Koskiyhtiön konttorissa oli nyt puuhaa ja touhua kuten kaikkialla
Jönnin jälillä. Osakkeenomistajia haalittiin perjantaiseen kokoukseen
kutsuin jos kirjeinkin. Kauppa olikin yhtiölle toivottu.
Ja samoin puuhasi Jönnin morsian Liisa. Oli jo sopinut aivan valmiiksi
sen nahkakaupan oston. Liikkeen oli määrä joutua hänen haltuunsa kohta
Jönnin matkoilta palattua. Entinen omistaja hoitelikin siis liikettänsä
kuten ainakin vierasta ja haikaili jo itselleen uutta toimialaa. Aikoi
avata elävien kuvien teatterin. Oli sitä varten jo vuokrannut
huoneiston, ostanut tarpeet ja odotti vain Jönnin paluuta, että saa
rahat ja voi ostoksensa maksaa.
Ja vähä vähältä alkoi Liisan sisarkin suostua asiaan. Liisa lähetteli
puhemies-Kaisaansa sille puhumaan ja selittämään ja sovittamaan
sisarta. Nytkin Kaisa nysäänsä imeksien sille puhui ja selitti ja
puolusti Jönniä.
"Mitä se sillä, jos jätkä. Ei se sen pahempi ole", puheli hän, imaisi
tupreat sauhut ja lisäili:
"Ei sitä herran ja jätkän välillä kuitenkaan ole erot suuret... Se vain
että jätkä syö laihaa ja puhuu rasvaista... Herrat taas syövät
rasvaista ja puhuvat laihaa... Muiden kuullen laihaa", oikaisi hän.
"Niin. Rasvaista syö", toisti hän savut imaisten ja nyökkäsi päätä
merkiksi ja vahvistukseksi. Lopulta hänen lihavapuheiset totuutensa
alkoivatkin tehota sisareen. Sisar alistui jo Herran tahtoon, sovitteli
miestänsakin, räätälimestaria, puhellen sille jätkistä:
"Luojan luomiahan ne ovat nekin... Se on Hän armossaan säätänyt niin,
että niitäkin pitää olla."
Aivan hän heltyi jo jätkille, kävi hartaaksi ja jatkoi:
"Sillä... Jos ei olisi niitä, jotka laihaa syöden lihavia puhuvat, niin
ei sitä olisi mestareillakaan lihavat ruuat nenän edessä."
Hän ihan nöyrtyi Herran edessä ja lisäili:
"Saamme siis vain nöyrinä Häntä kaikesta kiittää."
Ja niinpä alkoikin hän jo valmistaa pikku myötäjäisiä sisarellensa, ja
Liisan elämä kirkastui siinäkin suhteessa jo kirkkaaksi kuin päivässä
kiiltävä vaski ja kupari. Sisaren mieskin jo taipui, unohti
räätälimestariarvonsa ja hyväksyi Jönnin langoksensa, puhellen:
"No olkoon tuo nyt sitten vaikka jätkä... Kun hänellä kerran kontanttia
jo on."
* * * * *
Mutta jatkamme..
Koskiyhtiöstä lähdettyänsä Jönni meni lupauksensa mukaan tapaamaan
uutta veljeään agronoomia. Se näet odotteli häntä hotellissa, riensi
aivan vastaan eteiseen ja he alottivat hauskat kemut.
Sillä Jönni tajusi nyt olevansa miljoonamies. Hän käsitti, että nyt
hänen jo kannattaa elää ja ryypiskellä kuten tulee. Aluksi hän alkoi
kehua kaupoillansa, viisaudellansa, puhellen äkkiä:
"Minä en yleensä kärsi politiikkaa asiassa."
Niitä hinnanpolku-yrityksiä hän tarkoitti, ryyppäsi ja jatkoi:
"Yrittivät politiikalla asiassa kieroilla, mutta minä puraisin
vastapolitiikalla politiikan pään poikki ja näytin, että politiikalla
ei oikeastaan ole muuta tarkoitusta ja tehtävää kuin puraista
itseltään... politiikalta pää poikki."
