Tampereelle tultua oli agronoomi telefoonissa ilmoittanut sille
koskiyhtiölle Jönnin tulosta. Hän koki näet olla avulias rikkaalle
sedälle. Hän ilmoitti tulijan olevan kauppaneuvos Lundbergin
Helsingistä.
Ja yhtiön konttorissa tunsivatkin agronoomin ja siispä uskoivat oitis
hänen puheensa. Olivat he kuulleet kauppaneuvos Lundbergistakin paljon
puhuttavan, tiesivät sen olevan upporikkaan, mutta itaran ja omituisen
ukon, vaikka eivät häntä näöltään tunteneetkaan, ja niinpä odottivat
nyt hänen tuloansa aivan miehissä. He tiesivät Lundbergin alkaneen
katupojasta, ilman sivistystä, joten hänen tapansa olivat yleensä
karut, koristelemattomat. Niistähän puhuttiin paljon kaskujakin,
liioitteluja, kuten housuistakin.
Mutta sillä välin poikkesikin Jönni hieromaan sen metsäyhtiön kanssa
metsäkauppoja. Hän ilmoitti ostaneensa Punturin talon ja alettiin
sovitella:
"Siinä on metsä!" kehui hän jo rohkeasti ja ilmoitti:
"Runkopuita on hyvä joukko yli sadantuhannen."
Mutta metsäherrat ja paholainen ovat ainoat, joita ei voida pettää,
koska ne itse ovat pettäjiksi luodut. Ja niinpä alkoivat nytkin jo
vetkuttaa Jönniä vastaan. He kyllä uskoivat asian todeksi, vieläpä
huomasivat, että Jönni on oikea saalis, yksinkertaisimmista
yksinkertaisin, jota on helppo kyniä, se kun ei itse näy ymmärtävän
metsän arvoa. He aivan ihastuivat saaliista, alkoivat yhäkin tuhmaa
sokaistaksensa vätystää vastaan, väittäen sen runkopuu-puheisiin
kielteisesti:
"Runkopuuta... Se riippuu siitä, mitä runkopuulla tarkoitetaan."
Jönni vainusi heidän rupeavan vätkyttämään ja hintoja alentamaan ja oli
sitä estääkseen jo kimpaantuvinaan, ynseillen:
"Ettekös te nyt sitä tiedä? Mikä on runkopuu?"
Ja itse hän selitti, lisäten:
"Puu kuin puu!"
"Puu kuin puu!" myönsivät ne kyllä, mutta sitten selittivät:
"Me olemme tällä alalla spesialisteja ja tiedämme, että metsäasioissa
ei esiinny semmoista termiä kuin runkopuu. Sillä oikeastaan on
jokaisella puulla runko ja siis myös jokainen puu on runkopuu!"
"Niinhän se pitääkin!" kiihtyi jo Jönni, jota vaivasi ahneus. Mutta
taas alettiin sovitella. Herrat lupailivat maksavansa arvopuusta niin
ja niin paljon rungolta ja selittivät, että jos metsässä todellakin on
satatuhatta arvopuuta, niin he voivat maksaa noin neljännesmiljoonan,
jopa ehkä ylikin.
Mutta he sanoivat ensin lukevansa metsän. Jönni siitä kiihtyi.
Neljännesmiljoona oli jo kuin hyppysissä ja nyt taas keksivät koukun.
"Ostakaa huntturiltaan!... Mitä se lukien paranee!" ynseili hän ja
lisäili:
"Mitä useamman luet, sitä enemmän niitä vain on."
Mutta ei se auttanut. Herrat kyllä sanoivat lukemattakin ostavansa,
mutta sittenkin ensin käyvänsä metsän muutoin, silmämäärällä
arvioimassa. Jönni alkoi kiihtyä. Hän vainusi jo koukkua: tahtovat vain
hintaa polkea. Lopulta hän jo epäluuloisena milteipä riidellen äkäili:
"Te vain vätkytätte. Niinkuin yleensä kaikki herrat tekevät."
