He olivat jo sopineet asian valmiiksi. Emäntä kuitenkin lykkäsi
kihlauksen ensi sunnuntaiksi. Perheessä näet noudatettiin visusti
vanhoja hyviä tapoja. Vanhempien, jos olivat elossa, piti olla
tyttärensä kihlajaisissa, ja ennen ensi sunnuntaita eivät vanhukset,
isä ja äiti, ehtisi tulla.
Ja Jönnille se sopi nyt hyvin. Hän laski ehtivänsä tällä välin päättää
ensin morsiamensa Liisan myöntikaupan, sitten koskenmyöntikaupan ja
vahvistaa talon ostokaupan. Ehkäpä vielä ehtivät arvioida metsänkin, ja
niin on sekin kauppa lukossa. Hyvästellessään hän vielä vannotti uuden
morsiamensa, peräten:
"Niin että sitä minä vieläkin tässä arvelin... Että kyllä kai se
puumerkki pitää?"
Ja morsian myönti sen nöyrästi ja puhui taas sanan uskonasioistakin.
Mieli kun nyt oli niin herkkynyt, niin siksi hän niistä asioista
sanasen sanoi.
"Herran edessähän me itsekukin tämmöiset valat vannomme", puheli hän,
puuhailullaan ujouttaan peitellen. Jönnikin siitä taas heltyi, syventyi
hänkin Sanaan. Johtaen ajatuksensa siitä Simpson-nimestänsä hän aivan
jo runoili:
"Ka, räpisteleviä lintujahan me ihmiset olemme Herran edessä. Emmekä
mitään Simpsoneja." Ja kun hän nyt heltyneenä muisti Simpsonin, niin ei
hän puhunut sen voimasta, vaan siitä sen runoudesta, puhellen:
"Sekin Simpson löysi kerran hunajaisen kimalaispesän kuolleen hevosen
ruumiista, ja siihen hänen olisi pitänyt tyytyä eikä enää Delilan luo
mennä."
Hän oli nyt kuin runoileva lapsi, vakuutti omaa uskollisuuttansa,
puhellen:
"Minä en koskaan kahdelle hymyile."
Ja niin lähti hän nyt sitä ensimäistä omaansa, Liisaa, kuten ainakin
omaansa muille myömään, sillä nyt hän oli hymyillyt toiselle. Ja hänen
elämänsä tuntui suloiselta ja runolliselta, kuin olisi hän ollut
Simpson, joka löysi kimalaispesän.
* * * * *
Ja ne tamperelaiset huijarit olivatkin jo varustautuneet Jönniä
vastaan. Heidän ainaisena kievarinaan oli Rouvarin talo. Siinä talossa
he pehmittelivät ne Tampereella kävijät, maalaiset, joita syystä tai
toisesta ei voinut kaupungissa pehmittää. Talo oli oikeastaan heille
sitä varten salaisuudessa vuokrattu. Siellä he nytkin Jönniä odottivat.
Heillä oli kaupan viinaa, oli jos mitä tarpeellista. Antti Tanakka oli
muinoin toiminut sähkötyömiehenä ja aherti vielä nytkin joskus
huijaritoimensa ohella sitä näön vuoksi. Niitä puuhia varten hänellä
oli limonaadipullollinen myrkyllistä rikkihappoa viinapullojen
joukossa. Mutta kun sekin oli kirkasta kuin viina, niin oli hän sen nyt
pannut niistä erilleen, ettei erehdyksessä sotkeentuisi, sillä
viinatkin heillä oli limonaadipulloissa, ettei joutuisi kiinni. He
harjoittivat viinakauppaakin. Tuon vaarallisen myrkkypullon oli Tanakka
kätkenyt kaapin alle. Heidän poissa ollessansa oli palvelustyttö
huonetta siivotessaan sen huomannut, luullut vesipulloksi ja viskannut
pellolle, jossa se särkyi, miesten asiasta mitään tietämättä.
Mutta Jönni saapui ja seurustui heihin alttiisti, joi, kehaisi jo
kosimismatkoistansa, alkoi, puheli:
"Kävin lyömässä löylyt erääseen leskeen." Hän kerskasi sille käyneensä
lyömässä rakkauden löylyt, rakastuttaneensa ja suostuttaneensa Kourun
rikkaan lesken, vaikka ei hän sen nimeä maininnut. He alkoivat
hiljaisella ryypiskelyllä, ja Jönni, joka oli sulhasmiehen ja
nuorenmiehen päällä, oli ruveta alussa taas runolliseksi. Mieli kun tuo
nyt tässä elämän humussa siksi kuitenkin painui. Siinä jo ryypiksimisen
alussa hän alkoi taas puhella raamatullisia kuvia:
"Se tuhlaajapoika", alkoi hän, sillä mieli oli johtunut siihen
suurtuhlaajaan tästä humuelämästä. Hän ryyppäsi kuin tuhlaajapojan
elämää paheksuen ja lisäsi:
"Mutta se mies eli siivottomasti. Se tuhlaajapoika." Sen myönsivät
huijaritkin, ja Jönni oli jo yhä valmiimpi ja rupesi elämään
siivottomasti. Joi ja mässäsi huijarisakin kanssa ja löi korttia. Sitä
tehdessään hän vieläkin jatkoi tuhlaajapojan elämän soimaamista
puhellen siitä:
"Ilmankos sitten joutui maatöihin! Kun niin hurjasti miljoonaansa
liikutti." Hän runoili sitä tosissaan, miljoonakohtalostaan jo ensi
ryypyistä heltyneenä, ja selitti:
"Miljoonasta ei ole hurttiluontoiselle miehelle kauaksi aikaa
tupruuttamista... Jos sen liika aikaiseen alkaa."