Hän istui raskaana, niin että oli kuin tuoli ruskaisi alla.
"Kauppaneuvoksen" auktoriteetti vaikutti taaskin sen, että agronoomi
huomasi puheen suureksi viisaudeksi. Hän koki sitä punnita, vastaillen:
"Niinpä se taitaa olla."
Ja edelleen hän johtopäätöksiä tehden jatkoi:
"Joten siis myös politiikkaa ei olisi, jos ei olisi alkupolitiikkaa."
Ja sitä mukaa kuin he humaltuivat, kävivät he myös yhä ja yhä
läheisemmiksi ja kielevämmiksi samalla. Nyt Jönni jo alkoi kehua
miljoonillaan. Hän alkoi kerskata:
"Minä olen kova poika kaiken päälle, kun kerran yritän."
Uskoi sen! Hän jatkoi:
"Minä kun aloin, niin ei ollut kuin kaksi tuhatta... Tai oikeastaan ei
ollut mitään, kun ihan ensimäinen alku otetaan, mutta nyt minä jo
pyöritän miljoonia."
Ja kun agronoomi silloin yritteli ylistää hänen tannoaan ja taitoaan,
niin hän keskeytti ja ynseästi kehaisten oikaisi:
"Ei veikkonen!"
Ja hän selitti humalaisen voimalla ja rohkeudella:
"Ei siinä syrjäasioita tarvita... viisautta eikä muutakaan. Sillä jos
on vain miehellä oikea politiikka, niin se..."
Hän aivan yltyi, korotti ääntä ja kehui:
"Se kun onni silloin kerran potkaisee perään, niin senkuin ala vain
syödä rasvaista ja juoda konjakkia ja pyörittää miljoonia, ja sitten se
on kauppaneuvos valmis."
Ja lopulta hän, yhä humaltuen, alkoi puhua rasvaisia. Agronoomiinkin
tarttui se henki. "Kauppaneuvoksen" auktoriteetti vaikutti taas
siinäkin niin, että hän riisuutui kaikesta vieraasta ja oli taas kunnon
isänsä hyvä, rehellinen poika. Aivan hän tunsi vaistomaista iloa siitä
vapaudesta, rehellisyydestä. Kun Jönni nyt osui päästämään aika leveän
jätkämäisyyden, niin agronoomi siitä kansanomaisuudesta aivan ihastui
ja päästi vastarasvaisuuden aika lihavan, helmen semmoisen, jommoisia
puhutaan ulkonaisesti siveässä herrasseurassa ainoastaan siellä --
mutta siellä aina ja kaikkialla -- missä vain tiedetään seinän olevan
kylliksi paksun. Mieli siitä kaikesta aivan riemastuneena agronoomi nyt
Jönnille todisti:
"Minä luotan sedän auktoriteettiin... Minä uskon kaikki sedän sanat,
sillä setä on viisas mies."
Ja vaikka tuo vieras "auktoriteetti" sana olikin pahana hierimenä
hutussa, niin sittenkin ymmärsi Jönni ajatuksen ytimen, tajusi
kohonneensa tähän arvoon miljooniensa turvin ja vastaili:
"Ka... Se on niin, että ruoka arvioidaan aina sen makuiseksi ja
arvoiseksi, minkähintaisessa hotellissa se syödään. Niinkuin myös akka
on aina ainoastaan pukunsa arvoinen."
* * * * *
Ja samaa taas kauan, humalan yhä löylyä lyödessä. Tietäen kauppaneuvos
Lundbergin vanhaksipojaksi agronoomi nyt äkkiä kysäisi:
"Ja setäkö on vielä poikamies?"
Jönni myönsi sen, mutta lisäsi jyrkästi:
"Mutta nyt pitäisi saada akka ja ihan rutosti."
