XIII.

Niillä Jönnin entisillä jälillä oli nyt hölyä ja mölyä. Koskiyhtiön

osakkaat olivat rientäneet koolle, toiset jo ennen aikojaan, sopimaan

pankkien kanssa raha-asioista. Kyseessähän oli suuret summat, miljoona.

Asia olikin jo sikäli kunnossa, rahasopimus valmis.

Mutta sitten täytyi heidän vielä telefoonissa tiedustaa erästä tätä

kauppaa koskevaa yksityisseikkaa itseltään myöjältä, kauppaneuvos Jöns

Lundbergilta. Soitettiin, alettiin puhua. Ukko Lundberg ei ollut

ymmärtää mitään ja kirosi:

"Kuka saatana se on joka puhuu?"

Ja toiset kokivat vieläkin selittää, mutta ukko kirosi jo hyvin

tukevasti ja riiteli:

"Minä olen kauppaneuvos Jöns Lundberg enkä minä ole myönyt mitään

koskea."

Ei hänellä mitään koskea ollutkaan. Ällistyttiin. Pyydettiin anteeksi.

Soitettiin sille ulkomaalaiselle yhtiölle, joka omisti Pauhukosken, ja

sieltä selittivät herrat, että eivät he ole koskeaan myöneet kellekään,

eivätkä myökään.

Ja nyt alettiin koskiyhtiössä kiroilla. Kahilainen olikin suorastaan

poissa suunniltaan. Hän pelkäsi jo menettävänsä paikkansa.

Telefoneerattiin agronoomille. Se vakuutti puhuneensa totta eikä

ymmärtänyt mitään. Hän soitti kauppaneuvos Lundbergille Helsinkiin ja

sai vastaukseksi:

"Kauppaneuvos Lundberg."

Agronoomi ihastui niin, että ei tuntenut ääntä vieraaksi, vaan

vastaili:

"Jahah!... Tämä on agronoomi Paapuri... Hyvä päivää, setä!"

"Mikä saatanan setä?" ärähti jo ukko. Agronoomi koki selittää:

"No eikö setä muista?... Kun täällä Tampereella... yhdessä juotiin

ja... minä hankin sedälle morsiamen?"

"Häh?" kiivastui ukko. Agronoomi koki vieläkin, huutaen:

"Agronoomi Paapuri se on, joka puhuu."

"Mikä saatanan Paapuri?..."

Ja hän kirosi ja lausui haukkumasanan ja uhkasi ilmoittaa asian

poliisille, jos vielä uskalletaan hänen kanssaan ilveillä. Agronoomilta

oli mennä pää sekaisin. Hän lähti peräämään asiaa Punturilta.

* * * * *

Mutta sama epäselvyys sielläkin. Punturi oli, pitäen taloaan

lopullisesti myötynä, ostanut puolestaan kaupunkitalon Hämeenlinnasta.

Nyt saapuivat ne metsäyhtiön lähettämät metsänlukijat, ja asia

sotkeutui yhäti. Lukijat arvioivat metsän jo yhdellä silmäyksellä

korkeintaan kahdenkymmenentuhannen arvoiseksi ja telefoneerasivat

asioista yhtiön konttoriin.

Ja nyt alkoivat siellä kiroilut ja manailut. Jönni oli heille

aiheuttanut satojen markkojen turhat menot ja vetänyt nenästä. Punturi

kävi peräämässä asiaa kauppaneuvos Lundbergin työnjohtajalta, joka nyt

oleili naapurikylässä, ja sai tietää, että Lundbergin konttorissa ei

tiedetä koko ostoasiasta mitään. Luulevat jonkun veijarin liikkuvan

liikkeen nimessä yksinkertaisia petkuttamassa ja on ilmoitettu asiasta

jo poliisillekin. Eikä kukaan osannut aavistaakaan kuka tuo veijari

oli. Kaikista vähimmin olisi voitu aavistaa sen olevan Helsingin

jätkiä, Jönnin.

