Poliisi Nuutinenhan -- se Jönnin ainainen kantaja -- oli, kuten lukija
jo tietää, saanut poliisinviran täällä Tampereella. Aluksi oli hänelle
annettu vapaa väliaika yksityisten asioittensa järjestämistä varten.
Vasta tänään alkoi hänen virkatoimensa.
Ja omituista kyllä sattui hänen ensimäiseksi virkatehtäväkseen sen
pitkän Antti Pitkäs-vainajan hautaaminen. Se kun, kuten jo sanottu, oli
aivan varaton, niin täytyi haudatakin poliisilaitoksen kustannuksella,
kun kerran oli sen suojassa kuollut. Nuutinen määrättiin olemaan
hautajaisissa läsnä poliisilaitoksen puolesta.
Ja lisäksi sattui niin, että samainen Antti Pitkänen oli Nuutisen
lapsuudentoveri, entinen hyvä ystävä, niin vastakkaisille aloille kuin
he olivatkin joutuneet: Nuutinen järjestyksen pitäjäksi ja Pitkänen sen
rikkojaksi, kohoten siis Pitkänen tavallaan Nuutisen työnantajaksi.
Arkku oli jo rattailla poliisikamarin pihalla. Siellä odotti joukko
vainajan entisiä tovereita, saattaakseen pitkän Antin hautaan. Heihin
yhtyi nyt laitoksen edustaja Nuutinen. Hän oli juur-juuri kamariin
saapunut, ei siis ollut nähnyt Jönnin tuontia, ei aavistanut Jönnin
olevan Tampereellakaan, saati sitten poliisilaitoksen suojassa, vielä
vähemmin suorastaan ruumisarkussa, jota saattamaan hän nyt lähti. Hän
uskoi jo Helsingissä sanoneensa ikuiset jäähyväiset tuolle ainaiselle
kiusanhengelleen Jönnille, jota oli saanut ikänsä kantaa.
Ja kohta poliisikamarin seuduilta pois päästyä ajoi vainajaa vastaan
sen morsian, Kourun leski, neiti Riipiön kanssa. Hän ei tiennyt tällä
välin tapahtuneista asioista mitään. Agronoomikaan ei ollut ilennyt
hänelle niistä telefoonissa puhua. Hän valmisti vain häitänsä.
Mutta kun hän oli hurskasmielinen, oli hän lähtenyt Tampereelle,
laskeakseen siellä seppeleen miesvainajansa haudalle. Jumalinen mieli
vaati niin tekemään näin kihlajaisaikana. Hän ajoi sitä seppelettä
tilaamaan ja joutui siten ajamaan sulhasensa ruumista vastaan. Hän
tunsi Nuutisen ja kysäisi siltä, ketä siinä haudataan.
"Erästä jätkää vain", vastasi Nuutinen ystävästänsä Antti Pitkäsestä.
Morsian ei sen enempiä kysellytkään. Hän vihasi jätkiä, ne kun olivat
usein, kuleksiessaan, olleet hänen talonsa vaarana. Edelleen ajaessaan
hän sen vuoksi puhelikin vainajasta, sulhasestansa, neiti Riipiölle:
"On Herra osunut oikeaan, kun semmoisen pois kutsui. Eikä kunnon
miestä."
Hurskaasti hän sen puhui ja hyvässä tarkoituksessa, sillä hänen
mielensä oli puhdas sulhasensa vuoksi. Hän vielä jatkoi:
"Minä en ymmärrä semmoisia ihmisiä, jotka unohtavat itsensä ja Herran
niin, että rupeavat jätkän kanssa yleensä mihinkään seurusteluunkaan."
Hän tunsi ylenneensä rikkaan sulhasensa, kauppaneuvoksen vuoksi, sen
morsiameksi jouduttuansa, ja senkin vuoksi hän johtui näin puhelemaan.
Mutta vakaana vaelsi hänen sulhasensa ruumiskuorma hautausmaata kohti,
ja hän ajoi toisaalle joutuaksensa tuon sulhon morsiameksi.