Hänen sekavaan päähänsä näet valahti se muisto, tai oikeammin se
aavistus, että kaikki riippuu sittenkin niistä Liisan kuvitelluista
tuhansista. Mutta eikös agronoomin päähän, saatuaan nyt tiedon Jönnin
odottamattomasta naimahalusta, pälkähtänyt eräs asia.
Hän ehdotti Jönnille rikkaan morsiamen. Aivan riemastuneella äänellä
hän ilmoitti:
"Mutta minäpä neuvon sitten sedälle sopivan ja rikkaan lesken. Ja
rupean vielä itse puhemieheksi", kiirehti hän innoissaan. Se leski oli
hänen tuttunsa, talonemäntä. Syrjäiset, ja kaikki yleensä, arvioivat
hänen omaisuutensa ainakin puoleksi miljoonaksi. Ja vaikka leski ei
ollutkaan mikään runojen enkeli, vaan ainoastaan tavallinen
kunniallinen eukko, kuten yleensä kaikki naiset, niin sittenkin oli
hänellä ollut kosijoita jos kuin monet.
Mutta leski oli antanut kaikille rukkaset. Hänen mielestään olivat
kaikki tarjokkaat liian nuoria, huikentelevaisia. Hän pelkäsi niiden
tuhlaavan hänen rikkautensa ja odotti vakavaa ja varakasta. Agronoomi
hoksasi, että Jönni on kuin häntä varten luotu.
"Se on Kourun leski. Puolen miljoonan omistaja", kehui hän jo Jönnille.
Aluksi Jönni silloin kyllä muisti kihlatun Liisansa ja kuunteli
kehumisia ääneti, mutta vähä vähältä ne kehumiset, se puolen miljoonan
omaisuus ja muu alkoi häntä pehmeäksi hautoa. Ja kun agronoomi yhä ja
yhä vain jatkoi, niin hän jo lopulta äkkiä kysäisi:
"Onko se minkälainen akka?"
Ja hyvälle tuulelle itsensä ryypiskellyt agronoomi alkoi kehuksia.
"Terve leski", ilmoitti hän kerskuisasti ja selitti: "Tuommoinen pullea
ja hyvässä lihassa oleva, mutta ei silti mikään esteettisesti liialla
lihavuudella pilattu."
Ja asiaa lesken hyväksi todistaakseen hän vetosi sen moniin
kosijoihinkin, päättäen:
"Niin että, kuten setä näkee, niin ei sillä ole ollut kosijoista
puute."
Mutta silloin alkoi Jönni ikäänkuin tinkiä, väittäen:
"Se nyt ei vielä suuriakaan merkitse, jos on naisella kosijoita. Sitä
voi rikas nainen rakkauden asiassa rahan päältä ponnistaa." Ja paljon
muutakin hän jo humalan voimalla puhui, mutta siitä ei sovi tässä
kertoa ja loruilla.
Mutta ennenkuin yö oli puolessa, oli hän jo taipunut. Hän unohti Liisan
ja lupasi naida tuon Kourun lesken Marian. Seuraavana aamuna agronoomi
selvittyään soitti telefoonissa Kourun taloon, puhui leskelle asian
suoraan.
Ja emäntä lupaili jo järkiään. Ei hän olisi voinut uneksuakaan
saavansa sulhaseksensa semmoista kuin kokonaista Helsingin kuulua
kauppaneuvosta, ja niin kangasti nyt Jönnille taas uusi miljoona
entisten lisäksi, ja häntä vei näissä kaikissa asioissa ikäänkuin joku
voimakas virta.
* * * * *
Oikeastaanhan nyt oli huonot raha-ajat. Ahdasta kaikkialla.
Ja niinpä yhtyi hotellissa juopotellessa Jönnin ja agronoomin seuraan
eräs semmoinen ahtaiden aikojen uhri. Se oli agronoomin tuttu,
virastaan eronnut eversti Porhola. Hän oli aikoinaan rikastunut
naimisella, ostanut Hämeestä isot tilukset ja Lyttykosken tehtaat.