"Ei ole... Ei ole", vakuutti huijarijoukko juopottelevan joukon
rähinällä, ja Jönni järkeili tuhlaajapojasta:
"Mutta jos hän olisi antanut miljoonan olla isänsä taskussa tai
pankissa kiertämässä, niin hän ei olisi sen menettämisen vuoksi
joutunut maatöihin, vaan olisi kuollut miljoonamiehenä."
Ja samaa pitkälti. Jönni juopui, vakuutti, että hän ei mene
tuhlaajapojan tavoin tuhlaamaan omaisuuttansa, miljoonaansa, naisväen
seurassa, vaan myö entisetkin naisensa:
"Se Liisa joutaa nyt mennä", kerskui hän jo humalaisena, morsiamellansa
kauppaa hieroen. Ja he tinkivät jo Liisan hinnasta. Huijarit näyttivät
isoja rahatukkujaankin, niin että Jönni näki, että on niillä pojilla
millä nuo välittäjäistuhannet maksaa. Jönni oli jo hyvällä tuulella, ja
hänen rahoissansa oli taas uusi ja iso lovi.
Mutta ei hän hellittänyt, vaan eli vain siivottomasti kuten
tuhlaajapojasta oli sanonut, ja lopulta jo kinasi siitä Liisan
myönnistä:
"Kun minä kerran tuhlaamaan rupean, niin tuhlaan muijan ennen muita...
Vähemmän on sitten eukko ristinä maailmassa."
Hän oli jo kohtuuttoman juopunut, ja hän jo reuhasi. Siitäkin
tuhlaajapojasta hän yhä turisi. Nyt hän retusi taaskin sen miljoonasta,
turisten:
"Sillä miljoonaa ja kaunista vaimoa ei pidä käsiinsä ottaa... Tahi ne
lentävät... Käsistä pois... Käsistä pois!" hihkaisi jo jätkämäisyyden,
kuten silloin agronoomille sen: tittelit pois!
* * * * *
Ja samassa talossa osui nyt vierailemaan isännän tuttu, Sipilä.
Hän palasi veljensä kanssa Tampereelta, kumpikin omaa hevostansa
ajaen. Hänkin oli Tampereelta ostanut joitakin tehtäviä varten
limonaadipullollisen tuota samaista rikkihappoa, jota oli Tanakalla.
Kun se, kuten jo sanottu, oli kirkasta kuin viina tai limonaadi,
talletti hänkin pullon Rouvarin kamarin kaappiin, ettei joku sitä saisi
käsiinsä ja erehdyksessä ryyppäisi. Tuo happohan näet, kuten
mainittiin, on mitä ankarinta ja tulisinta myrkkyä. Rouvarin vieraana
hän sen kamarissa oleilikin, kun taas huijarit elelivät omissa
erikoisissa huoneissansa.
* * * * *
Ja nyt alkoi Jönnin viimeinen tuhat huveta. Hän pelasi korttia, joi ja
juotti. Riitti hänellä. Pian oli miljoonat taskussa. Hän ei surkeillut.
Ja niin retkuteltiin sitä kauppaa ja pehmitettiin Jönniä. Lopulta Jönni
humaltui jo hyvin pahasti. Sipilä varasi poislähtöä, kopisteli jo
rikkihapolla täytetyn limonaadipullon kaapista isännän kamarin pöydälle
valmiiksi ja poistui nyt vain hevosta juottamaan. Kamari jäi tyhjäksi.
Ja silloin lähti humalainen Jönni seurueestansa kävellä hoippumaan,
kädessä limonaadipullo puolillaan vielä viinaa. Hän hoippui
umpimähkään, tietämättä minne. Eteenpäin vain.
Niin osui hän isännän kamarin ovelle, sysäsi sen auki, työntyi sisälle,
horjui, ryyppäsi loput pullosta, pisti tyhjän pullon pöydälle ja jäi
istua tuijottamaan aivan älyttömänä, tajuttomanakin. Pää vain riippui
nuokuksissa kuin putoava leiviskä. Hetkisen kuluttua tuli kamariin
Sipilän toinen veli, huomasi veljensä nostaneen rikkihappopullon jo
pöydälle ja aivan kirosi sen varomattomuutta.
"Olisi voinut humalainen juoda!" kauhistui hän itsekseen, kopasi pullon
taskuunsa, poistui ja hän lähti ennen veljeään ajamaan kotiaan kohti.
Jönni nuokkui vielä tovin, putosi sitten lattialle ja jäi siihen
tunnottomana makaamaan. Örisi vain oudosti, kuten aina ylettömästi
ottanut.
* * * * *
Ja nyt palasi se ensimäinen Sipilä myrkkypulloaan noutamaan. Hän sai
käsiinsä Jönnin tyhjän limonaadipullon, luuli sitä omaksensa, hoksasi
lattialla örisevän miehen erehdyksissä, viinan himossa, ryypänneen
myrkyt ja nyt örisevän kuolintoreissa. Häneltä pääsi kauhun kirous.
Ja oitis huusi hän kaikki avuksi. Nousi hätä, hälinä, huuto. Kaikki
kauhistuivat. Oltiin ihan neuvottomia hädästä. Joku jo soimasi Sipilää.
"Kuka nyt niin varomattomasti liikutteleekin! Semmoista myrkkyä!"
Sipilä hätäytyi. Voivat syyttää häntä oikeudessa kuoleman tuottamisesta
varomattomuudella.
"Mistäs minä sen arvasin!" puolustautui hän peloissaan. Jönniä alettiin
herätellä ja repiä, mutta se vain örisi.
"Ei se enää virkoa", päätteli jo eräs toivottomana. Alettiin valella
kylmällä vedellä. Jönni vain örisi ja korisi.
Mutta kylmästä vesisuihkusta hän toki virkosi ja kohottautui jo
istumaan. Älytön hän vielä oli.
