Mutta aamulla saapui asioitsija Pekuri sitä Jönnin Punturin tilaa
kauppaneuvos Lundbergille myömään. Hän pääsi Jönnin puheille, kumarteli
ja puheli:
"Suokaa anteeksi, että rohkenin... Mutta minulla olisi tarjona
maatila."
Ja hän alkoi aivan vuolain sanoin kehua tuota tilaa.
"Asiantuntijain lausunnon mukaan ainakin 200,000 markan arvoinen, mutta
omistaja, ollen rahan tarpeessa, suostuu myömään 150,000 markasta",
lasketteli hän totuttuun tapaansa vanhaa virttä. Jönni alkoi höristellä
korviaan. Eikä ihme. Kahdensadantuhannen tila tarjolla polkuhinnasta
omistajan rahapulan vuoksi.
"Se on Isolohkon emätila", selitteli Pekuri kuin vuotava virta,
kumarteli ja anoi:
"Suokaa anteeksi että rohkenen!" Hän eli ja toimi:
"Kuulin, että olitte maatilojen ostossa... Suokaa anteeksi."
Ja Jönni tarttui koukkuun, varsinkin kun Pekuri vakuutti tilan myyjän
olevan rahapulassa, pakoitettuna siis myömään pilkkahinnasta. Jönni
ryhtyi ahneuksissaan käyttämään miehen pulaa hyväkseen, ja niin aikoi
hän nyt hyötyä -- omasta rahapulastansa, ryhtyä ostamaan omaa
maatilaansa. Hän alkoi, hintaa polkeakseen, jo morkata tuota omaa
tilaansa, valehteli aluksi:
"Kyllä minä sen tilan tunnen." Hän moitti ja morkkasi ja tenäsi:
"Viisas mies ei ilmaiseksikaan ottaisi... Ei minua kaupassa petetä."
"Suokaa anteeksi!... Suokaa anteeksi!" eli ja paloi kumarteleva
Pekuri ja koki sitä vuolaammin kehua, rohkaistuen, kun huomasi
"kauppaneuvoksen" itse asiassa suostuvan ja siis vain näön vuoksi
morkkaavan. Eniten häntä sotki vielä se, kun Jönni tiesi todellakin
kauppaneuvos Lundbergin tuota tilaa ostelleen ja siis todellakin
tuntevan sen, kuten Jönni itsekin, tosin totuttuun tapaansa umpimähkään
valehdellen ilmoitti. Alkoi tiukka tinkiminen.
"Suokaa anteeksi... Suokaa anteeksi." Mutta epäluuloinen Jönni hänelle
niistä kumarteluista ja pyytelyistä oli jo vihastua, luullen Pekurin
aikovan niillä häntä pettää. Hän sille aivan jo riiteli:
"Minua ei nyrjäytetä!" Ei kaupassa petetä, tarkoitti hän ja kehaisi:
"Minä käyn omallani kauppaa."
"Suokaa anteeksi." Ja epäluuloinen ja ahne Jönni kinasi ja riiteli
aivan vihaisena, ja Pekuri kumarteli ja pyyteli ja selitteli, että
myöjä on suuressa rahapulassa ja että siis sopii nyt sen köyhyydellä
hyötyä. Jönni suuttui tuolle myöjällekin -- s.o. itselleen --, oli
todellakin valmis rikastumaan sen köyhyydellä, omalla köyhyydellänsä,
ja sadatteli siis myöjää -- itseänsä:
"Semmoisen miehen, jolla on rahapula, ei olisi pitänyt alunpitäinkään
lähteä talonkauppoihin, vaan pysyä jätkänä!"
"Suokaa anteeksi."
Mutta ei aikaakaan niin Jönni jo osti tuon oman tilansa, maksoi siitä
satakymmenen tuhatta, eli siis ainoastaan kymmenentuhatta enemmän kuin
oli itse samasta tilasta muilta vaatinut. Ne kymmenen liikaa tuhatta
jäivät tietysti välitysliikkeen hyväksi.
Niin oli sovittu kauppa sikäli valmiiksi, että Pekurin oli määrä tulla
ensi perjantaina allekirjoittamaan kauppakirja omistajan -- Jönnin --
puolesta. Hän laski siksi saavansa jo tuon tilansa metsästä rahat
metsäyhtiöltä. Niillä rahoilla hän varustausi ostamaan sitten tuon
samaisen tilansa.