Sukeutui jo aivan kuin pieni kina. Herrat kokivat puhdistautua ja
selittää asiaa ja lopuksi aivan vihastuneen ilmeillä vakuuttivat:
"Ei tässä meillä mitään politiikkaa ole."
Siinä oli kyllä jo tavallaan tosi kiivastumista. Jönni muljautti jo
hyvin epäluuloisena kuin iso härkä ja ollen varuillaan kalliin metsänsä
puolesta hän alkoi uhitellen antaa tietää, että on turhaa yrittää häntä
pettää.
"Tottapahan sitten näkyy!" ilmoitti hän siinä mielessä, lisäten:
"Sillä politiikka puskee aina ainoastaan omaa itseään."
Lopulta kuitenkin sovittiin niin, että yhtiö lähettää ensi tilassa
miehensä lukemaan metsää ja jo lukemisen alussa voi Jönni saada nostaa
käsirahoina osan hinnasta.
Mutta hyvä niinkin. Neljännesmiljoona oli kuitenkin jo varma. Yhtiö
puolestaan kirjoitti virkailijoilleen, käski keskeyttää työt muualla ja
joutua lukemaan Punturin tilan metsää, ja Jönni lähti nyt koskikaupasta
sopimaan. Kun hän sinne mennessänsä kulki Tampereen kauppatorin halki,
näki hän Antti Pitkäsen pään olevan korkealla väen yli koikkumassa,
ihastui, riensi luo ja aivan innostui ja jälleennäkemisen ilosta
huudahti tervehdykseksi jätkämäisen:
"Kussa minä olen, siellä olet myös sinä!"
Hänen ilonsa ja antaumuksensa oli vilpitön. Eikä syyttä: tavata tuttu
vieraassa kaupungissa. Antti katsoi häneen korkeudestansa ja myönsi:
"Niinpähän taas satuttiin."
Ja Jönni innostui yhäkin ja lisäsi tukevasti:
"Ja kussa minä vastakin olen, siellä pitää myös sinun oleman."
Hän koki sillä olla viisas, jätkä-viisas, ja nautti noista
vertaukseilisista puheistansa, aavistamattakaan vielä, että heidän
todellakin pitää olla yhteisessä haudassakin.
Ja nyt hän vielä muisti Punturin puhuneen, että tilalla voi metsän
myytyään vielä saada viisikymmentätuhatta, kun sen myö palstatiloina.
Hän huomasi nyt voivansa taas koota rahaa ja kun tiesi Antin puuhaavan
kauppa-alalla, niin ryhtyi taas häntä puheilla avuksensa kalastamaan.
Hän alkoi:
"Olisi talo myötävänä... Jos hänet palstoittaisi."
Ja taas tiesi Antti neuvoa avun. Hän kun ahertikin jos missä asioissa.
Hän neuvoi erään n.s. "liikkeen", joka välitti maatilojen kauppaa.
Jönni meni sinne, toimitti asiansa ja ilmoitti:
"Ikään ostin ja möin metsän, niin joutaisi maakin mennä."
Ja kun hän muisti ne Punturin valeet, niin hän niiden mukaan sanasta
sanaan, ainoastaan summaa suurentaen, valehteli:
"Sadaksituhanneksi on arvioitu. Kun palstoittaa."
Ja liike otti välittääkseen asian. Hän antoi tilan osoitteen ja
valtakirjan, joka oikeutti liikkeen hänen puolestaan tekemään kaupan
valmiiksi, jos saa satatuhatta. Palkkiokseen määräsi liike
kaksituhatta, mutta ne oli maksettava vasta sitten, kun kauppa on
valmis, ja iloisin mielin lähti Jönni nyt koskiyhtiöön koskeansa
myömään.
