Eversti Porhola oli tällä välin sopinut velkojiensa kanssa, saanut
akordin. Tietysti velkojat luottivat asiaan, kun kuulivat sen takana
olevan itsensä kauppaneuvos Lundbergin.
Ja niinpä ajoi hän nyt Jönnin kanssa komeissa vaunuissansa
tehtaillensa, kyyditsi Jönniä morsiamen luo. Eversti koki olla hänelle
mieliksi, jutteli siinä vaunuissa ajaessaan jo elämästään,
sotaretkistään. Hän oli nuorena luutnanttina ollut Turkin sodassa ja
puheli siitä. Jönni johtui niistä turkkilaisista pubeista muistamaan ne
Turkin sulttaanin avioasiat ja kinansa niistä Hankun kanssa. Hän tuli
uteliaaksi, halusi selvyyttä. Hän alkoi jo, puheli:
"Siitä se Turkin sulttaanista Hankkukin kinasi."
Mutta kun hän epäili sen valehdelleen sen vaimopaljouden, niin hän
varovaisuussyistä keskeytti ja käänsi epääväksi:
"Mutta minä sanoin hänelle, ettet sinä tunne sulttaanin oloja."
"Jaa kuinka?" tarttui eversti, ja Jönni selitti:
"Niistä sen sulttaanin eukkoasioista se vain siinä kinasi ja oli
tuntevinaan ne."
Ja eversti innostui, selitteli:
"Jaa!... Ne ovat omituisia. Ne haaremiasiat."
Luuli hän Jönnin ne tuntevan ja jatkoi:
"Kolmetuhatta vaimoa täytyy olla."
"Sappermentti!"
Nyt hän uskoi.
"Mutta mitähän tuo niin monella tekee?" ihmetteli hän herttaisesti.
Eversti koki selittää:
"Jaa... Se on... uskonnollinen traditsiooni ja... sanokaamme ehkä,
kuinka sanoisin, hovietiketti ja... Niin, hovietiketti", loppui
häneltäkin ränsistyneen everstin henkinen varasto. Jönni ymmälle:
"Jaa etiketti?" puheli hän, mutta eversti alkoi selitellä haaremin
oloja, kuvaili sen loistoa, ylellisyyttä, kalleutta.
"Seinillä", puheli hän, "seinillä gobeliinit... kalliit venetsialaiset
peilit... Sanalla sanoen Luxus... die Pracht: ylellisyys ja loisto."
Jönni syventyi sitä ihmeissään miettimään kuin jykevä kangas. Ei hän
siitä mitään erin selvää käsittänyt. Kuunteli vain ja oli kuin ymmällä.
Eversti jatkoi, selitteli, että se kaikki on turhaa varojen tuhlausta.
"Köyhä valtakunta", moitti hän tuhlausta ja selitti:
"Meidän täytyisi oppia elämään varojemme mukaan. Vähätpä siitä, mitä
etiketti vaatii. Vai mitä, setä?" käänsi hän siinä äkkiä kysymykseksi.
Ja silloin heräsi Jönni niistä jykevistä ajatuksistaan ja vastaili:
"Ka sitäpä minä tässä vain arvelin, että on se sulttaani jyry ukko. Kun
sillä on semmoinen etiketti ja niin monta muijaa."
Ei hän jaksanut sitä muijapaljoutta käsittää ja jatkoi:
"Siinä pitää ukolla olla jo leipääkin monta kakkua päivässä, jos mieli
moinen muijaliuta leivässä pitää."
"Jaa... jaa", myönteli ränsistynyt eversti. Mutta kuinka ollakaan, niin
Jönni kävi kateelliseksi sulttaanille sen onnesta ja hekumasta ja siinä
mielessä hän nyt puheli:
"Se ukko on osannut etsiä! Niin että ei tarvitse tyhjin suin olla ja
rannalla ruikuttaa. Kun on osannut oikein vuovata."