"Sinäkö se joit myrkyn?" koki jo Rouvari häneltä tiedustaa. Jönni ei
älynnyt. Katsoi vain tyhmästi.
"Myrkyn joit!" ilmoitti hänelle nyt pelästynyt Sipilä ihan korvaan
huutaen.
"Häh?" örisi jo Jönni älyttömänä. Sipilä näytteli hänelle silloin sitä
tyhjää limonaadipulloa ihan nenän edessä heilutellen ja huusi yhäkin
lujemmin korvaan:
"Joit myrkyn!"
"Häh?"
"Myrkyn joit... Se ei ollut viinaa, vaan myrkkyä... Rikkihappoa!" huusi
Sipilä nyt aivan karjumalla korvaan. Huijarit kuulivat melun ja huudon
ja tulivat peräämään mikä on hätänä.
"Jätkä on juonut rikkihappoa ja kuolee", selitti vapiseva emäntä.
Ja silloin pelästyi huijarijoukko. He eivät tienneet hapon olevan
Sipilän, luulivat Jönnin saaneen käsiinsä heidän rikkihappopullonsa. He
riensivät tarkastamaan kaapin alusta. Pullo oli poissa.
Ja nyt tuli heille hätä. He luulivat joutuvansa kiinni miehen
myrkyttämisestä. Ennestään kun jo olivatkin poliisille jos mistä
tunnettuja, niin ei ihme, että pelko kävi koko joukon läpi. He
kokosivat kiireesti kampsunsa ja niin lähtivät karkuteille. He olivat
varmat syyllisyydestänsä ja siitä, että joutuvat, jos kiinni saadaan,
linnaan miesmurhasta, eivätkä he ymmärtäneet miten Jönni oli tuon
pullon käsiinsä saanut. He piilottelivat metsissä ja kokivat päästä
jotenkuten salaa pois koko Tampereen tienoilta.
* * * * *
Mutta lopulta selvisikin Jönni tajuamaan sen, että hän on juonut
erehdyksessä myrkkyä. Hän kauhistui, ihan selvisi kauhusta.
"Oliko se piru myrkkyä?" kysyi hän, silmät kauhusta pyöreinä.
"Oli. Sinä kuolet nyt", vakuutti Rouvari.
Ja silloin pääsi Jönnilta karkeaakin karkeampi kauhun kirous:
"Voi p--kele!"
Humala selvisi kuin puhallettu sauhu. Hän luuli jo tuntevansa kamalaa
polttoa sisälmyksissään ja kiroili kauhuissaan:
"Nyt otti paholainen!"
Hän alkoi huutaa ja voivotella sitä sisälmyksiensä polttoa. Itse
asiassa olivatkin Kourun emännän monet herkut pilanneet Jönnin niihin
tottumattoman vatsan, joten siis kipua oli, todellistakin. Miehet
päivittelivät, raapivat päitään ja tuskailivat. Eukot siunailivat ja
hätäilivät. Koko talo oli nurin.
Mutta apua täytyi saada. Tulisella kiireellä lähdettiin Jönniä viemään
lääkärin apua saamaan Tamperetta kohti. Kun sairaan kanssa ei tietysti
voinut ylen kovasti ajaa, lähetettiin toinen hevosella ajaja edeltä
ajamaan, noutamaan lääkäriä jo vastaan. Jönnille valmistettiin vuode
kärreihin, kannettiin mies siihen pitkäkseen, ja niin lähdettiin
menemään, Jönnin yhä vain kauhuissaan voivotellessa.
* * * * *
He olivat päässeet vasta parinkymmenen kilometrin päähän Tampereelta,
kun se edeltä-ajaja toi lääkäriä vastaan. Kun sairasta ei voitu etemmä
enää viedäkään, se kun yhä kauheammin niitä polttojaan valitti, niin
poikettiin tienvarrella olevaan Pinturin taloon. Pyydettiin isännältä
lupaa saada jättää sairas hoidettavaksi, selitettiin asia ja odotettiin
vastausta.
Mutta Pinturi epäröi:
"Kuka se sitten kulungeista vastaa?" peräsi hän varovasti. Ei tietty
onko Jönnilla rahoja. Sairas virui yhä ulkona kärreissä.
Mutta lääkäri alkoi pakoittaa virkamahtinsa avulla:
"Hengenhädässä olevalta ei saa kieltää suojaa. Siitä rankaisee laki",
selitti hän. Emäntä, joka oli kristiliismielinen, heltyikin ja puheli
miehelleen:
"Anna niiden nyt jättää! Sieluhan se on silläkin sairaalla."
Niin kannettiin jykevä Jönni toiseen tupaan ja asetettiin vuoteeseen.
Lääkäri tiedusti asian, ja kuultuaan Jönnin juoneen kokonaisen
pullollisen niin ankaraa myrkkyä, ilmoitti isännälle ja muille lyhyesti
tiedemiehen kuivuudella:
"Ei siitä sitten enää eläjää tule."
Häntä vain ihmetytti se, että Jönni oli näinkin kauan kestänyt. Mutta
nähtyään Jönnin voimallisen, raavaan olemuksen hän luuli senkin
käsittävänsä, puhellen:
"Siliä on niin voimakas ruumis, että se näkyy kestävän ihmeesti."
Hän neuvoi vain juottamaan Jönnillä maitoa -- ei piimää -- niin paljon
kuin se juo.
"Se lievittää tuskia ja polttoa, mutta ei se sekään enää mitään auta",
puheli hän lääkärin kuivalla, määräävällä äänellä.