Mutta sitten hän oli alkanut elää varojensa mukaan ja liika komeasti.
Oli juopotellut, ajanut komeilla vaunuilla ja uljailla hevosilla, kuten
rikkaan tuleekin, ja niin olivat rikkaudet kierineet kaiken maailman
tietä. Nyt hän oli konkurssissa, mutta velkojat tarjosivat akordia,
s.o. lupasivat peruuttaa konkurssin, jos hän voi maksaa 25 %
veloistansa. Niitä rahoja, 250,000 markkaa, hän oli kokenut nyt haalia,
mutta turhaan. Hieman henkisesti köyhänä häntä oli alkuaankin pidetty,
mutta nyt juopotellessansa hän oli aivan henkisesti ränsistynyt. Toiset
siinä vainusivat juoppohulluuttakin, luulivat everstin joskus näkevän
pikku ukkoja. Mutta komeasti hän vieläkin eli, ja univormu loisti kuin
paraadissa. Hän oli ikänsä Venäjällä palvellut, tunsi siis vähän
Helsingin herroja, eikä niin ollen ihme, ettei hän Lundbergiakaan
tuntenut.
Ja nyt hän, hieman jo humalassa, seurustui joukkoon. Jönni ja agronoomi
olivat parhaassa humalassa, ja agronoomi yritti esitellä:
"Setä Lundberg Helsingistä", esitteli hän. Hän oli ylpeä, kun sai heti
antaa tietää olevansa jo niin likeinen tuttava "kauppaneuvoksen"
kanssa, ja sitä menoaan hän lisäsi:
"Setä ei tykkää titteleistä. Sanoo vain että: tittelit pois!"
"Tittelit pois!" hihkaisi siihen Jönnikin, ja niin oli eversti
Porholakin saanut hänestä oitis sedän. Hänkin kun oli jo tullessaan
humalassa, niin heille alkoi iloinen olo.
Ja siinä ryypiksiessä johtui eversti Porhola nyt puhumaan niistä
kipeistä asioistaan, rahantarpeistaan. Hän alkoi huonoista
raha-ajoista, puheli:
"Nyt on kovin... niin ko-ovin tiukalla raha pankeissakin. Rahaa ei ole
missään."
Mutta humalainen Jönni ylvästyi miljoonistansa ja kehaisi:
"Se kolahtaa vain köyhään."
Ja hän kehaisi:
"Minulla sen sijaan on kohta miljoona, jota en tiedä mihin säilyyn
panna."
Siitä se alkoi. Eversti huomasi "kauppaneuvoksen" ilmoittavan itsellään
olevan sijoitettavana miljoonan liikoja rahoja ja alotti oitis
lainailupuheet. Agronoomi siinä vielä rupesi avustamaan.
"Minä voisin lainata sedältä... Minä maksaisin isomman koron kuin
pankki", puheli eversti Jönnille. Niin hän kuin agronoomikin luulivat
Jönnin tuntevan everstin asiat. Mitenkä nyt ei niin iso liikemies
tuntisi kaikkia Suomen liikkeitä, saati niin suurta asiaa kuin everstin
miljoonaliikettä. Eivät he siis niitä sen enemmän selitelleetkään.
Ja humalaista, ahneeksi käynyttä Jönniä huikaisikin se iso korko. Hän
taipui oitis. Ylvästyikin, kun voi luvata lainan niin isoiselle kuin
sotaherralle.
"Paljonko sinä tarvitseisit?" kysyi hän, ja kun kuuli, että ainoastaan
neljännesmiljoonan, niin hän kehaisi:
"Minulla olisi vaikka miljoona... Pari päivää kun vain odotetaan, niin
että saadaan puumerkit paperin päälle."
Ja niin oli eversti pelastettu. Hän oli onnellinen ja tilasi samppanjaa
ja kaviaaria, ja nyt alkoivat oikeat miljoonamiesten juomingit ja
ylensyömingit ja kaikki mikä rikkaiden asiaan ja menoon kuului.