Ja silloin alkoi Punturi siunailla.

"Otapas ja sokaise viisas ihminen! En paremmin sano!" manaili hän

harmistuneena. Hän oli joutunut nyt pahaan pulaan siinä kaupunkitalon

ostoasiassa.

"Niin pimittipähän kehno älyn", toisteli vieläkin Punturi, harmista ja

vihasta sekavana, ja emäntä puheli:

"Minä jo vähän arvelin, että se ei ole oikea kauppaneuvos... Kun söikin

kuin paras jätkä!"

Agronoomi oli noloakin nolompi. Hän koki selittää:

"Minut sotki se auktoriteetti. Kauppaneuvoksen auktoriteetti."

Ja samaa edelleen, kaikkialla. Punturi synkistyi tyyten, tupakoi kuin

pimeys ja lopulta vannoi:

"Se on tää yleinen villitys. Sosialistinen turmelus, joka panee ihmiset

kiertämään ruojan töillä. Jätkinä jos petkuttajinakin!"

Mutta koskiyhtiön herrat olivat noloja. Heitä harmitti se, että asia

joutuu julkisuuteen ja heidän tyhmyydellensä aletaan nauraa. Eivät he

tienneet, että petkuttajana on pelkkä jätkä, mutta sittenkin he pitivät

viisaimpana peittää asian, kokea säilyttää liikkeen arvoa, ettei

jouduttaisi tyhmäin kirjoihin.

* * * * *

Tampereelle saavuttua Jönni jätti ruumisarkkunsa kuormaan erään talon

pihalle, jossa kyytimies syötti hevostansa. Aikoi päivemmällä myödä

tuon oudon arkun torilla, mutta sitä ennen lähti Koskiyhtiön konttoriin

päättämään koskikaupan, saamaan miljoonan.

Mutta kun hän työntyi ovesta eteiseen, huusi juoksupoika oitis

riemastuneena:

"Täällä on nyt se veijari!"

Ja kuin ampiaiset olivat kaikki syöstä Jönnin niskaan. Kahilainen

ryntäsi pitkä konttoriviivotin ojona ja kiroili:

"Sinä saatanan lurjus!... Mutta minä sinut pehmitän!"

Käsiksi ne aivan kävivät, ja ennenkuin Jönni ehti tointuakaan ja mitään

tajuta, olivat ne suorastaan potkineet hänet pellolle, ja Kahilainen

huusi vielä jälestä:

"Linnaan minä sinut, roikale, panetan."

Hän paiskasi oven kiinni niin että jysähti. Jönni seisoi kuin puulla

päähän lyöty, hölmisteli, ei tiennyt mitä ajatella. Juoksupoika avasi

silloin vielä oven ja sen raosta päänsä pistäen huusi Jönnille hänkin

nopean, kimakan kirkaisun:

"Hunsvotti!"

Hän näytti uhallakin kieltään, pistäen sen nopeasti suusta ulos. Ja

sitä kyytiä taas ovi kiinni. Ei ollut Jönnillä edessä muuta kuin lähteä

poistumaan. Hän ei jaksanut ymmärtää, mikä oli tämän kaiken syynä.

Mieli masentui.

Niin saapui hän kyytimiehensä luo kartanolle. Se istuksi hänen

ruumisarkkunsa kannella kärrissään ja luki sanomalehteä. Siinä oli jo

täydellinen, ivallinen kertomus Jönnin koskikaupasta. Mies luki ääneen,

ja Jönni kuunteli uteliaana. Kertomus loppui näin:

"Kuka tuo ihmeellinen veijari on, siitä ei vielä ole tietoa. Nähtävästi

on mies kuitenkin toiminut erehdyksissä. Sama mies kuuluu näet ostaneen

kyseessä olevan Pauhukosken viereisen tilan, ja kun tilan myöjä oli

tiluksia näytellessään hänelle näyttänyt tuon koskenkin, niin

nähtävästi on ukkeli luullut tuon kosken olevan hänen ostamallaan

tilalla ja siis yrittänyt myödä omanaan."