Ja oitis Jönnin lähdettyä saapui liikkeen konttoriin sen asiamies
Pekuri, joka etsi ostajia. Se sai huolekseen kalastaa nytkin ostajia.
Hän olikin kuullut kauppaneuvos Lundbergin aikoneen ostaa Punturin
talon -- hänhän tiesi kaikki tämmöiset asiat -- ja niinpä päätti käydä
sille tarjoomassa. Valtakirjassa oli tietysti Jönnin oikea nimi, Jönni
Lumperi, ja alla puumerkki ja tämä seikka aiheutti sittemmin pienen
selkkauksen.
Sillä Pekuri sai kuulla kauppaneuvos Lundbergin olevan nyt Tampereella
hotellissa agronoomi Paapurin seurassa ja hän päätti onkia hänet
sieltä. Hänen oli kyllä määrä huomenaamulla lähteä kauppaamaan
Ala-Pitkä nimistä Häkkisen maatilaa asessori Rumpuliinille, joka häntä
sitä varten odotti; hän näet tarvitsi noin kahdensadantuhannen markan
arvoisen maatilan, ja Ala-Pitkä oli juuri sen hintainen. Mutta Pekuri
heitti nyt asian huolet. Jönnin antama valtakirja siirrettiin hänen
nimellensä, ja niin oli hän nyt oikeutettu myömään Jönnin tilan. Hän
tiesi myös, että tuon tilan virallinen nimi ei ole "Punturin talo",
jota nimeä Jönni oli käyttänyt ja jolla nimellä se yleensä kulki, vaan
"Isolohkon emätila", kuten sen nimi kuului asiakirjoissa.
Pekuri tunsi kaikki maatila-asiat visusti. Ja niin lähti hän nyt
myömään valtakirjan nojalla tilaa valtakirjan antajalle ja siis tilan
omistajalle samalla.
* * * * *
Koskiyhtiössä Jönnin asia alkoikin luistaa toisin. Siellähän luultiin
Jönniä kauppaneuvokseksi, eikä kuten metsäherrat joksikin, ties miksi.
Oudostelivat he tosin Jönnin olemusta ja asua. Tultua eivät häntä
oikeaksi arvelleetkaan, vaan yrittivät kohdella töykeästi kuten aina
jätkää.
Mutta jo ennen alkua kirkastui heille asia, kun Jönni kysäistä
väännälti:
"Täälläkö ne ovat koskenostaja-herrat?"
Ja oitis notkistuivat konttoristien selät, sillä he huomasivat
seisovansa kauppaneuvos Lundbergin edessä.
"Jahah!" riensi konttoripäällikkö Kahilainen vastailemaan, jatkaen:
"Meille on agronoomi Paapuri suvainnut jo tulostanne ilmoittaa."
Ja aivan tulisella kiireen touhulla hän koki valmistaa Jönnille parasta
nojatuolia istuimeksi, viittoen:
"Suvaitkaa."
Ja kun Jönni istahdettuaan asetti silinterihattunsa lattialle
eteensä, luuli Kahilainen sen olevan heille ilkeän vihjauksen
epäkohteliaisuudesta, siitä, että ei oltu riennetty kuulua vierasta
riisuutumispuuhissa auttamaan, kuten olisi pitänyt. Hän aivan harmistui
erehdystänsä, riensi itse ottamaan Jönnin silinterin, samalla anoen:
"Suokaa anteeksi!... Se oli epähuomio!"
Ja sitä menoaan hän huikkasi juoksupojan viemään silinterin eteisen
naulaan. Äskeistä harmillista laiminlyöntiään koki Kahilainen nyt
korvata sitä suuremmalla kohteliaisuudella. Hän tarjosi paraat sikarit,
kumarteli ja pyyteli. Jönni oli yhäkin harmissaan niille metsäherroille
ja niinpä hän sikaria kömpelösti käsitellen alkoi puhua juttuella,
selittäen:
"Olin tässä metsäkauppoja yrittämässä, mutta sattui sellaiset
juutalaiset, että aikoivat ensin rasvata liukkaaksi ja sitten nielaista
koko miehen."