* * * * *
No niin.
Se oli tyyni, helteinen elokuun päivä. Ajaja istuksi sevillä arkun
päässä, ja Nuutinen käveli kuorman vieressä vakaana, virkapuvussa,
miekka vyöllä. Laiskahko koni käveli hiljaa. Nuutinen johtui
muistelemaan tätä ystävä-vainajaansa. Mieli kävi vakavaksi. Oli niin
kuuma, että hiotti.
Niin saapuivat he jo kaduilta metsäiselle taipaleelle. Saattajat
kävelivät jälessä. Torkkuvan ajomiehen päässä oli kehkeytynyt joku
laiska puhehalu. Sitä tyydyttääkseen hän lopulta kääntyi taapäin,
silmäili pitkää arkkua ja nysä ikenessä lerpallaan arveli:
"On siinä aika pitkä roju... Tää ruumiskirstu." Nuutinen heräsi
ajatuksistaan ja puheli vastaan, ilmoitellen:
"Se oli Antti-vainaa pitkä mies."
Ajomiehen päähän jäi kuvastamaan se arkun tuhoton pituus. Hän kuunteli
laiskana. Nuutinen jatkoi, kuin toisteli:
"Pitkä, mutta muutoin kunnon mies oli vainaja."
Mutta oitis hän lisäsi:
"Hänelläkin kyllä... tällä arkussa olevalla vainajalla... oli omat
pienet vikansa, mutta kukapas meistä sitten ihan enkeli on."
Mutta ajajan päässä kuvastui vain se pitkä arkku. Taas hän silmäsi sitä
ja toisteli:
"Pitkä, pitkä on hylky... Siinä sopii jo sorkkiaan oikomaan."
Ja samaa edelleen. Nyt hän arveli:
"Mutta lähtöpä tuo on hänellekin tullut... Vaikka oli niin pitkäksi
virunut."
Nuutinen aivan huokasi ystävänsä puolesta ja toisteli:
"Lähtö!... Lähtö tuli... Ei palaa enää se, joka on näille matkoille
joutunut."
Ja niin johtui puhe kuoleman vakavuuteen, sitten kuolinasioihin
yleensä. Matkan jatkuessa muisti ajomies sanomista lukemansa
kertomuksen Jönnin kuolemasta, myrkyn juomisesta. Hän mainitsi siitä
Nuutiselle, ihmetellen:
"Oli siinä luja jätkä. Ryyppäsi limonaadipullollisen ja sittenkin vielä
kesti yöhön asti. Ennenkuin raajansa luovutti."
* * * * *
Ja silloin alkoi Nuutinen kertoilla, että tuo niin surullisella tavalla
kuollut jätkä Jönni Lumperi on hänelle liiankin tuttu. Hän kertoi,
kuinka hänkin oli saanut sitä kantaa kesät jos talvetkin, ja lisäsi:
"Mutta nyt on hänkin jo sitten saanut iäisen levon."
Hän puhui sitä vakain mielin, surikin Jönniä, joka oli tuon levon
saanut. He saapuivat jo hautausmaalle. Nuutinen jatkoi:
"Muuten kunnon mies oli hänkin... Jönni Lumperi vainaja... Aivan yhtä
kunnon mies kuin tää vainaja tässä arkussa... Paitsi että hänelläkin,
ukko rukalla, oli se yksi paha vika."
Mutta kaikki hän antoi Jönnillekin anteeksi. Arkkua rattailta ulos
nostaessa ja kantoliinoja valmiiksi varatessa hän vieläkin kertoili
niistä Jönnin monista kannattamisista. Kantajat olivat jo valmiit,
kullakin kantoliinansa pää olalla. Nuutinen varasi omaa liinaansa
valmiiksi ja ollen jo valmis nostamaan arkun olkansa varaan jatkoi,
lisäillen:
"Mutta nyt sitten ei hänkään, Jönni, enää itseään kannatuta."
Oltiin valmiit.