Jönni ymmärsi nyt kaiken. Hän vaikeni, kuunteli.

"Jopa oli siinä tuhma ja yksinkertainen ukko. Kun niin isossa koskessa

erehtyi", puheli kyytimies lukemisen lopetettuaan. Salatakseen oman

osuutensa, sen, että juuri hän on tuo tuhma ukko, Jönni lopulta

myönteli:

"Mitenkähän tuo ukko niin pahasti erehtyi."

Ja vieläkin täydellisemmin epäluuloistakin puhdistuakseen hän aivan

kuin tuota ukkoa pilkaten lisäsi:

"Sillä ukolla on ollut pää oikea pähkinä."

Mutta ei kyytimies liikoja huolinut koko jutusta. Häntä laiskotti.

Savut imaistuaan hän toki veltosti arveli:

"Mutta oli se ukolle koko vahinko... Meni miljoona sivu suun!"

Jönni aivan raapaisi niskaansa, ja vaistomaisesti häneltä pääsi

harmittelu:

"Oli, kehno vie, se napsu!... Köyhälle ukolle!" Häntä harmitti. Hän

istuksi, mietiksi. Nyt hän puheli:

"Olisi pitänyt, kun vierasta möi ja kauppa oli jo valmis... niin hänen

olisi pitänyt keksiä keino, jolla olisi saanut sen kaupan

lailliseksi... Että se olisi pitänyt." Ei hän muuta neuvoa nyt

keksinyt, ja lisäsi:

"Se tuli siinä hänelle pukki."

"Ka", myönsi kyytimies ja lisäsi:

"Äly petti!"

"Petti tuo juutas", harmistui Jönni, mutta sitten alkoi alistua ja

puheli:

"Kun meillä on jalkoja kaksi, mutta ainoastaan yksi äly, niin siinä ei

ole kenen kanssa neuvotella, kun on apu tarpeen."

Mutta mitäpä se surren parani. Kyytimies kopisteli jo paluumatkalle

lähtöä. Täytyi siis nostaa ruumiskirstu kuormasta pois. Siinä

puuhatessaan virkistyi laiska kyytimies sen verran, että viitsi, nysä

ikenessä, ilmoittaa Jönnille:

"Samoin näkyy olevan aviisissa kertomus siitä, että sinä joit myrkkyä

ja kuolit."

Lääkäri näet oli antanut sen uutisen sanomalehdelle, varmana siitä,

että Jönni ei enää virkoa. Se asia ei kuitenkaan Jönnin mieltä

kiinnittänyt. Arkkua toisesta päästä alas nostaessaan hän vain siihen

arveli:

"Vähänkös ne sanomalehdet muuta joutavaa soittavat!"

Niin erosi hän kyytimiehestänsä, sitoi nuoralla arkun selkäänsä ja

kantoi sen kaupaksi kauppatorille.

* * * * *

Ja eilen oli sitten Jönnin ystävää ja seuraajaa sulhasen virassa Liisan

suhteen kohdannut pieni onnettomuus. Hän oli taas juopuneena joutunut

poliisiputkaan ja nukahtanut siellä hiljaa iäiseen uneen. Poliisi

Timpuri siitä ilmoitti poliisikomisariukselle, ja komisarius siihen

sanoi tyynesti:

"No olipa se toki onni! On sitä vähemmän vaivaa ja vastusta, kun on se

poissa."

Ja kun Antilla ei ollut varoja, ei omaisia, oli hänelle

poliisilaitoksen puolesta hankittu ruumisarkku, ja hän lepäsi siinä nyt

puolipimeässä putkassa, odotellen viimeiselle retkelle lähtöänsä,

samoihin aikoihin kun Jönni koki kaupata omaa ruumisarkkuansa Tampereen

kauppatorilla.