Ja hänen kävi kateeksi sekin, että sulttaanin kannattaa niin
loistavasti elää. Hän kadehti sitä kuin lapsi ja puheli:
"Sillä miehellä on miljoonamiehen luonto." Ja kun eversti sen myönsi,
niin Jönni yhäkin syventyen kateudessansa kehaisi nyt itseänsä:
"Mutta niin on minullakin ollut. Miljoonamiehen luonto jo lapsesta
pitäen." Hän puheli sitä innolla ja antaumuksella, selittäen:
"Lapsesta pitäen en ole surkeillut rahaa ripottaessani miljoonamiehen
hurskaudella, vaan olen elänyt aina niin komeasti kuin kukkaro
kannattaa ja sanonut, että joka ei kylvä, sillä ei ole mitä niittää."
"Jaa", tapaili tihrasi eversti ja selitti:
"Se on totta... Että rahan pitää antaa aina olla liikkeessä."
Ja niin ajoivat he vaunuissa Kourun lesken maille. He olivat sopineet
niin, että Jönni tuo everstille rahat kotiin määrättynä päivänä, ottaa
velkakirjan, ja niin on asia valmis.
* * * * *
Kourun leski, Maria, olikin jo odottanut sulhasen tuloa. Kaikki oli
pesty ja puhdistettu, ja oli varattu juhlaruuat, kuten aina rikasta
helsinkiläistä sulhasta odottaessa. Siveänä naisena hän oli kutsunut
luoksensa, n.s. esiliinaksensa, erään tutun talon tyttären, neiti
Riipiön, ettei maailma voisi sanoa hänen ennen aikojaan mitään
sopimatonta tehneen. Hänkin oli agronoomilta ja muiltakin kuullut tuon
rikkaan sulhasensa omituisuuksista ja odotti uteliaana.
Ja nyt ajoivat komeat vaunut kartanolle. Mari tunsi everstin ja
aavisti, että silinterihattuinen herra sen vieressä on hänen
sulhasensa. Koko talo joutui varpaisilleen, ja morsian aivan hermostui.
Mutta kartanolta pyörsivät vaunut pois. Eversti lähti jatkamaan
matkaansa, ja Jönni vääntäytyi yksin ovea kohti. Morsian joudutti
palvelustytön ovia availemaan. Jönni johdettiin vierashuoneeseen,
emäntä, morsian, tuli tervehtimään, niiasi syvään, kainosteli, ja Jönni
tervehdykseksi peräsi:
"Tässäkö se asuu se Kourun leski?"
"Minähän se olen", kainosteli emäntä. Jönni kakisteli ja ilmoitteli:
"Agronoomi Paapurin kanssa siinä kun miljoonakauppojen harjakkaisia
vähän kuittailtiin, niin se tuli maininneeksi, että minun sopisi käydä
talossa."
"Terve tuloa!" toivotti emäntä ujona. Neiti Riipiökin oli käynyt jo
uteliaana niiaamassa ja oudosteli sittemmin emännälle ihastellen:
"Herra isä miten vaatimaton! Miljoonamies ja käy paikkahousuissa ja
tuommoisissa kengissä! Ihan kuin jätkä."
Mutta emäntä tiesi sen jo ennalta. Agronoomi oli hänelle telefoonissa
kaikki selittänyt.
"Ilmankos sillä miljoonia olisikaan!" puolusti hän Jönniä ja puuhaili
jo päivällistä, parasta mitä voi, ja puheli neiti Riipiölle:
"Ken on verassa, se on velassa. Kenen housut taas sarkaa, sillä ei
rahasta arkaa."
Tunsi hän nykyajan. Miten moni isäntä olikaan näilläkin seuduin verassa
komeillessaan kontunsa ja kaikkensa kuitannut.
"Ei se elämä ole meille silkissä ja sametissa tanssimista", jatkoi hän
neiti Riipiölle vakavana. Ilmankos ajoikin mies nyt semmoisten isojen
herrojen kuin everstien seurassa. Sitä se saituus tekee. Niin hän
puheli.
* * * * *
Mutta sillä välin oli Jönni tarkastellut ja silmäillyt taloa ja sen
aloja ja oli välillä puhettakin yritetty, vaikka morsian kyllä
ujosteli. Nyt oli päivällinen valmis. Jönni istutettiin yksin syömään.
Morsian ja muut vain palvelivat.