"No!" komensi Nuutinen, kohautti kantoliinansa ja niin lähti kantamaan
Jönniä vieläkin kerran.
"Ne ovat ihmeellisiä yleensä nämä ihmisten retket", puheli Nuutinen
siinä kantaessaan ja muistaessaan sekä ystävänsä Pitkäsen että myös
Jönnin outoa kohtaloa ja kuolemaa.
* * * * *
He olivat jo laskeneet Jönnin hautaan, ja pappi alotti toimituksensa.
Nuutinen paljasti hartaasti päänsä, kun pappi heittää ropsautti arkun
kannelle ensimäisen lapiollisen multaa.
"Maasta olet sinä tullut."
Mutta se arkun kannelle viskatun mullan kolina herätti Jönnin. Hän
huomasi olevansa pimeässä. Päähän iski ajatus, että hän on tavallisessa
paikassa: poliisiputkassa. Mutta kun hän ei voinut nousta, säikähti hän
ja luuli putkassa olevan häkää. Hän luuli olevansa jo pyörryksissä ja
siksi ei voivansa enää nousta, ei liikkua. Kauhuissaan alkoi hän
silloin huutaa:
"Täällä on häkää!... Poliisi!... Poliisi hoi!" karjui hän apua. Kaikki
kauhistuivat. Jönnistä tuntui, kuin hän haparoisi ja löisi putkan ovea,
kun hän jyskytti arkun kantta ja karjui:
"Pellit auki!... Sukkelaan pellit auki!... Täällä on niin paksu häkä,
että sormi ei sierameen sovi!"
"Mitä ihmettä tämä on?" siunaili pappi. Nuutinen oli neuvoton. Jönni
aivan raivosi:
"Sukkelaan!... Sukkelaan pellit auki...' Tahi täällä piru ottaa!"
karjui hän arkussa kuin peto.
"Se oli valekuollut", hoksasi silloin pappi ja käski haudankaivajan
hypätä hautaan ja pujottaa nopeasti kantoliinat takaisin arkun alle,
että voi nostaa ylös. Haudankaivaja puuhasikin jo haudassa kuin
tulipalossa, pujotteli liinoja. Jönni yltyi jo kiroilemaan, potki
"putkan seiniä" ja löi nyrkillä "ovea".
"Saatanan poliisi!" kiroili hän kiukuissaan.
"Elä huuda! Kyllä täältä vielä pääset", komensi jo haudankaivaja
liinoja jouduttaen. Jönni siitä vain yltyi ja uhkaili:
"Tiedänhän minä sen, että kyllä täältä, mokomastakin putkasta, aina
pois pääsee, vaikka karkaamalla, jos ei ole häkää, mutta nyt on häkää!
Kuin helvetissä!"
Mutta jo olivat liinat kunnossa. Nostettiin. Arkku kohosi keinuen,
Jönni siitä hätäytyi lopen ja raivosi:
"Se jo keinuu.... Koko selli heiluu jo silmissä!... Poliisi!...
Paholaisen laitos koko tämä poliisitalo!" kiroili hän. Saatiin arkku
ylös. Tulisella kiireellä väännettiin ruuvit auki ja avattiin kansi.
Jönni nousi, silinteri yhä päässä, arkkuunsa istualleen ja katsahteli
kuin älytön. Ensimäisenä pääsi silloin Nuutiselta karkea:
"Jönni p--kele!... Sinäkö se taas!... Kannatit, ruoja!"
Mutta Jönni ihastui oitis Nuutisen nähtyään.
"Ka!... Nuutinen!" pääsi häneltä. Hän unohti sen ilon takia kaikki,
kömpi pois arkusta ja peräsi Nuutiselle oudostellen:
"Mitenkäs sinä, Nuutinen, olet tänne joutunut?"