Ja nyt ryhtyivät he peräämään Jönniltä kuka hän on, mitään hänen
toivottomasta tilastaan vielä puhumatta. Jönnillä, jätkämiehenä, oli
tietysti papinkirja taskussa. Lääkäri tarkasti sen, huomasi Jönnin
jätkäksi, kävi heti välinpitämättömäksi ja äänsi tylysti:
"Jassoo! Se olikin vain jätkä!"
Viis hän siitä. Hän puheli väelle:
"Olihan se toki onni, että ei sattunut sen häävimpi mies."
Ja silloin he alkoivat uudelleen harkita sitä maksu-asiaa. Lääkäri jo
peräsi Jönniltä: "Onko sinulla rahoja?"
Oli niitä vielä yli viidensadan. Se kirkasti asian. Pinturi suostui nyt
ottamaan Jönnin hoitoonsa, sillä kyllä niissä rahoissa oli liikaakin.
Poistuessaan kehoitti lääkäri kylmästi:
"Toimittakaa se sitten kiireesti hautaan. Myrkkyyn kuolleet mätänevät
pian. Varsinkin näin kesäkuumalla."
Ja kohta Pinturi lähettikin Koposen tilaamaan haudan Tampereen
maaseurakunnan hautausmaalta. Hautajaispäiväkin määrättiin, Jönnille
mitään puhumatta, Pinturi antoi Koposelle säädetyn haudankaivusumman,
kymmenen markkaa, ja niin joutui asia.
Mutta matkalla Koponen tapasi Rinnin pojan Jaskan, joka kertoi huomenna
menevänsä Tampereelle. Hän jätti siis asian sen toimeksi. Säästyi siten
itseltä aika, kun Jaska lupasi toimittaa asian markasta. Hän itse oli
ottanut viisi. Jäi siis hyvä voitto.
Mutta kun hautaa tilatessa joskus, silloin kun epäiltiin kuoleman
syytä, vaadittiin lääkärin todistus, oli lääkäri sen, asian
muistettuaan, lähettänyt Pinturille. Hän todisti siinä Jönnin kuolleen
myrkytykseen. Paperi tuli vasta haudantilaajan lähdettyä ja niin se jäi
lähettämättä, mutta ei sitä haudankaivaja ollut vaatinutkaan, vaan oli
luvannut kaivaa ilman mitään.
* * * * *
Lääkärin aikana oli Jönni rauhoittunut, sillä hän toivoi siltä apua.
Sen poistuttua hän alkoi taas huolestua ja kyseli mitä se lääkäri
sanoi. Mutta Pinturi neuvotteli ensin vaimonsa kanssa, sillä ei
tiennyt, olisiko oikein ilmaista totuus. Se voisi vain pahentaa asiaa.
Mutta kristillismielinen emäntä ajatteli toisin. Hänen mielestään piti
asia ilmoittaa Jönnille, että se tietäisi valmistaa sielunsa. Pinturi
palasi silloin Jönnin luo ja ilmoitti rauhallisesti:
"Kyllä se kuuluu sanoneen niin, että ei sinusta enää eläjää tule..."
Ja silloin kauhistui Jönni lopen ja alkoi karjua kuin ahdistettu peto.
Hänen silmänsä kiiluivat kauhusta pyöreinä. Hän koki kömpiä ylös ja
raivosi:.
"Senkö helvettiin minä sitten joudun!"
Turhia olivat kaikki lohdutukset. Turhaan puhui emäntä Sanasta. Jönni
ei kuunnellutkaan.
"Voi sun paholainen!" karjui hän aivan kiroillen kuten mieletön. Emäntä
oli menehtyä.
"Onhan se toki ylösnousemus", koki hän lohduttaa, mutta Jönni kauhistui
siitä yhäti ja karjui:
"Senkö hiiteen sitä sitten enää nouset!... Kun olet ruumiskirstussa
kerran haudanpohjaan vajotettu!"
Ne kokivat riennättää hänelle maitoa, mutta ei hän ollut huolia. Vasta
itsensä väsyksiin asti raivottuaan hän alkoi raueten tyyntyä ja
houkuteltuna ryyppäsi maitoa.
"Lääkäri luuli, että se ehkä voi vielä pelastaa... Tai ainakin
lievittää", narrasi häntä emäntä juomaan kuten lasta.
Ja se alkoikin auttaa. Jönni alkoi toivoa maidosta pelastusta ja joi
nyt kuin ahnas härkä. Hän tyhjensi pytyn toisensa jälkeen, varsinkin
kun maito oli hänelle suorastaan herkkua. Ei hänen ollut kannattanut
sitä monestikaan maistaa. Hän joi ja joi ja vaati lisää ja oli juoda
koko ison talon maidot.
Ja sitä mukaa kehittyi sitten muu meno. Tupa oli jo oikea sairashuone.
Alkoivat suuret puhtaanapitohuolet, Menehtyneenä valitti jo hurskas
emäntä:
"Pytyllähän tuon jo saa kantaa ulos... koko miehen."
Mutta nyt lohdutti isäntä vuorostaan häntä puhellen:
"Pitäähän meidän, kristittyjen, senverran lähimäistämme auttaa... Sillä
tuleehan siitä palkka... Kun sillä on kerran rahoja."
* * * * *
Ja nyt alkoivat asiat sotkeutua lopen. Oli kierrätetty nimismiehelle
tieto, että Pinturin talossa on kuolemaisillaan mies, joka on
myrkytetty Rouvarin huonomaineisessa talossa.
Nimismies riensi asiaa verekseltään tutkimaan, kyseli asiaa Sipilältä,
joka oli Jönniä kyydinnyt lääkärille eikä vielä ollut lähtenyt talosta.
Se alkoi kierrellä. Pelkäsi joutuvansa syytteeseen ja selitteli Jönnin
olleen huijarien kanssa juopottelemassa, salasi peloissaan sen oman
rikkihappopullonsa ja arveli:
"Jos lie vaikka niiden sormi pelissä." Hän tunsi huijarit, luetteli
niiden nimet.