"Minulla on kaikki kuin hyllyllä", kehaisi hän rahoistaan Pekurille,
sopiessaan että maksaa perjantaina. Ei hän osannut aavistaakaan, että
hänellä ovat maatilatkin kuin hyllyllä, s.o. päälletysten, eikä
huiskinhaiskin ja vieretysten kuten muilla, epäsäännöllisillä
liikemiehillä.
"Minä olen liikeasioissa järjestyksen mies", kehui hän Pekurille
jäähyväisiksi. Ja kun agronoomi ennen virkamatkalle lähtöänsä vielä
pistäysi hotellissa "kauppaneuvos"-setää tapaamassa, niin Jönni alkoi
sille näistä uusista kaupoistansa. Häntä harmitti Pekuri, se kun oli
niillä kavalilla kumarteluillaan aikonut häntä pettää. Hän alkoi siitä
miehelle harmistuneena selittää agronoomille asiaa, alkaen:
"Pekuri tässä kävi ja yritti." Pettää yritti, aikoi hän selittää, mutta
ei siitä sen valmiimpaa tullut, vaan hän käänsi ja kehaisi:
"Minä sanoin hänelle heti, että: minä käyn omallani kauppaa."
Ja siinä olikin sikäli totta, että hän, kuten lukija on jo huomannut,
osti omaansa ja ainoastaan vierasta möi. Agronoomi ei tiennyt kaupasta
mitään, ei siis ymmärtänyt mitä Jönni tarkoitti, ja peräsi siis:
"Jaa mitä, setä?"
Mutta Jönni lauhtuikin jo Pekurille. Häntä näet laiskotti nyt se
eilinen ylellinen elämä. Ei hän nyt siis viitsinyt olla Pekurille
suuttunut, ei selitellä, vaan käänsi kuin toiseksi ja selitteli
veltosti:
"Eipä tässä mitä."
Haukotutti. Haukoteltuaan hän jatkoi:
"Ostotuulella tässä vain olin ja kasasin jo tavaraa tavaran päälle",
kehui hän niistä maatilojensa ostoista ja niiden tilojen luvusta.
Ja Pekurikin oli tyytyväinen. Siitä kymmenentuhannen voitosta tuli
toinen puoli hänen, toinen liikkeen osaksi. Ei hän ollut koskaan moista
saalista vetänyt. Hän riemastui niin, että panttasi polkupyöränsä
sadasta markasta ja piti ystävillensä isot pidot, joissa pidettiin
monta innostunutta puhetta liikeneron kunniaksi.
"Ainoastaan kansallisen liikemiesluokan luominen voi tämän rakkaan
isänmaamme pelastaa", puhui eräskin ja jatkoi innoissaan:
"Ja kuinkahan tavarankasaajiksi meitä liikemiehiä haukutaankin, niin
muistakoot ne ilkeät haukkujat myös sen totuuden, että niiden korkeiden
tavarakasojemme vierellä on hyvä elää, ja että me myös joskus
riepoitammekin, emmekä aina vain kasaa."
Ja he huusivat monikertaisen eläköönhuudon myöskin suurimmalle
tavarankasaajalle, maatilojen päälletysten pinoojalle, poissa olevalle
Jönnille. Ja Pekuri ei voinut huomenna lähteä päättämään Rumpuliinin
kanssa sitä Ala-Pitkän talon kauppaa, kuten oli määrä -- ei voinut,
koska hänen polkupyöränsä oli pantissa ensi perjantaihin asti, jolloin
hän sen voi Jönnin rahoilla lunastaa ja suorittaa tuon Rumpuliinin
asian.
* * * * *
Ja yhtä rennosti eli Jönnikin nyt, taas satatuhantisen liiketoimilla
ansaittuansa. Hän tilasi vieläkin pullon samppanjaa. Agronoomista
tuntui, kuin hän käyttäisi "kauppaneuvoksen" vieraanvaraisuutta liiaksi
hyväkseen, ja niinpä hän jo sitä samppanjan ostoa esteli.