* * * * *

Mutta samoihin aikoihin paljastui toinen aivan samantapainen rikos,

kuin tämä Jönnin kauppahuijaus, aivan hämmästyttävän julkea huijaus.

Joku veijari oli tunnetun miljoonaliikkeen nimessä aivan äskettäin

myönyt aivan tällä tavoin kaupunkitaloja, koskia, isoja metsiä, jopa

pari tehdastakin Ruotsissa ja viime päivinä jo Oulussakin ja sen

lähiseuduilla ja siten petkuttanut pari miljoonaa. Asia paljastui juuri

tänään.

Ja oitis huomasi poliisi, että tässä oli kysymyksessä suurhuijaus,

oikea n.s. kansainvälisen huijarijoukon julkea petkutus. Petkutetut jo

raivostuivat, niin koski- kuin metsäyhtiö, niin eversti Porholan

nenästä vedetyt velkojat kuin myös kauppaneuvos Lundberg. Jönniä ei

kukaan osannut epäillä.

Ja niinpä herrat yhdessä lupasivat sanomalehti-ilmoituksella tuhannen

markan palkinnon sille, joka saa tuon huijarin kiinni. Koskiyhtiön

herrat kiroilivat, kun eivät silloin Jönnin toistamiseen käydessä

olleet häntä vanginneet. Olivat, kuten jo sanottu, kiihtymyksessään

pitäneet asiaa vähäisenä ja kokeneet painaa hiljaisuudellakin, etteivät

joutuisi naurun alaisiksi.

Ja niinpä etsi poliisi nyt tuota suurhuijaria, Jönniä, kaikin voimin.

Erityisemmin oli asiaan innostunut samainen salapoliisi Hytinen, joka

niiden kolmensadan toivossa etsiskeli niitä samaisen Jönnin

murhaajiakin. Ei hän tuntenut Jönniä, ei tiennyt mitään senkään

myrkyllä murhatun jätkän virkoamisesta, siitä kun ei ollut pantu

uutista sanomalehtiin, ja niin sai tuo etsitty ja samalla murhattu

Jönni rauhassa kaupitella nyt omaa ruumisarkkuansa Tampereen torilla.

* * * * *

Mutta se ruumiskirstun myöminen oli vaikea.

"Tämä on meille ainoa tarpeellinen... tämä iäinen maja", kehui hän

tavaraansa saadakseen tuon ainoan tarpeellisen kaupaksi. Mutta ei siitä

ainoasta tarpeellisesta ottanut kukaan huoliakseen. Arkun ostajia kyllä

oli, mutta kaikki vieroivat niin pitkää.

"Eihän niin pitkä arkku mahdu helvettiinkään", puheli eräskin ostaja.

Eräs aikoi ostaa sen vaatekaapiksi, laittaa kannen saranoilla

kääntyväksi oveksi, mutta kun Jönni tahtoi viittäkymmentä markkaa, niin

hän alkoi perääntyä, sillä hän oli arvellut viittä markkaa. Jönni koki

silloin kehua tavaraansa. Hän näytteli, ylisti:

"Tää on lujatekoinen arkku."

Ja näytellen laitojen liitteitä hän jatkoi:

"Näissäkään ei ole käytetty vanhanaikaisia salvaimia, vaan oikeaa

ruuvirautaa. Niin että se pitää." Hän kehui sitä hartaasti ja

selitteli:

"Tämä maja meillä pitää olla luja, sillä tämä on pitempiaikaista

asumistarvetta varten... Ja remontti on siellä vaikea."

Mutta ei mies sittenkään enää tarttunut, vaan alkoi poistua, selittäen:

"Olkoonhan nyt sentään ostamatta. Lapset pelkäävät moista lotjaa."

Jönni oli jo suuttua ja soimasi miestä sen poistuessa, riidellen:

"Sinä lähdet päämäärääsi pakoon."

Mies kääntyi, suuttui Jönnin riitelystä. Sukeutui pieni kina.