Sillä ei hän tuon jälleennäkemisilon takia ollut ehtinyt huomata
sitäkään, mitä oli ollut tekeillä. Hän jatkoi, puheli Nuutiselle kuin
tavallista asiaa viattomasti selittäen:
"Minä tässä vähän... kun sattui sopiva sakki, puliveerasin ja
kuittailin olutta, niin ovat tainneet taas minut korjata talteen."
* * * * *
Mutta sitten alkoi asia selvitä. Nuutinen telefoneerasi
poliisikamariin, ja siellä tarkastettiin asia ja selitettiin erehdys.
Jönnikin sai nyt jo kaikesta tiedon.
"Se olit sinä, Jönni, nyt jo vähällä mennä... Antti Pitkäsen asemesta",
ilmoitti hänelle Nuutinen. Jönni oudostui:
"Elä perhana!" kauhistui hän ja peräsi ihmeissään:
"Kehnoko se semmoisen erehdyksen pykäsi?"
Hänelle selitettiin asia. Hän kuunteli kertomusta ihmeissään ja
päivitteli:
"No jopa olivat hylyt tehdä erehdyksen... Oikean päävirheen."
Hänelle selvisi jo, mikä vaara häntä oli uhannut. Hän käveli haudan
reunalle, katsoi jo ihmetellen sen syvyyttä ja koko asiaa, peräsi:
"Ja tuonneko ne aikoivat minut sitten syöstä?"
"Ka... Niinpä sitä!"
Jönni raapaisi niskaansa ja päivitteli:
"Mutta se olisi ollut minulle kolaus."
Ja nyt hän sai kuulla olleensakin jo siellä haudassa ja saaneensa jo
ensimäisen lapiollisen hautajaismultaakin arkullensa.
"Kylläpä oli silloin jo täpärällä", päivitteli hän sen kuultuansa. Hän
aivan innostui jo siitä täpäryydestä ja kehaisi:
"Siinä ei olisi enää tarvinnut liikoja laiskotella, kun olisi jo ollut
tie ylöspäin tukossa."
Hän syventyi asiaan lopen ja aivan kuin päivitteli:
"Olisi vain vaikka lyhkäisetkään uniluurit vielä ottanut, niin et
potkisi enää, ihminen, näillä main."
Hän puuhasi asiassa kuten tavallisessa, otti seipään, mittasi haudan
syvyyden ja sylin seivästä sitten mittaillen arveli:
"Hyvästi kaksi metriä syvä kuoppa!"
Kaiken kauhean hän nyt käsitti ja siunaili:
"Sieltä et, ihminen, olisi enää lentoon lähtenyt... Kun olisi semmoinen
multakerros päälle mätetty!" Ja viskaten mittaseipään pois hän äkkiä
kysäisi haudankaivajalta:
"Paljonko saat tuommoisen haudan kaivamisesta?"
"Ka, siinä viiden markan korvilla", arveli kaivaja vastaukseksi, ja
Jönni asiaa punniten arveli:
"No, onhan tuo hyvä palkkakin."
Mutta asiaa tarkemmin punnittuaan hän kuitenkin oikaisi:
"Mutta on siinä tuommoisessa kuopassa kaivamistakin... Niin että ei
siitä vielä miljoonapäiväpalkkoja heru."
Ja niin oli hän jo tyyten unohtanut asian ja aherti tavallisia.
Poliisikamarista oli luvattu kiireesti lähettää oikea ruumis, Pitkänen.
Pappi, Nuutinen ja kaikki jäivät sen tuloa odottamaan.
Jönni oli tyytyväinen pelastumisensa johdosta. Hän tunsi arkun
omaksensa, kopisteli jo sitä ja puheli:
"Ostin tuon kojun äsken... Jos häntä sattuisi kuka vielä semmoistakin
mööpeliä tarvitsemaan, niin arvelin että myön:"
Nuutinenkin, siinä odotellessaan, pääsi jo puheeseen käsiksi ja kysyi
Jönnilta oudostellen:
"No etkös sitä oikeastaan sinäkin, Jönni, jo kertaan kuollut?... Kun
siitä sanomissa kirjoittivat?"