"Sedältä menee paljon rahaa", puheli hän. Mutta Jönni oli oikealla
miljoonamiehen päällä ja kehaisi:
"Sitä pitää miljoona ei ainoastaan koota, vaan myös riepoittaa... Ettei
taapeli nouse liika korkeaksi."
Ja niin he taas ryypiksivät ja puhuivat nyt miljoonista yleensä.
Agronoomi arveli, että miljoonakin on helppo menettää, mutta Jönni,
joka oli nyt reilulla tuulella miljooniensa vuoksi, kehaisi:
"Ei veikkonen."
Ja hän ylpeili:
"Miljoonan menettäminen on vaikea asia, sillä se on ensin ansaittava...
Ennenkuin kykenee sen menettämään."
Ja taas se tuntui agronoomista erinomaiselta, ja Jönni nousi hänen
silmissänsä kuin torni. Mutta Jönni juopui ja jatkoi reilusti. Hän ei
surrut, puheli:
"Meidän vain pitää etsiä ja kadottaa... Ensin kadottaa, sillä muutoin
ei olisi etsimistä."
Hän tuli aivan jätkäpäälle ja huudahti raamatullisesti:
"Mutta joka itsensä kadottaa, hän löytää sen... Sillä hän jättää
silloin kaiken muun korpeen ja rientää etsimään sitä, joka kadonnut
on." Hän oli tästä kaikesta jo taas tulla runolliseksi, tästä makian
viinan juomisesta ja muusta, ja alkoi taas äkkiä sen mukaan torin
lapsena puhella:
"Kaanaan häissä", alkoi hän raamatun parhaista ihanuuksista. Häntä jo
väsytti. Hän tapaili, jatkoi:
"Siellä olivat ne viina-altaat... Kun se ylkä sitä tarvitsi."
Mutta hän virkistyi taas oitis, ikäänkuin käänsi puheen -- mihin,
samapa se. Hän vain äkkiä tiukasti väitti:
"Mutta minä en horju... Kun kerran päämaalin otan, niin suoraan kulen,
mutta en horju."
Ja niin oli hän ikäänkuin taas vironnut, herännyt noista Kaanaan
ihanista runouksista miljoonamiehen elämäänsä, puheli tosin hieman
väsähtäneesti ja tuli silloin maininneeksi, että hän haluaisi myydä
maatilan, Isolohkon emätila nimisen tilan.
"Kahdestasadastatuhannesta antaisin huilata", kehui hän.
Ja eikös palvelushaluinen agronoomi jouduttanut heti apua. Hänkään ei
tiennyt, että tuon Punturin talon virallinen nimi on samainen Isolohkon
emätila. Hän tiesi myös Rumpuliinin etsivän samanhintaista maatilaa,
oli häneltäkin tiedustanut, ja niinpä lupasi välittää, soitti asiasta
oitis Rumpuliinille. Rumpuliini varustautui kohta Viipuriin, jossa
hänen rahansa olivat lainana, niitä noutamaan ensi perjantaita varten,
jolloin lupasi tulla hotelliin kauppaa päättämään. Kun tila oli
kauppaneuvos Lundbergin, niin ei hän erin välittänyt nyt jo edeltäpäin
sitä tarkastaa, varsinkin kun agronoomi oli sanonut, että ei se siitä
ole liikoja vaatinut ja että voi sitä kauppoja tehdessä tinkiä. Hän
vain palkkasi miehen tilaa katsastamaan, sillä välin kuin hän selvittää
raha-asian. Aika kun olikin täpärällä.
* * * * *
Sillä oikeastaanhan oli asia niin, että Rumpuliini, joka oli leskimies,
kosi samaista Kourun leskeä kuin Jönnikin, vaikka ei agronoomi sitä
tiennyt. Mutta leski epäili, kun Rumpuliinilla oli ainoastaan
satatuhatta. Hän olisi halunnut ainakin kahdensadantuhannen miehen.