"Etkös sinä sitten lähde!" ynseili mies hänelle, mutta Jönni tenäsi,

riiteli:

"En... Minä en päämäärääni pakene, vaan ainoastaan muutan maalia...

Että saa uuden kurssin."

Paikalle saapui nyt se Rinnin Jaska. Oli tilannut Jönnille haudan ja

puheli:

"Rupesi ensin kysymään lääkärin todistusta, mutta suostui sitten ilman,

kun minä sanoin, että se jo haisee." Jönnin mieltä tuo asia, oman

ruumiinsa mätäneminen, kiinnitti niin, että hän ryhtyi antamaan

neuvoja, millä se mätänemiseltä suojella. Hän puheli Jaskalle:

"Sano että nostavat jääkellariin... Tai panevat vain jäätä rinnan ja

vatsan päälle, niin se heittää haisemisen eikä mätäne." Hän neuvoi sitä

tosissaan. Mutta Jaska ei ollut niin murheissaan syntisen jätkän

ruumiista ja epäsi:

"Happaneehan se kuitenkin... Niin että sama tuo jos jo alkaa." Ja

Jönnikin siihen lopulta taipui ja yhä arkkunsa myöntipuuhissa ahertaen

myönsi Jaskalle:

"Ka, eipähän sitä enää pelasta. Kun on jo niin pitkällä, että haisee."

Ja hän kävi ynseäksikin koko vainajalle ja penseili:

"Niin että anna ruojan rauhassa haista. Kun kerran kuoli, niin ann'

mennä, niin on yhtä vähemmän."

Vähät hän nyt välitti kuolleista. Häntä kiinnittivät elämän hommat:

ruumisarkkunsa myönti ja muu. Hän muisti taas molemmat morsiamensakin,

Liisan ja Kourun lesken, ja puheli Jaskalle:

"Minulla on tässä naimakaupatkin tekeillä. Niin että ei tässä liikene

aikaa surra yhden jätkän kuolemisia. Toisia ne ämmät ja maailma

tekevät. Kun vain avioliitosta huolen pitää."

Hän oli nyt hyvillään siitä, että Liisan myönti oli taannoin jäänyt

kesken, sillä tuskinpa hänen enää kannatti Kourun leskeä yrittää, kun

miljoona-asia oli niin huonosti luonnistanut.

Ja hän puuhasi elämän touhussansa, kauppasi ainoaa tarpeellistansa ja

puheli Jaskalle:

"Meidän on pidettävä maailmassa huolta vatsasta, eikä leivästä... Sillä

jos vatsa on poissa, niin mihin sitten leipä pannaan."

Mutta myömättä se arkku sittenkin jäi. Sen sijaan kotiutui hänen

seuraansa torilta nyt Tampereen jätkäväkeä. Ne kutsuivat hänet,

toriajan loputtua, matkaansa kaupungin lähimetsään. Jönni suostui

ilolla, sitaisi arkun selkäänsä, ja niin lähdettiin.

"Arvelin tämän rojun myödä torilla, mutta ei tuo luontunut", puheli

Jönni uusille tovereillensa arkustansa. He joivat ja viettivät vapaata,

kesäistä, herkullista jätkäelämäänsä. Aluksi he joivat siivolla, ja

Jönni kertoili kuolemastansa ja kuinka oli siitä pelastunut, oli siitä

pelastumisestansa hyvilläänkin ja puheli:

"Saa toki tuon kirstun kaupatuksi... Niin että ei mennyt mistiin." Eikä

hän muusta suurta välittänytkään, nyt kun jätkäelämä taas hurmasi. Hän

puheli arkustansa:

"Se kapine on tarpeeton tavara ihmiselle... Kun saisi narratuksi jonkun

sen ostamaan." Mutta Riesa jätkä, joka oli kuullut hänen äsken torilla

kehuvan tuota samaista arkkuaan ainoaksi tarpeelliseksi, muistutti

häntä siitä ja kehoitti:

"Muista lupauksesi."