"Jaa", yritteli Kahilainen arvokkaan alistuvasti ja kokien järjestellä
pöydällä olevia papereja selitteli:
"Meidän liikemiestenkin kesken ilmenee joskus... jopa useinkin
alhaistakin moraalia."
Hän puhui kasvojen eleetkin harvinaisen vakavina. Tämän suurrikkaan
olemus vaikutti. Sen edessä oli huolehdittava oman liikkeenkin
arvokkuudesta. Kaikki oli aivan vaistomaista. Hän jatkoi:
"Moraalia", tapaili hän, jatkaen: "Sillä niinsanottu ylempi eli
korkeampi moraali voi liikemaailmassakin kehittyä ja pysyä ainoastaan
suuren varallisuuden turvissa. Pienellä pääomalla toimivan täytyy aina
pääoman puutetta korvata huonolla liikemoraalilla."
Jönni kyllä kuuli hänen puhuvan, mutta siinäpä se sitten koko saalis
olikin. Se vieraskielinen "moraali" sana näet vei pois sen, minkä muut
sanat antoivat. Mutta hän oli tyytyväinen siihenkin saaliiseensa.
Mutta samalla heräsi hänessä jo edeltäpäin epäluulo näitäkin herroja
kohtaan. Luulevat kai häntä tuhmaksi ja yrittävät taas vätkyttää ja
hintaa polkea. Varovaisuussyistä hän sen vuoksi oitis vihjasi, että on
turhaa yrittää häntä pettää. Siinä mielessä hän rohkeasti valehteli:
"Mutta minä sanoin niille heti, että viisaan pettäminen ei kannata,
sillä se on niin kallista ja turhaa työtä, että se vie nurin. Niin että
sitä pitää katsoa miten ketäkin nykäisee. Tuhmaa toisin ja viisasta eri
lailla."
"Jaa", tapaili Kahilainen, Niin kuulun liikemiehen kuin kauppaneuvos
Lundbergin lausumana tuo Jönnin äskeinen mietelmä tuntui sisältävän
liike-elämän jonkun salaisen viisauden. Aivan se pani punnitsemaan
asiaa, minkä siinä ennätti, ja siinä mielessä hän vastaukseksi tapaili:
"Se on liike-elämässä niin että... kuhunkin asiaan ja henkilöön on
suhtaannuttava objektiivisesti... sen laadun ja sen semmoisen mukaan,
eikä jotain yleistä perussääntöä noudattaen. Ja esimerkiksi antamalla
subjektiivisille tunteilleen valtaa."
* * * * *
Ja niin alkoi puhe sujua ja johduttiin jo koskiasiaan.
"Meille kyllä agronoomi Paapuri suvaitsi jo asiasta telefoonissa
ilmoittaa", selitti Kahilainen, kun Jönni alkoi asiastansa puhua. Ja
Jönni ilmoitti nyt:
"Se olisi se julman iso Pauhukoski nyt menossa."
"Jassoo!" selvisi asia Kahilaiselle. He tunsivat Pauhukosken. Olivat
tiedustelleet sitä ostaaksensakin, mutta omistaja, ulkomaalainen
Gesellschaft sitä jo sitä asiaa varten, ei ollut suostunut kauppaan.
Kahilainen hoksasi Jönnin, "kauppaneuvoksen", nyt ostaneen kosken
tuolta yhtiöltä ja puheli:
"Olette siis äsken ostanut sen?"
Jönni myönsi, selitti:
"Ostin sen metsätkin siitä, niin koski tuli yhdessä rysyssä ja joutaisi
nyt mennä. Koko hyvä."
Kahilainen ihastui. Hän aikoi jo tiedustaa hintaa, mutta Jönni ehti
ennen, peräten:
"Paljonko löisitte pöytään semmoisesta?"