Ja Jönni söi nyt tavallisella jättiläismäisellä ruokahalulla. Olikin
nämä kaksi päivää elänyt pelkällä juopottelulla, niin että kyllä nyt
ruoka maistui.
Varsinkin näin kovin herkullinen ateria. Hän alkoi ja aivan
peloittavalla otteella, ja pian tyhjeni lautasellinen, toinenkin.
Ensimäisenä hän hautasi maukkaat kinkkuleikkeleet, pitäen samalla jo
toista leikkelelautasta silmällä, syrjäsilmäyksin, kuten härkä
puskettavaksi aikomaansa, ja varustautui jo kosimaan. Kun morsian siinä
nöyränä ja kainona aherti ja palveli, niin hän mietti vain puheen
alkua, johdantoa. Ahnas syöminen tahtoi kyllä sotkea, mutta suurella
ponnistuksella sai hän kuitenkin johdannon alkupäästä kiinni. Pitäen
nyt makkaraleikkelelautasta silmällä hän näet yhtäkkiä ilmoitti:
"Oli se se profeetta Muhamettikin oikea jymyprofeetta! Kun teki
semmoisen uskon!"
Historialliseksi keskusteluksi sen emäntä käsitti ja oppimattomuuttaan
ujoillen vastaili:
"Niin... Kerrotaanhan siitä historiassa... Vaikka eipä tuota
meikäläisen aika anna myöten historiaankaan sen syvemmin perehtyä."
Hän puuhaili ruokakaapista astioita. Jönni ahtoi suunsa jälleen
täyteen, nielaisi ja nyt uutta herkkua härkämäisesti silmällä pitäen
jatkoi:
"Minulle taas on se historia niin selvä, että kun Hankku aikoinaan
vänäsi, että se on usko, joka panee Turkin sulttaanin pitämään monta
emäntää, niin minä hänelle suoraan sanoin, että se ei ole usko, vaan
se, että sulttaanin, jolla on miljoonia, kannattaa niin elää."
Ja taas ahdettuaan ja taas nielaistuaan hän lisäsi:
"Sillä jos sitä uskon nimissä semmoista yrittäisi, niin siitä joutuisi
sulttaanikin pian käpälistään kiinni."
"Eihän se anna Herra itseään pilkata", myönteli siihen emäntä
vaatimattomasti. Ja yhä ruokaa vajottaen lisäili Jönni:
"Niin että minä sanoin Hankulle silloin että ei se sinun
historiantaitosi lyö yhteen." Ja muistaen everstin puheesta kaksi sanaa
hän nyt ruokaa ahmien toi ilmi oman, oikean tietonsa, ilmoittaen:
"Sulttaanilla on siinä vain etiketti. Luksus ja etiketti siinä on eikä
usko." Morsian nöyrtyi jo sulhasen vieraskielisten sivistyssanojen
vuoksi yhäkin. Ei niitä hänenmoinen tiennytkään, ei ymmärtänyt.
Vähäiseksi hän nyt itsensä tunsi.
Silloin neiti Riipiö taas tuli uteliaana ja katkaisi Jönnin
kosintapuheet hetkiseksi.
* * * * *
Mutta vain hetkiseksi. Oitis hänen poistuttuansa ryhtyi Jönni
jatkamaan. Nyt hän lähti jo asiaa läheisemmältä otteella, ilmoittaen
rutosti:
"Ja on sitä siellä Helsingin torillakin sitä väkeä... Kun on toisinaan
tori mustanaan ja toista tulee ja toista menee, niin että se on
kuhina."
Ja saatuaan taas ruokapaljoudet alas nielaistuksi hän asiaa yhä läheten
jatkoi:
"Niin että on siinä ollut ämmäväellä puuhaa. Saada semmoinen
kansanpaljous aikaan!"
Aivan hän tosissaan sitä ihmetteli. Emäntäkin nyt yhtyi, puhellen
ujona:
"Onhan siellä Helsingissä väkeä. Kun täältä maaltakin kaikki vain sinne
rientävät, niin että et kohta palvelusväkeä saa!"