Mutta ei Jönni. Hän kinasi vastaan ja selitti:

"Liikeasioissa pitää puhua aina tilanteen mukaan... Ja elämässä

esiintyä semmoisena kuin tarve kulloinkin vaatii." Heidän välillänsä

sukeutui ruumisarkun tarpeellisuudesta ensin järkeily. He pohtivat sitä

asiaa aivan tosissaan, useimmat Jönniä vastaan. Jönni piti puoliaan,

kinasi:

"Jos sinä pysähdyt itsellesi ruumisarkkua haalimaan... etkä

raha-arkkuun pantavaa... niin miljoona laulaa sivu suun."

Hän kinasi sitä suurella hartaudella, väittelystä kiihtyneenä, ryypiksi

ja tenäsi:

"Mutta minä annan miljoonan suuhun laulaa... Enkä kiinnitä sitä pääomaa

ruumiskirstuun."

Ja niin kehittyi kinasta tora, torasta riita, johtuen asiasta toiseen,

sikäli kuin humalluttiin. Väiteltiin siitä, mihin on edullisinta

miljoona sijoittaa. Jönni jo suuttui ja kiisti:

"Minä tiedän sen asian paremmin... Sillä minä olen jo miljoonia

liikuttanut."

Se oli jo vilpitöntä riitaa. Jönni toraili ynseänä:

"Ihmisellä pitää olla selvillä miljoonan sijoitusasia... Muutoin hän on

niinkuin mies, joka rupeaa rahaa kokoamaan, ennenkuin on hankkinut

kassakaapin, mihin ne rahat panna."

Lopulta kiehahti asiasta jo pienoista tappeluakin. Tappelu johtui

etupäässä siitä, että Jönni kehui miljoonia liikuttaneensa ja toiset

kinasivat halveksuvasti vastaan. Jönni humaltui taas ylettömästi ja

nukahti lopulta ruumisarkkunsa vierelle, silinteri siihen

korvalliselle, pään viereen vierähtäneenä. Hän nukkui rauhallisesti

kuten lapsi, ja siinä olivat häneltä hävinneet viimeisetkin pennit.

Jälellä oli miljoonaomaisuuksista ainoastaan oma iäinen maja,

ruumiskirstu.

* * * * *

Ja juuri niinä aikoina saapui poliisi metsää jätkistä puhdistamaan,

kuten tapa oli. Ne toiset kyllä osasivat paeta aikanaan, mutta Jönni

jäi saaliiksi.

Ja niin täytyi poliisin hakea hevonen ja kärrit. Tajuton Jönni

nostettiin arkkuunsa, silinteri pantiin päähän. Olikin siinä arkussa

pituutta. Ja niin ajettiin poliisikamariin. Oudostelivat ne poliisit

tätä löytöänsä, ruumisarkkua ja muuta.

"Kukahan tuo ruoja on?... Kun on lähtenyt semmoisen kammionsa kanssa

kuleksimaan", ihmetteli eräs poliiseista, mutta toinen, tottuneempi,

lisäsi:

"Vähänköpäs sitä muuta ihmettä maailmassa tapaa."

Mutta poliisikamarissa olivat nyt kaikki kopit täynnä. Ainoastaan yksi

tyhjenemässä. Sielläkin oli kyllä ruumis. Sen samaisen Jönnin

virantoimittajan Antti Pitkäsen pitkä ruumis. Mutta kun se oli jo pantu

arkkuun ja odotettiin vain hevosta, joka tulisi ja lähtisi viemään

hautaan, niin voi kyllä toisen sinne jo sijoittaa.

Eikä siis ollut muuta neuvoa kuin nostaa Jönni samaan koppiin. Koppi

oli miltei pimeä, sillä siinä, kuten tietty, oli akkunana ainoastaan

pieni reikä, ettei siitä pääsisi karkaamaan. He nostivat Pitkäsen arkun

syrjemmä seinäviereen ja asettivat arkussaan humalaisena, tajuttomana

nukkuvan Jönnin keskilattialle.