Mutta Jönni oikaisi, selitti:
"Se silloin erehtyi tohtori. Se kun ei näy herrojenkaan äly olevan
erehtymätön."
Hän kertoi tapauksen ja lisäili kerskaten:
"Mutta kyllä sitä silloinkin jo silmät kiiluivat päässä ja tuppi vain
vapisi sielun vyöllä."
Hän aivan yltyi kehumaan, kerskuen:
"Siinä kun ihminen seisot ja vapiset kuoleman edessä ja tulet
ajatelleeksi, että mikähän piru tässä nyt sielun perii, niin luonto
tahtoo vapista, ja kysytään miestä, jos mieli kestää."
Hän eli jo omaa elämäänsä, huolehti maallisesta. Hän kopisteli
arkkuansa syrjemmä ja kyseli jo, eikö joku haluaisi sitä ostaa. Hän
tarjoili sitä Nuutisellekin.
"Minä itse en sitä mööpeliä enää tarvitse", selitti hän ja lisäili:
"Minä sinulle, tutun kauppaan, möisin puolesta hinnasta... Sata markkaa
itse maksoin", valehteli hän. Ei Nuutinen sanonut niin pitkää
tarvitsevansa. Tuotiin jo oikea ruumis. Sen arkkua rattailta alas
nostaessaan puheli ajomies:
"No tämä ei enää herää. Poliisikamarissa sanoivat, että nyt saatte olla
varmat, sillä kylmällä vesisuihkullakin koetettiin virottaa, mutta ei
tärähtänyt. Niin että nyt se pitää."
Ja Jönnikin puuhaili apuna arkkua nostettaessa ja puheli vainajasta:
"No, nyt hän pääsee minun vuoteelleni. Viransijaiseksi."
He hautasivat Pitkäsen hartaasti. Jönni lapioi apuna hautaa -- omaa
hautaansa -- umpeen, teki työtä uskollisesti.
Mutta kun hauta oli jo umpeen luotu, pisti hänelle päähän kysäistä:
"Kuka siihen nyt joutui? Minun viransijaisekseni?"
"Se oli eräs Antti Pitkänen", selitti Nuutinen. Jönni aivan hölmistyi
kuultuansa viransijaiseksensa joutuneen saman Antin, jolle hän oli
aikonut myödä morsiamensa ja joka siis jo eläessään oli ollut
tulemaisillaan hänen virkansa perijäksi.
"Vai se pitkä Antti se nyt joutui minun leposijoilleni", ihmetteli hän.
Aivan hän heltyi, heitti haudalle n.s. kepeät mullat ja puheli:
"Antti oli kunnon mies. Minkä otti, niin sen täytti."
Mutta mitäpä siinä enää suru auttoi. Hän nosti taas arkun selkäänsä, ja
niin lähdettiin paluumatkalle poliisikamaria kohti. Jönniähän täytyi
siellä taas asetusten mukaan tutkia ja käsitellä, punnita jos
mitatakin. Nuutisen kanssa, sen rinnalla arkku selässä kävellen, hän jo
valmistautui puheisillekin. Arkku kun tuntui hieman epämukavalta
taakalta, niin tuli ajatelleeksi, että jos olisi rikas, niin ajaisi
hevosella, ja niinpä johtui siitä alkamaan, puhellen Nuutiselle äkkiä:
"Miljuneerinä se olisi hyvä elää."
"Ka", tapaili Nuutinen jotain sanoakseen, ja Jönni kehitti ajatuksen
loppuun, puhellen:
"Siitä vain tulin arvelleeksi, että silloin ei tarvitseisi taakka
selässä marssia eikä rannassa jätkänä olla, vaan eläisi niin että
heliseisi."
Mutta oitis hän unohti nyt miljoona-asiansakin, muisti taas vaaransa,
ja siinä arkku selässä Nuutisen rinnalla astuksiessaan vieläkin
päivitteli, oudosteli:
"Mutta oli, totta vie, jo täpärällä, että ei kokonaan mennyt!"