Mutta ei Jönni siitä puheesta suuria huolinut. Hän ei hellittänyt enää
otteestansa, vaan suu täynnä jatkoi:
"Mutta niinhän se on alussa säädettykin, että sitä pitää lisääntyä ja
täyttää maata. Muutoin ei olisi esimerkiksi keisarilla kylliksi
sotamiehiä eikä savotoissa työväkeä."
Emännästä se Jönnin alistuminen tuntui hurskaudelta.
"Ka... Ne ovat Herran säätämiä. Ne asiat", vastaili hän yhtä hurskaasti
ja nöyrästi. Jönnin mieli heltyi taas kuten aina rakkauden asiassa. Hän
jo puheli:
"Ja niin sen pitää ollakin!" Suun hän vain nieli tyhjäksi ja jatkoi
aivan runollisesti:
"Sillä jos kerran pulukyyhkysetkin tekevät pesän vaikka vanhaan
kenkärajaan, niin ei se ole silloin mies eikä mikään, jos ei -- ainakin
rahan lellipojaksi päästyään -- kerran elämässään kuherra ja täytä
sydämensä aivoituksia."
Hän oli unohtaa jo ruuan herkullisuudenkin ja lisäsi:
"Sillä me emme tiedä, milloin se kuolema kolkuttaa... Niin että jos me
emme ajoissa toteuta sydämemme aikomuksia ja tyydy vaikka kenkärajaan,
niin ne meidän sydämemme aivoitukset pannaan käyttämättöminä
kenkärajaan. Ja silloin se on jo myöhä."
Emäntä oli sisällisesti aivan itkeä. Niin se nyt puhe hellytti. Hän
tapaili:
"Ka... Etsikkomme aikahan meidän kaikkien täytyy tuntea... Ennenkuin
kirves pannaan puun juurelle."
* * * * *
Mutta nyt huomasi Jönni, että hänen on paras lopettaa aterioiminen,
sillä kaikki astiat olivat jo kertaan tyhjennetyt. Hän nousi,
varustautui loppuotteeseen aivan syöneen voimilla, pyyhkäisi suunsa ja
äkkiä alkoi:
"Sitähän minä tässä oikeastaan asiaa lähdin... Kun se agronoomi siitä
puhui."
Emäntä arvasi, aivan nöyrtyi. Jönni jatkoi:
"Sillä tehtävähän se kuitenkin on. Sekin teko!"
Mutta sitten hän äkkiä kysäisikin:
"Niin että puoli miljoonaako sinulla on?"
Emäntä myönteli, puhellen:
"Perunkirjoituksen mukaan, niinhän niitä pitäisi olla... Ja ainahan tuo
Herra armossaan antanee, ja lie siunannut ja antanut korkojenkin siihen
lisäksi karttua."
Sen myönsi Jönnikin nyt, vieläpä lisäsi:
"Vaikka oikeastaan se Herra ensin tahtoo nähdäkseen miehen pankkikirjan
ja siunaa sitten suuremmat korot sille, jolla on isompia summia
pankissa."
Sen hän tiesi. Tukevasti, aivan iskien hän lisäsi:
"Sillä se on viisas ukko. Se yläilmojen ukko." Ja nyt alkoi hän puhua
omista rikkauksistaan, ilmoittaen:
"Minä jo ensimäisessä metsäkaupassa tienasin tuonne ylikin
kaksisataatuhatta ja nyt tässä koskikaupassakin nyhtäsin puhtaaksi
miljoonan."
Hän uskoi sen kaiken todeksi ja kehaisi:
"Ja alkaessa ei ollut muuta kuin kaksi kättä ja niissä viisi näppiä
kummassakin. Kunnes sitten lotterissa työnsi lykyn."
Oli häntä siis onnistanut, siunannut. Hän tunnustikin sen, puhellen:
"Sillä kun se todellakin rupeaa siunaamaan, niin se siunaa
surkeilematta. Sillä Herrakaan ei siunaa ihan omistaan, vaan toisen
taskusta toiselle. Niin että Herran siunaus on niinkuin kaksiteräinen
miekka."
Ei emäntä jaksanut nyt mitään syvällisiä tutkia ja käsittää, vaan
myönteli nöyrästi:
"Kunpa vain osaisimme itsekukin sen miekan alle oikein ja taidolla
asettua. Niin ei olisi itkua eikä kipua meillä."