"Jaa", tapaili Kahilainen miettivänä. Hän käsitti kauppaneuvos
Lundbergin olevan koskiasioissakin perillä eikä siis yrittänytkään
omaksi edukseen turhaa puhua. Sen sijaan hän selitteli:
"Kuten tiedätte, niin hevosvoima arvioidaan nykyään noin sadaksi
markaksi teollisuuden palveluksessa, niin että sen mukaan se tekisi
Pauhukoskelle tuonne kaksi miljoonaa... jopa ylikin."
Mutta sitä menoaan hän myös jatkoi, selitti:
"Mutta kuten tiedätte, niin ajat ovat nykyään huonot ja epävarmat. Voi
kulua vuosikymmeniä, ennenkuin kosken voi realiseerata... uusia
tehdasliikkeitä nykyään kun ei uskalleta perustaa, joten siis on
otettava huomioon suuret korkotappiot pääomalle."
Jönnin päässä alkoi pyöriä sekaisin miljoonien monet huikeat summat.
Mutta oitis kävi hän taas epäluuloiseksi, muljautti ja puheli
ynseillen:
"Huonot ajat!"
Sillä se tuntui vain koukulta. Hän jatkoi:
"Se on vain joutavaa päpätystä. Koko se puhe huonoista ajoista
yleensäkin. Mutta toiset vain elävät huonolla ajalla, kun ovat
huomanneet, että huono aika elättää paremmin kuin hyvä."
Ja kun Kahilaisen silmä vältti, löysi hän lattialle pudotetun
konttoristien sikarinpätkän, pisti sen kiireesti salavihkaa mälliksi
poskeensa ja sitä menoaan jatkoi:
"Minä olen jo ikäni elänyt ja olen jo nähnyt pirua jos paholaistakin,
mutta huonoa aikaa en ole nähnyt... En huonoa aikaa enkä hyvää akkaa.
Sillä aika kuin aika."
Kahilainen ihastui kuulun kauppaneuvoksen tarmosta. Hän tapaili
vastaukseksi:
"Jaa. Se on totta."
Sillä todellakin hän nyt taas huomasi "kauppaneuvoksen" sanoissa
piilevän liikeneron salaisuuden, tarmon, joka ei säiky aikaa, kääntää
kaikki ajat omaksi hyväksensä, varsinkin huonon. Hän koki toki
selittää:
"Mutta toisen, vähemmän tarmokkaan, lannistaa aika, kun taas toinen
lannistaa ajan... sanokaamme sitten, että lannistaa sen puoleen tai
toiseen, hyväksi tai huonoksi, mutta kuitenkin itselleen aina
edulliseksi."
Mutta sitten hän ilmoitti suoraan, että yhtiön osakasten kesken on jo
ennenkin ollut hiljaista puhetta Pauhukoskesta ja että silloin oli
arvioitu voitavan siitä maksaa miljoona, sekä tarvittavasta
maa-alueesta eri hinta. Jönni ihastui jo siitäkin ja riensi vastaamaan:
"No voihan tuota jo siitäkin alkaa tinkimisen."
Niin alkoi kauppa valmistua. Näin isossa asiassa täytyi kuitenkin
hankkia osakkeenomistajat päättämään. Kahilainen lupasi voivansa ne
saada koolle jo ensi perjantaiksi ja silloin voidaan kauppa päättää.
Kaikki soveltui nyt Jönnille. Talonkauppahan valmistuu edellisenä
päivänä. Hän tajusi todellakin olevansa jo miljoneeri, kuten se oikea
kauppaneuvos Lundberg oli ennustanutkin. Niissä toiveissa lähti hän nyt
luovailemaan edelleen. Poistuessa hänelle kumarrettiin ja anottiin
anteeksi, ja hän tunsi jo olevansa täysi pohatta.