Ja nimismies uskoi heti, että ne ovat syyllisiä, varsinkin kun kuuli
niiden oitis, aivan juoksujalassa, lähteneen karkuun. Olihan se varma
todistus. Ei hän pitänyt tarpeellisena Jönniäkään erin kuulustella, ei
tahtonut kuolevaa vaivatakaan. Hyvin hän tunsi huijarit niiden monista
entisistä kolttosista. Lisäksi oli Jönnillä ollut rahoja. Oli aihekin
tehdä rikos.
Ja niinpä hän ryhtyikin kiireesti miesten kiinniottopuuhiin. Hän
telefonoi Tampereen ja jos minkä kaupungin poliisilaitokselle, ja
kaikki voimat pantiin liikkeelle tuon vaarallisen, tunnetun joukkueen
vangitsemista varten.
Mutta yhä vapisi Sipiläkin ja koki miettiä miten sotkea oman
syyllisyytensä. Pelästyneessä mielessä kuvastui asia kerrassaan
kauheana. Hän istuksi, tupakoi ääneti, koki ajatella keinoja, eikä
jaksanut keksiä.
Ja lopulta hän aivan kuin raivostui itsellensä. Kun hän yksikseen
selvitteli hevostansa kotiinlähtöä varten, uhitteli hän itseksensä,
umpimähkäisesti:
"Tipahtakoon jos tipahtaakseen! En pelkää enää!"
Hän suuttui hevosellensa, riuhtaisi sitä ohjaksista ja ärjäisi:
"Soh, koni!... Ann' tipahtaa vain! En putoa!"
Ja niin lähti hän Pinturin talosta mieli masentuneena ajelemaan
synkeänä kotiansa kohti.
Mutta huijarijoukon synniksi joutui toinenkin rikos, joka yhäkin
varmisti sitä luuloa, että heillä oli rikollinen osuus Jönnin murhassa:
Seuraavana yönä oli näet tehty siinä Rouvarin talon lähettyvillä
murtovarkaus. Hovineuvos Pöksyliinin asunnosta olivat varkaat
anastaneet rahaa ja hopeaa lähes viidentoistatuhannen arvosta.
Huijarijoukko kyllä oli siihenkin syytön, mutta kukas sen osasi näissä
oloissa arvata, varsinkin kun tuo joukko oli niin kuulu kolttosistaan.
Hovineuvos Pöksyliini lupasi kolmensadan markan palkinnon konnien
kiinnisaajalle, ja jo huomenna komeili sanomalehdissä seuraava
ilmoitus:
"Kolmensadan markan palkinto luvataan sille, joka saa kiinni sen
tunnetun huijarijoukon, joka myrkytti Rouvarin talossa erään
tuntemattoman helsinkiläisen miehen ja kohta sen tehtyään teki
murtovarkauden hovineuvos Pöksyliinin asunnossa."
Ja nyt toimi poliisi. Muita innokkaampana puuhasi salapoliisi
Hytinen. Hänen raha-asiansa olivat rempallaan. Oli äsken menettänyt
korttipelissä rahansa, ja parin viikon päästä oli lunastettava eräs
vekseli. Tästä palkinnosta hän nyt pelastusta toivoi. Kerroimme tämän
välillä. Nyt siirrymme taas Jönnin kuolinkamppailua tarkastamaan.
* * * * *
Se oli jo vakavuuden hetki Pinturin talossa. Mutta lopulta alkoi Jönni,
lopen väsynyt kun jo olikin, tyyntyä, nöyrtyä, alistua kuoleman edessä,
jopa valmistuakin siihen. Emäntä oli taas puhunut hänelle Sanasta, ja
kun Jönni jo alkoi tyyntyä, veisasi hän sen kuullen virren. Hän koki
herättää häntä synnintuntoon.
Ja Jönni alkoikin siihen herätä. Hän puheli jo vakavana:
"Minä vaelsin liika pöyhkeästi ylpeyden tiellä."
Näitä äskeisiä ylpeitä retkiään hän siten jo alkoi katua. Kuoleman
vakavuus astui eteen yhä suurempana. Pinturi tupakoi kumaraisena,
ääneti, vakavana. Hänkin mietiksi sitä kuoleman suurta asiaa. Jönni
huohotti vaikeasti ja jatkoi:
"Se on suuri asia, se kuolema... Kun se alkaa meille ovissa kolista."
Emännässä heräsi syvä sääli. Hän puuhaili, hoiti ja koki lohduttaa,
puhellen kuin menehtyneenä:
"Kyllä sen senkin Herran avulla voittaa... On tuota Hänen avullaan
voitettu elämässäkin monet maalliset vaivat."
Mutta Jönni vain vaipui ja vajosi ja todisti:
"Ne ovat vähäisiä... ne elämän vaivat... tämän suuren vaivan rinnalla."
Ja Pinturikin tarttui Jönnin ajatusta kannattamaan, todistaen kuoleman
suuruudesta:
"Ne ovat vain pientä pihinää. Ne elämän vaivat. Kuoleman koleuden
rinnalla."
Ja erikoisesti ja ensiksi alkoi nyt Jönni katua sitä, että oli ollut
ylpeä ja töykeä pelastajalleen Hankulle. Hän katui sitä, että ei ollut
ostanut sille ryyppyä. Hän selitti asian hoitajilleen ja valitti:
"Ja nyt se Hankku astuu tulevassa elämässä äkkiä eteeni ja alkaa
soimata ja sanoa, että: Jönni!... Jönni hoi", aleni hänen äänensä aivan
haikeaksi, ja hän vaipui ja vajosi ja alkoi tahtoa pappia. Lähetettiin
sitä hakemaan, ja kaikki valmistui nyt kuoleman tulolle.