Alettiin jo sopia ja tinkiä koroista.
"Kuusi korkoa minä maksaisin sedälle", alkoi eversti sen asian itse,
mutta Jönni vaati tiukasti seitsemää.
"Seitsemän tai sitten: sapaas!" tenäsi hän. Eversti koki pitää
puoliaan, selitteli, että ei kannata niin paljoa maksaa, sillä
liike-elämän pääehtona on huokea korko, selitteli hän. Hän tehdä
tuhersi laskuja paperille, näytti niitä Jönnille ja selitteli:
"Jos setä suvaitsee."
Hän selitteli:
"Hoitokustannukset noin paljon... Korko noin monta prosenttia...
Kuoletus... prosenttia, sanokaamme neljä... Omat menot vielä...
prosenttia... no puoli... Setä näkee, että se on liikaa. Kuusi. Jaa,
setä."
Mutta kun Jönni ei hellittänyt, niin hän sittenkin suostui, vaikka näön
vuoksi väkisteli. Ja he vahvistivat kaupan kättä lyöden. Ja he elivät
nyt yhä rennommin. Agronoomi jo esteli sitä tuhlausta, sanoi:
"Eiköhän tuo jo vältä."
Mutta Jönni oli nyt jo miljoonamiehen päällä, ei surkeillut rahaa ja
tenäsi:
"Miljoonamiehellä ei saa olla kukkaroa, vaan ainoastaan rahaa...
Muutoin sitä ei tunneta."
* * * * *
Mutta nyt oli jo selvitty.
Oikeastaan olisi agronoomi halunnut lähteä Jönnin puhemieheksi Kourun
leskeä Mariaa kosimaan, mutta ei nyt virkatoimiltaan joutanut. Sinne
Kourun taloon kun olikin vielä yli sata kilometriä matkaa, niin ei sitä
ennättänyt. He sopivat siis niin, että Jönni käy nyt ensin yksin,
ainakin tutustumassa.
"Hän on tuommoinen vaatimaton ja yksinkertainen ihminen. Niin että
sedän ei tarvitse turhia ujostella", neuvoi ja rohkaisi agronoomi
Jönniä.
Eikä Jönni yleensä nykyään liikoja ujostellutkaan. Huomattuaan kuinka
häntä hotellissakin palveltiin ja kumarreltiin, tajusi hän yhä jo
voimallisemmin miljoonamiesarvonsa. Nytkin, ulkona käydessä, olivat
viinurit hänelle kumarrelleet ja availleet ovia, ja hänestä tuntui se
kaikki niin omituiselta ja ihmeelliseltä, että hän ei voinut olla siitä
agronoomille sanaa sanomatta, vaan puheli äkkiä:
"Se tuo rikas tunnetaan muiden menoista."
Siitä, että muut sitä kumartavat ja palvelevat, tarkoitti hän sanoa ja
sitä vieläkin selvemmäksi selittääkseen jatkoi:
"Tarkoitan että sen näkee tässä elämässä heti, että kun on miehen
taskussa kontanttia ja kilisevää, niin sen karva alkaa heti toisten
silmissä kiiltää."
Sen myönsi agronoomikin, puhellen:
"Se on niin että raha on kaiken perustus... Tai oikeastaan raha ja
yleensä kaikki niinsanotut hyödykkeet... kuten talousopissa kaikkia
rahanvastineita nimitetään", syventyi hän taas tieteelliseksi.
Mutta sitten tuli taas eversti Porhola. Hän ei uskaltanut nyt päästää
kynsistään "kauppaneuvosta", jossa hänelle oli pelastus. Hän tiesi jo,
että Jönni on lähdössä kosimaan Kourun rikasta leskeä, ja kun hänen
itsensäkin piti mennä tehtaillansa käymään ja tie sinne kulki aivan
Kourun talon ohi, niin hän pyysi saada viedä sinne "kauppaneuvos"-sedän
omilla vaunuillaan, komealla parivaljakollansa. Tietysti Jönni suostui,
ja sovittiin vain lähtöajasta.
