän
kirstuselkäisenä matalasta ovesta saunaan. He syöksyivät pakoon koko
metsästä, lähtivät taivaltamaan Hämeenlinnaa kohti.
Mutta Jönni oli heidät tuntenut, tarkasti saunan, löysi pöydälle
jääneet korttirahat 49 mk. 95 penniä, korjasi ne taskuunsa, sillä hän
piti ne ominansa, kun huijarit olivat häneltä puijanneet monia satoja,
ja etsi viinoja.
Mutta ei hän niitä löytänyt, sillä ne olivat metsässä piilossa. Hän
lähti lähimmälle asemalle ja varustautui kotimatkallensa -- lopultakin.
Mutta Hämeenlinnassa joutui huijarijoukko oitis kiinni ja teljettiin
tutkintoa odottamaan poliisilaitoksen isoon koppiin koko joukko, sillä
ei ollut erityiskoppeja, mihin ripotella mies kuhunkin, ja Jönni etsi
nyt heitä ahkerasti kuten omaa itseänsäkin ja toivoi saalista heistä.