"Tottapahan siinä kun selviää, niin alkaa herätä, ja ajaa sen sitten

arkustaan pois", puheli poliisikomisarius, joka siinä asiaa järjesteli.

Poliisin poistuttua saapui mies, joka oli kutsuttu naulaamaan Pitkäsen

arkun kansi kiinni. Hän huomasi vain keskilattialla olevan arkun, nosti

siinä pimeässä kannen sijoillensa ja niin ruuvasi Jönnin arkun kannen

kiinni, sylkäisi, otti työaseensa, poistui, ja ulos päästyään ilmoitti

odottaville ruumiin vetäjille:

"Valmis on. Senkuin soita!"

Ja ruumiin ottajat saapuivat. He kyllä huomasivat senkin Pitkäsen arkun

ja arvelivat:

"Kumpikohan se näistä on?"

Mutta yksi, joka tiesi Pitkäsen jumalattoman pitkäksi mieheksi, hoksasi

oitis ja sanoi Jönnin arkusta:

"Kyllä se tämä on. Tämä arkku on pitempi,.. Se Pitkänen kun oli niin

pitkä kuvatus."

He nostivat Jönnin rattaille, ja niin oli Jönni nyt valmis vaeltamaan

hautaansa kohti.

* * * * *

Kun ruumis oli kannettu ulos, käski poliisikomisarius erään poliisin

puheilleen:

"Jos siistitte vähän sitä koppia, josta ruumis vietiin. Ja sitten

valelkaa kylmällä vedellä sitä ruumiskirstussa siellä nukkuvaa

humalaista. Ehkä se siitä herää ja tointuu."

Ja poliisi haparoi pahimpia pehkuja lattialta pois, nouti sitten

kauhallisen kylmää vettä, avasi Pitkäsen arkun kannen, valoi veden

kuolleen kasvoille ja puheli:

"Etkö sinä rietas ikään jo selvitä ala!"

Ja huomattuaan, että ei vesi vielä auta, hän poistui ja selitti

komisariukselle:

"Ei siihen vielä vesi vaikuta. Se ukko on ottanut semmoiset humalat."

Komisarius oli hieman ärtyisällä tuulella. Häntä jo tuskastutti koko

moinen asia, ja niinpä hän nyt ärtyisänä noin-vain käski:

"Antaa sen sitten nukkua, kunnes nälkä herättää!"

Siksipä lukittiinkin vain kopin ovi ja jätettiin mies rauhassa

selviämään, nukkumaan kunnes nälkä jalkeille ajaa. Mutta kun

Tampereenkin poliisilaitoksella oli nyt päätetty ruveta ottamaan

rikollisista, niitä irti päästäessä, sormenpäänjälet, niin komisarius

päätti alkaa nyt tästä Antti Pitkäsestä. Hän puheli poliiseille:

"Kun se sitten selviää, niin painattaa sillä paperille ne sormenjälet,

ennenkuin laskee irti. Niin tuntee sitten kun se taas aikansa

kierreltyään tänne uudestaan joutuu."

Ja sitten soitettiin yhä ja yhä uudestaan niistä Jönnin huijauksista

metsäyhtiössä ja muualla ja tiedusteltiin, eikö miestä ole jo tavattu.

Komisarius ryhtyi nyt järjestämään tuon huijarin, Jönnin, kiinniottoa.

Mene tiedä mitä rikoksia sen jäliltä paljastuu. Hän käski ja neuvoi

etsiviäänkin:

"Koettaa siltä nyt tuketa kaikki tiet, että ei pääse rajan yli...

Lähettää sähkösanoman Viipurin ja Tornion poliiseille ja

rannikkokaupunkeihin. Tottapahan sitten pysyy."

Ja niin tukettiin nyt Jönniltä kaikki tiet, eikä hänellä siis ollut

enää pienintäkään mahdollisuutta karata siitä haudasta, johon oli

menossa.