* * * * *
Mutta kaupungille pistäytyessään Jönni joutui uusille urille, vaeltaen
yhä ja yhä likemmäksi hautaa ja ylösnousemustansa kohti. Ollen aikeissa
lähteä sitä rikasta Kourun leskeä kosimaan hän päätti ostaa puhtaan
paidan, aikaa kun ei ollutkaan päällä olevaa pesettää. Vanha tottumus
veti häntä tietysti torille. Sieltähän sai huokealla.
Ja Tampereen tori taas, kuten tietty, on maankuulu huijareistaan.
Alussa ne kyllä eivät kiinnittäneet Jönniin erikoisempaa huomiota,
sillä tarkalla vainulla he olivat huomaavinaan, että ei moisesti
puettua kannata ruveta puijaamaan, sillä ei sillä mitään ole. Muutoin
he kyllä huomasivat Jönnin, kuten koko toriväkikin, sillä Jönni oli
silinterihattunsa ja muun vuoksi joka suhteessa kerrassaan uutta ja
omintakeista.
Mutta sitten alkoi Jönni tinkiä paidan hinnasta erään maalaisemännän
kanssa. Emäntä oli sattumalta torilla ja möi kotitekoisia. Jönni tuli
silloin, maksaessa, käsittelemään satamarkkasta, viimeistä ehjää siitä
ensimäisestä tuhannesta. Huijarit hoksasivat sen ja huomasivat siis
Jönnin kelvolliseksi saaliiksi. Eräs riensi jo puheille, tervehdykseksi
kysyen:
"Mistäs isäntä on kotoisin?"
Jönni ilmoitti olevansa Helsingistä, ja paidanmyöjä emäntä sen
kuultuaan riensi oitis kysymään:
"No mitä se siellä Helsingissä nyt toimittaa se Antti Tujurin poika
Milkko?... Kun se sinne lähti työnhakuun jo kolme vuotta sitten eikä
ole sen koommin kuulunut."
Ei Jönni sanonut sitä tuntevansa, selittäen:
"Minä kun olen enemmän meri- ja satama-asioissa sisällä."
Ja huijarit estivätkin emännän enempiä kyselemästä. Satamarkkasesta
vainun saatuansa oli niitä alkanut kokoontua Jönniä piirittämään kuin
paarmoja. He vihjailivat toisilleen, seisoksivat viattomina ja kokivat
jouduttaa Jönniä pois emännän luota. Viimeisenä saapui joukkoon huijari
Antti Tanakka, pieni, paksu mies kuin pölkky, tihrusilmäinen ja tukeva.
Se asettui tanakasti Jönnin eteen, katsoa tihrasi hetkisen tutkivasti
ja kysyi sitten Jönnilta suoraan:
"Oletko sinä jätkämiehiä vaiko hamppari?"
Jönni myönsi olevansa jätkä.
"Enimmät ikäni olen jätkänä souvannut. Ja vasta nyt alan rahan voimalla
rykiä", puheli hän viattomasti.
Antti Tanakka kopisteli piippunsa porot kämmeneen, huomasi arvanneensa
oikein ja puheli:
"Sitähän minä jo arvelin." Hän oli sen arvannut tori-ihmisen hienolla
vainulla. Jönnissä saivat taas vallan vanhat jätkäelämän vaistot. Hän
kotiutui näiden torihuijarien joukkoon, kuin olisivat ne olleet vanhoja
tuttuja, ja puheli jo niille ison lapsen viattomuudella:
"Akan ottoon tässä on aikomus, niin ostin puhtaan paidan."
* * * * *
He olivat jo seurustuneet ystävyksiksi, huijarit ja Jönni. Huijarit
juottivat aluksi Jönniä ilmaiseksi, mutta sitten alkoivat ostattaa
Jönnillä. Yksi olikin heittäytynyt viinakauppiaaksi. He olivat jo
remunneet ja humaltuneet ja rähisseet, ja Jönnissä oli päässyt vanha
jätkä taas vapauteensa.