Ja juuri siksi oli Rumpuliini päättänyt ostaa maatilan, hankkia
satatuhatta lainaksi ja sillä lailla keinotella itseänsä jotenkuten
puolta rikkaammaksi Marin silmissä. Hän oli tiedustellut lainaa
Tiurusen välityskonttorin välityksellä. Ja Antti Pitkänenkin tiesi sen
asian. Nyt hän taas tiedusteli telefoonissa asiaa Tiuruselta, mutta ei
siellä ollut vielä lainanantajaa tiedossa. Antti Pitkänen oli
konttorissa, ja hänelle sanoi silloin Tiurunen:
"Hankipas, Antti, nyt oikea ökä-rikas, joka lainaa toiselle rikkaalle
satatuhatta, niin alkavat sinulle oikein makian viinan päivät."
Hän sanoi sen oikeastaan leikillä, sillä ei hän luullut Antin
semmoiseen kykenevän. Mutta kun hän sille muutenkin aina leikkiä puhui,
niin tuli sanoneeksi.
Ja tämä se sotki. Jönni oli näet lähtenyt taas kävelylle ja tapasi
Antin, ja kun oli Isolohkon emätilalla niin paljon voittanut, niin
lahjoitti hänelle kymmenen markkaa ja sanoi:
"Minulla on."
Hän innostui puhumaan rikkauksistansa, kertoili kuinka oli satoja
tuhansia lainannut everstille ja lisäili kehaisten:
"Ja vielä olisi lainata... Vaikka miten paljon."
Ja silloin Antti muisti Rumpuliinin asian. Ei hän kyllä sen nimeä ollut
konttorissa kuullut, vaan ainoastaan sen, että mies on rikas. Hän
ryhtyi oitis välittämään. Jönni tinki aluksi, sanoi:
"En minä köyhälle lainaa. Ainoastaan pohatalle."
Mutta Antti, joka oli konttorissa kuullut tuon lainanottajan olevan
rikkaan, meni takuuseen Rumpuliinin puolesta ilmoittaen:
"Minä takaan, että se on rikas." Se muutti asian. Jönni jo puheli:
"Kyllä rikkaalle sopii lainata." Hän päätti lainata Rumpuliinille
niistä rahoista, jotka saa häneltä siitä Isolohkon emätilasta, innostui
asiastansa ja puheli:
"Rikas tarvitsee aina toisen rikkaan apua. Sen auttajaksi ei köyhä
kykene." Hän käski Antin toimittaa tuo rikas lainanottaja siksi
määrätyksi päiväksi hotelliin, ja kun konttorissa kuulivat Antti
Pitkäsen rikkaan lainanneen everstillekin satoja tuhansia, niin he
luulivat asian oikeaksi ja ilmoittivat Rumpuliinille, ja niin oli
Rumpuliini pelastettu. Hän oli nyt varma Kourun lesken lemmestä, ja
siten tuli Jönni miljoonillansa hankkineeksi itselleen vaarallisen
kilpakosijan.
Mutta ei hän sitä tiennyt. Hän ryypiksi Antin kanssa jäähyväisryyppyjä
ja puheli sille humalaisia.
"Minulla on aina oikea talouspolitiikka", johtui hän agronoomin puheita
muistellessaan ilmoittelemaan.
"Minä en kokoa miljoonaa taivasta varten. -- Vaan otan siitä prosentin
aikanaan."
Ja Antti veltostui menemään mukana taivaallisiin. Viinakin tuo kun
vielä häntä veltosti. Hän mukaili:
"Ka... Eihän se siellä enää auta."
Eipä kyllä. Jönni jatkoikin kuin autuudenasialle heltyneenä, puhellen:
"Minä sanon sielulle: Sielu, sanon minä: kun loistat miljoonan
vieressä, niin elä ole hidas, eläkä ylpisty Jönnin vatsalle, vaan
muista sitäkin köyhää."
Hän suli tuolle köyhälle aivan armeliaaksi, suli vilpittömästi, puheli
totuudessa, viinan liikuttamana. Hän toisti vieläkin:
"Sillä minulla on miljoona-asiassa oikea talouspolitiikka: otan
ainoastaan prosentin ja annan pääoman olla vapaudessa... Ettei sielu
siihen kiintyisi", selitti hän ja lisäsi:
"Sillä henki pitää olla vapaa... Miljoona maailmalla liikkeessä, että
henki on vapaa."
Ja heitä molempia väsytti, ja Antin pää nuokkui pitkän, laiskan kaulan
päässä, ja he olivat kuin kaksi unelmiinsa nukahtavaa omituista lasta.