* * * * *
Ja siinä pappia odotellessa alkoi nyt Jönni tehdä lopputiliä elämän
kanssa. Hankku häntä eniten vaivasi ja piinasi. Hän katui ja valitti.
Ensi töikseen hän käski varata itselleen jo ruumiskirstun. Kylässä
olikin mestari, joka valmisti yksinomaan ruumiskirstuja. Möi niitä
Tampereelle. Sillä oli varastossa valmiita.
Ja nyt sillä osui olemaan eräs vanha arkku. Se oli tehty tilauksesta,
mutta oli erehdytty mitoissa. Kirjeessä oli tilattu arkku, jonka pituus
olisi 1 metri 90 senttiä, mutta liekö joku kurillaan -- vai muutenko
lie osunut -- muuttanut ykkösen kakkoseksi, ja kun 9:n numero oli
kirjoitettu niin epäselvästi, että näytti 4:ltä, niin mestari oli
tehnyt 2 metriä 40 senttiä pitkän arkun. Niin jumalattoman pitkää ei
tietysti kukaan huolinut, ja mestari työnsi sen nyt kavalasti Jönnille
50 markasta. Hinta maksettiin. Kaikkiin muihinkin menoihin eroitettiin
rahat, ja talo tyytyi sataan markkaan.
Ja sitten alkoi hän sovittaa itseään maailman kanssa. Hankku se vain
yhä vaivasi ja nuhteli häntä.
Ja niin ei hän voinut olla, vaan vaati kirjoittamaan testamentin. Hän
testamenttasi Hankulle kaiken mitä häneltä jää, kun hautajaiskulut ja
muut on maksettu. Laskettiin jäävän sata, parikin rahassa ja siellä
kotona olevat kapineet. Olihan siellä sadan markan sänkykin.
Testamentti pantiin oitis postiin, jotta se joutuisi Hankulle jo
hautajaispäiväksi, niin että Jönni saisi levon eikä Hankku oitis
ilmestyisi eteen. Lisäksi kirjoitettiin kirje, selitettiin Jönnin
kuolema ja että silloin ja silloin haudataan. Kun lääkäri oli kerran
sanonut, niin ei se enää muutu. Niin uskoi Jönni.
* * * * *
Ja niin oli kaikki valmista. Lähetettiin jo kuolinilmoituskin Helsingin
lehtiin. Jönni tahtoi niin. Toverien piti saada tieto heti. Siksi kirje
pantiin jo postiin ja niin odotettiin papin tuloa ja arkun tuojaa. Nyt
hän jo peräsi:
"Mitenkä kauan se lääkäri sanoi tämän valmistusajan vielä kestävän?"
Ja kun sairas oli jo kyllin tyyni, niin uskallettiin ilmoittaa:
"Ei yli yön kestä... Ja senkin ainoastaan maidon lievityksellä",
ilmoitti Pinturi vakavana. Jönni kuunteli nyt jo senkin tyynenä. Olihan
Hankku, paras ystävä ja pelastaja, sovitettu, sovitettu siis kaikki.
Hän vaipui ja raukesi kuin lapsi. Nyt hän jo kaihoisasti puheli:
"Minä jo sanoin silloin hiljaisuudessa sielulleni: Sielu -- sanoin minä
-- elä anna ylpeydelle valtaa, sielu! Mutta se vain veti."
Kaikkea hän nyt katui. Hoitajat kuuntelivat kuten aina kuoleman edessä
seistessä. Jönni jatkoi, kaihoili:
"Minä sanoin sielulleni jo siitäkin asiasta, että: Sielu! Elä ole
niinkuin muhametti, vaan elä vanhanapoikana, niin et joudu Turkin
sulttaanin kanssa samoihin kirjoihin ja samaan pinne-lautaan. Mutta se
vain siinäkin veti. Syntinen luonto veti."
Pinturikin ymmärsi mistä on puhe ja lisäili vakaana, hurskaana:
"Ka... Parempihan meille on siinäkin asiassa astiamme Paavalin tavoin
pyhänä ja kunniassa pitää."
Ja samaa pitkälti. Lopulta saapui pappi, lohdutti, puhui armosta,
kehoitti katumaan. Jönni katui toistamiseen, myönsi langenneensa sekä
ylpeyden että ahneuden syntiin, mutta sanoi katuvansa nyt niitä. Hän
selitti:
"Minä rupesin rikkauden himossa reistaamaan ja jupileeraamaan, mutta
sitten tulikin tämä kuolema ja tarttui kärrin pyörään ja sanoi että:
Jönni! Jönni hoi!"
Hän sai lohdutuksen. Pappi poistui hiljaa. Tuotiin jo arkku. Jönniä
väsytti. Alkoi unettaa.
"Se on jo kuoleman rauhaa", puheli hän. Hän joi vieläkin pytyllisen
maitoa ja niin nukahti viattomasti. Makea maito siellä vatsassa
lisäsikin unen suloisuutta.
Alkoivat valvojaiset. Tiedettiin, että Jönni ei enää unesta herää.
Emännän avuksi oli tullut kaksi uskonsisarta, ja he valvoivat halki yön
kaiken, Pinturi neljäntenä, yhä vain vartoen Jönnin lähtöä. He
veisasivat tuontuostakin, yhteensä kaksitoista virttä. Heistä tuntui
Jönnin hengitys yhä vain heikkenevän. Milloin hyvänsä siis lakkaa.
Niin päästiin aamuun, Jönni vain nukkui, nukkui sikeämpääkin
sikeämpänä. Eräs vaimoista jo oudosteli:
"Onpa se todellakin sitkeähenkinen... Kuten tohtori sanoi. Kun näin
kauan kestää."