"Vai akan ottoon sinä", puheli hänelle nyt äkkiä Tanakka ja lisäili:
"Olisi tässä minunkin jo saatava akka. Jos sattuisi mistä rikkaan
löytämään."
Siitä kehkeytyi oikea naimakeskustelu, joka kietoi Jönnin kuin paulaan.
Kun he siinä ryypiksiessään ja Jönniä puheilla pidättäessään yhä
jatkoivat ja punoivat ja kietoivat ja sanoivat olevansa rikkaiden
morsiamien tarpeessa ja ilmoittivat olevansa valmiit semmoisien
morsiamien välittäjille maksamaan hyvät palkkiotkin, niin eikös Jönnin
päähän pistänyt lopulta myödä oma morsiamensa, Liisa. Ahneus sai
vallan, Liisa tuo kun olikin hänelle jo liikaa. Hän ilmoitti Tanakalle:
"Minä neuvon rikkaan."
Mutta ei hän ilmaiseksi. Hän vaati "kaupanvälittäjäisiä" ja kehaisi:
"Kaksikymmentätuhatta, ota huomioon, on eukolla, pennin päälle."
Ja niin alkoi tinkiminen. Ei Jönni kuitenkaan suostunut myömään
Liisaansa kelle vain, vaan halusi tietää kuka tulee sulhaseksi.
Ja silloin muistivat huijarit, että Antti Pitkänen oli sanonut olevansa
akan tarpeessa ja että he itse olivat silloin jo sanoneet että: "Antti
on rakastunut. Sille pitää hommata akka." Oitis he ilmoittivatkin Antin
olevan sulhasen ja pyytäneen heitä välittäjäksi. He alkoivat kehua
Anttia, sanoivat sitä rikkaaksi, joka vain salaa rikkautensa.
"Se on salarikas", puhuivat he, selittivät Antin ansainneen kaupan
välityksillä isoja rahoja, ja Jönni uskoi. Olihan Antti hänellekin
välittänyt metsäkaupan. Kernaasti hän soi Liisan Antille pelkästä
kiitollisuudesta.
Niin tingittiin. Huijareille oli tietysti pääasia kauppaa vetkuttamalla
pidellä Jönniä kynsissään niin kauan kuin sillä rahoja riitti. Tanakka
tarjosi ainoastaan kahta tuhatta, mutta Jönni vaati viittä. Oli jo
kulunut ajasta päivä ja Jönnin rahoista uusi satanen, eikä vain ollut
kauppa valmis. Jönni tosin oli jo laskenut vaatimuksensa neljäksi
tuhanneksi, mutta sitäkin haukkuivat huijarit liiaksi, ja oli siinä jo
riideltykin ja oltu vähällä tapella.
Ja niin jäi kauppa tänään kesken. Sitä ne huijarit tarkoittivatkin.
Huomenna taas piti Jönnin sonnustautua sitä Kourun rikasta leskeä
kosimaan. Huijarit pitivät hänen matkojaan ja rahojaan visusti
silmällä, sillä he olivat huomanneet hänellä olevan vielä tuhantisen.
He urkkivat hänen matkoistaan tiedon ja päättivät lähteä jälestä, kyniä
miehen maakylissä. Lopuksi he sopivat Jönnin kanssa niin, että
määrättynä päivänä, Jönnin palatessa kosimismatkaltansa, tapaavat
toisensa siellä ja siellä ja silloin päättävät kaupasta. Tanakka lupasi
silloin maksaa Jönnin palkkion käteisellä.
Mutta Jönni oli tyytyväinen, kun tiesi saavansa seuraajakseen ja
virantoimittajakseen Liisan aviossa niin kunnon miehen kuin Antti
Pitkäsen. Hän kompuroi hotelliin nukkumaan.