Mutta Pinturi selitti vakaana:
"Jätkämies... Ne, jätkät, ovat yleensäkin kovia kestämään. Eivät ne
ensi iskusta tipahda."
Mutta silloin ajaa lennätti taloon tulista vauhtia Sipilän veli, se
joka vei myrkkypullon kotiin. Se ajoi ilmoittamaan miten asia on: että
Jönni ei ole maistanut tippaakaan myrkkyä ja että kuoleman vaara on
siis jo ohi.
"Ei siinä nyt ole enää mitään hengenvaaraa... Se on jo ohi",
rauhoitteli Sipilä. Siunailtiin.
"Repikää vain mies hereille!" kehoitti Sipilä. Alettiin herätellä.
Jönni olikin jo kyllikseen nukkunut. Hän heräsi virkeänä, katsoi
oudostuneena, kun huomasi vielä elävänsä, ja nyt ilmoitti Pinturi:
"Se kuuluukin olleen paljasta viinaa, se jota joit... Myrkkypullo on
löydetty täytenä."
Jönni ei ollut ymmärtää, ei uskoa korviaan. Hän vääntäytyi sängyn
reunalle istumaan, kuunteli siinä kertomuksen asiasta ja nyt jo uskoi.
Hän nousi ja arveli, oudosteli tyynenä:
"Sitähän minä jo arvelin ja epäilin, että viinaltahan se maistui, eikä
miltään myrkyltä."
Kaikki ihmettelivät ja siunailivat yhäkin, ja Sipilä puheli Jönnille
osanotolla:
"Se olisikin ollut sinulle kova kolaus. Jos olisit kuollut."
"Mutta Herra toki pelasti", lisäsi siihen hurskas emäntä.
Mutta ei Jönni nyt enää välittänyt hurskauksista. Hän jo kuoputteli
kupeitaan ja puuhaili, kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan. Se
jumalattoman pitkä ruumisarkku kun siinä lojotti ja hän muisti sen
olevan häntä varten, niin hän oitis ryhtyi sitä visusti tarkastelemaan,
suinaili lautojen liitteet visusti ja arveli:
"Huonotekoinen se on koko roju... Nurkatkin on liitetty vain ruuveilla
eikä hokkisalvoimella." Hän muisti jo hinnankin, puheli: "Neljäkymmentä
markkaa jo olisi ollut liikaa moisesta laivasta. Niin nylkäsi
viisikymmentä."
Mutta eniten häntä harmitti arkun yletön pituus. Hänenkin mittaiselleen
siinä oli lähes puoli metriä liikaa. Hän harmitteli:
"Siihenhän mahtuisi jo kaksi pitkää roikaletta perätysten."
Häntä ei miellyttänyt enää koko arkku. Hän jatkoi:
"Tanssisaliksikohan tuo kehno tämmöisen pitkän pytingin minulle tulevaa
elämää varten rakensi."
Ihan hän mittasi arkun ja ilmoitti:
"Kaksi metriä ja neljäkymmentä senttiä!"
Häntä alkoi harmittaa koko asia. Arkkua syrjemmä asetellen hän jatkoi:
"Juoksuharjoituksia siinä olisi sopinut ajan kuluksi pitämään... Siellä
toisessa elämässä."
Kunpa pääsisi eroon, saisi rahansa takaisin. Hän ryhtyi hieromaan
kauppoja: tarjosi mestarille arkkua takaisin alennetulla hinnalla.
Mutta se ei huolinut sitä hinnalla millään.
"Kauppa kuin kauppa", puheli se vain. Tiesi hän, ettei noin pitkää
arkkua ostaisi kukaan. Jönniä harmitti. Hän alkoi morkata mestarin
työtä, soimaten arkkua huonotekoiseksi. Hän kallisti sen kylelleen,
paineli laitalautoja niin että ne notkuivat ja ynseili:
"Kehnoako tää tämmöinen kestää? On kuin pärevasu. Koko iäinen maja."
Mestari siitä loukkaantui ja ärähti:
"Kivimuurikos sinulle olisi pitänyt pykätä semmoista tarvetta varten!
Tai ihan pankkiholvi muurata!"
Ja tietäen Jönnin jätkäksi hän halveksuvasti lopetti:
"Välttää sinulle. Kyllä siellä raatosi kestää. Jahkahan vain sinne asti
pääset."
Se oli tosi toraa. Pinturi ryhtyi toki lepyttelemään ja puheli
sovitellen:
"Ka, emmepä me yleensäkään voi, täällä ajassa, rakentaa ihan pysyväistä
majaa... Vasta taivaassahan meillä on se pysyvä osa."
Ja niinpä ei Jönnillä ollut muuta neuvona kuin ottaa arkku mukaansa.
Hän päätti myydä sen Tampereella. Hän maksoi rahan kaikesta, kiitti ja
niin lähti arkkuineen ajamaan Tampereelle. Kohtahan olikin päätettävä
se koskikauppa. Kaikki äskeinen unehtui, ja taas kangastivat hänelle
maailman miljoonat, rikkaus ja onni.
Ei hän näet aavistanutkaan, että hänellä on edessä oikea, vieläkin
vakavampi kuolemanasia ja että hänellä ei siis ole syytä myödä
ruumisarkkuaan, ennenkuin on siitä kuolemasta selviytynyt. Siinä
arkkunsa kannella silinteri päässä istuksien ja ajaa körötellen hän nyt
johtui mietiksimään sitä kuolemansa asiaa. Se tuntui aivan ihmeeltä.
Lopulta hän, muistaen ne Sipilän sanat: "olisi se ollut kova kolaus",
jo ajomiehellekin äkkiä puheli:
"Olisi se todellakin ollut minulle aika isku... se kuolema."
Mies imaisi savut, sylkäisi ja varustautui myöntämään, mutta kun hän
hidasteli, niin Jönni ehti ennen, jatkaen:
"Se on saakelin vakava ja iso asia, se kuolema. Kun sitä läheltä
katsot."
Ajomieskin nyt jo joutui puhekuntoon ja arveli:
"Onhan se paljon mukavampi ja väljempi... Istua siinä oman iäisen
majasi kannella... Kuin jos olisit jo sisälle päässyt."
Ja syläistä ruikattuaan hän selittävästi lisäsi:
"Se ei sattunut vielä olemaan sinun hetkesi... Täältä erota!"
Mutta Jönni oli nyt jo penseä koko kuolemalle ja ynseili:
"Senkö kehno minut ennen aikaani tappaisi."
Hänessä sai taas vallan elämänhalu ja -usko, ja hän selitti:
"Kauppaneuvos Lumperikin jo ennusti minulle, että minä en kuole ennen
kuin on miljoona taskussa."
Ja kun hän nyt muisti sen turhan hätänsä kuolemaa pelätessänsä, niin
hän puheli:
"Minä jo silloin sanoin sielulleni että: Sielu! Elä ole niinkuin
vasikka, joka jo ensimäisen paarman pyrähtäessä nostaa häntänsä
pystyyn, vaan ota itsestään Jönnista esikuva ja seiso selkäranka
lujana."
Hän uskoi nyt kohtaloonsa ja vakuutti:
"Sillä ihminen ei voi kuolla, ennenkuin ikä on lopussa ja tilikirjat
niin selvät, että meno- ja tulopuoli lyö pennilleen yhteen... Muutoin
pitäisi palata takaisin tiliään täyttämään. Niin että sitä olisi
niinkuin vasikka, joka paarmaa pakoon syöstessään jättää
vasikan-juomansa juomatta, ja sitten huomattuaan palaa ja juo,.. Ja ei
ihmissielulle sovi semmoinen... Kahtaanne-kulku."
"Ka", myönsi kyytimies nysä ikenessä ja lisäsi laiskasti:
"Yhtäännepäinhän se kuuluu sillä hollivälillä kestikievarikyyti olevan
vielä järjestetty... Niin että siinä on puutteellisuus hollioloissa."
Ja niin ajoi Jönni ruumisarkkunsa kannella istuen Tamperetta kohti.
Matkalla he tapasivat Rinnin jo täyskasvuisen pojan, Jaskan, joka oli
menossa Jönnille hautaa tilaamaan. He ottivat pojan kärriin, istuivat
nyt kolmin ruumiskirstun kannella, niin haudattava kuin haudan
tilaajakin. Jaska ei tiennyt kuka Jönni oli, silmäili ruumisarkkua ja
puheli:
"On siinä kokonainen Noaakin arkki."
Ja sitten hän johtui puhumaan omista matkoistaan, siitä, että on
menossa eräälle vainajalle hautaa tilaamaan. Hän alkoi:
"Nyt se on kuuluu taas yksi tipahtanut... Minä olen menossa sille
haudan tiluuseen."
"Ka. Ainahan niitä näin isossa maailmassa tippuu", myönsi Jönni,
tietämättä, että pojan uskon mukaan juuri hän on tipahtanut. Poika
jatkoi:
"Kuuluu olevankin jo kiire. Ruumis kuuluu alkavan jo haista."
"Ka. Lämpimät ilmat", myönsi kyytimies, ja taas poika jatkoi:
"Kuuluukin olleen vainaja oikein niitä emäpahuksia... Naukku suussa on
viimeisenkin virtensä veisannut", soimasi hän tuon vainajan Jönnin --
syntistä elämää, ja Jönni myönsi:
"Ka, niitä kasvaa aina nisupellossa ohdakkeitakin." Hän myönsi sen
alttiisti, ja siitä innostunut poika lisäsi kuin kostoa uhitellen:
"Mutta nyt hän ei enää toki tässä maailmassa pilliään soita ja
kolise... Kun istuu jo parast'aikaa iäisen tuomioistuimen edessä ja
kuuntelee suuren tuomarin sanoja."
Niin saapuivat he Tampereelle ja erosivat. Jönni hankkiutui
miljooniansa kokoomaan, ja Rinnin Jaska lähti tilaamaan hautaa hänelle.
Vasta miljoonat saatuaan päätti Jönni muuttaa iäisen majansa,
ruumiskirstunsa, rahaksi.
Mutta Pinturi oli antanut Jönnille sen poistuessa sen lääkärin antaman
todistuksen, jossa lääkäri todisti Jönnin kuolleeksi.
"Voit tarpeen tullessa tämän näyttää. Kun tulee tästä kuolemanasiastasi
puhe." Pappilassa se kai olisi pitänyt näyttää... jos olisi tarvis
ollut, oli hän Jönnille sitä antaessaan puhunut, ja Jönni, joka ei tuon
todistuksen sisältöä tiennyt, oli pistänyt paperin povitaskuunsa ja
vaelsi nyt kuolintodistuksensa lakkarissaan.
* * * * *
Mutta kun Jönnin kirje, testamentti ja muu saapui Helsinkiin
toveri-jätkille, niin he surivat Jönnin kuolemaa, kuten aina paraan
toverin. Kuultuaan, että Jönni haudataan Tampereelle, kokosivat he
kymmenen markkaa, lähettivät ne Tampereelle puuseppä Piriselle ja
tilasivat siltä senhintaisen ristin Jönnin haudalle. Pirisen itsensä
piti käydä se oitis haudalle pystyttämässä, ja ristiin piti kirjoittaa
sanat: "_Tässä lepää satamamies Jönni Lumperi. Kuoli Herrassa ja lepää
Rauhassa ylösnousemiseensa asti_."