Oikeastaan Jönni oli hyvilläänkin siitä, että kaupan lopullinen
päättäminen lykkäytyi muutamiksi päiviksi, varsinkin kun hän taas
muisti, että hänellä ei ollut vielä niitä käteisiä, kahtakymmentä
tuhatta.
Ja nyt hän muisti sen Antti Pitkäsen neuvoman tamperelaisen metsäyhtiön
ja oitis huomasi voivansa raha-asioistakin selvitä ilman niitä Liisan
tuhansia. Hän päätti näet myödä metsän yhtiölle heti kun tila on
ostettu, ja nythän se oikeastaan oli jo ostettu. Kauppakirjan
allekirjoittaminen oli enää ainoastaan muodollinen asia.
Ja niinpä päätti hän nyt tällä välin pistäytyä kaikessa hiljaisuudessa
Tampereella myömässä metsän. Vieläkin enemmän veti häntä sinne halu
myödä tuo niin tavattoman kallis Pauhukoski sille agronoomin neuvomalle
yhtiölle. Agronoomillakin osui virkamatka nyt Tampereen kautta, ja hän
pyysi saada tulla matkaan.
"Sedän ei pidä pahastua, että minä näin seuraan pyrin", pyyteli hän
toki anteeksi. Jönni vastaili omaan tapaansa, ja niin tuli heistä
matkatoverukset.
Mutta Punturi lähti kiirehtimään tarpeellisia papereja. Samalla
matkalla hän päätti käydä vaimonsa syntymäkaupungissa Hämeenlinnassa
päättämässä talonkaupat. Tilan hinnasta karttuneella ylijäämällä,
niillä käteisenä maksettavilla kahdellakymmenellätuhannella, hän näet
oli päättänyt ostaa kaupunkitalon vapautuakseen siten maanviljelijän
monista puuhista ja huolista.
"Ei se hääviä ole. Kitua ja yrittää näissä nykyisissä talontöissä",
puheli hän vaimollensa, kuin sovitellen. Yhäkin näet oli mieli
liikutettu kaupan vuoksi, sillä sittenkin oli tuo esi-isien peru ollut
rakas. Nyt, sen jo myötyänsä, tunsivat he sen arvon entistä syvemmin,
ja siitä omituinen, jopa alakuloinen mieliala ja tämä sovitteleva,
nöyrtynyt puhe. Vaimo puuhasi askareitaan hiljaisena, mieli omituisena.
Hänenkin povensa ääni käski lausumaan vuorostaan miehelle sovittavan
sanan, ja niinpä hän, kuin itsekseen nurkuen ja nöyrtyen, siinä
puuhaansa syventyneenä puheli:
"Mitäpäs näistä, ajallisista... Paistaahan se Herran päivä, meni minne
meni."
Ja niin oli talossa kuin joku entisyyden hautajaisten jälkeinen
hiljainen, juhlaisa hetki.
* * * * *
Mutta Jönni ajaa könötti nyt agronoomin kanssa Tamperetta kohti. He
ajoivat kestikievarikyydillä, ja jo ensimäisessä kievarissa Jönni
yritti siinä agronoomin nähden maksaa kyydin tuhatmarkkasella, sillä
toinen niistä oli vielä eheä.
Mutta kyytimies oudostui, sylkäisi, pyyhkäisi sitten suunsa ja oudosti
katsahtaa muljauttaen kysäisi:
"Eikö ole pienempää?"
"No etkös sinä siitä saa?" oli Jönni suuttuvinaan, mutta kyytimieskin
oli oikea kyytimies ja vastaili nysä ikenessä, ilkeyksissään:
"Saataisiin, mutta ei iletä ainutta ottaa."
Hän aivan nautti siitä viisaasta pistoksestansa. Oli kerrankin saanut
herroja pistää aivan häijysti. Mutta Jönni ei sitä erin älynnyt.
Oli hyvilläänkin, kun sai siten tilaisuuden näyttää vielä
viisisatasensakin, ja kun ei kyytimies siitäkään saanut urakkaa, niin
hän jo hoksasi käyttää asiaa hyväksensä, tiuskaisten:
"No ole sitten ilman! Kun ei raha kelpaa!"
Mutta agronoomi riensi avuksi, maksoi omistansa. Ja jos hän olisikin
ennen epäillyt sitä, että Jönni on kauppaneuvos Jöns Lundberg,
niin ainakaan ei nyt, nähtyään miten isoja rahoja Jönnillä on
pikkuasioissakin liikkeellä. He ajoivat taas kyytikärryissä edelleen,
vetäjänä laiha koni. Kuorma tuntui olevan moiselle liika raskas, ja
kyytimies pani sen tämän ylettömän jykevän jätkän eikä hevosen syyksi
ja oli sen vuoksi ynseäkin Jönnille, vaikka vaikeni, salasi ynseytensä.
Jo pitkin matkaa oli palvelushaluinen agronoomi kokenut puhua yhdestä
jos toisestakin hienosta asiasta, kuten aina tekee mies, joka kokee
peittää isänsä hajua. Nyt hän jatkoi. Hän puhui sivistyksestä, puhellen
muun muassa:
"Olemme vielä hyvin paljon jälellä siinäkin asiassa... Kulttuurissa
nimittäin."
Jönnin sotki lopullisesti se hänelle outo "kulttuuri" sana. Hän peräsi:
"Niin että mitä sinä sillä tarkoitat?" Sitä "kulttuuri" sanaa hän
tahtoi tiedustaa, mitä se merkitsee. Mutta agronoomi ei aavistanut
sitä, luuli hänen tiedustavan asiaa kokonaisuudessaan ja selitteli,
tapaillen:
"Tarkoitan vain sitä, että meiltä... kuinkahan sanoisin... Että meiltä
puuttuu vielä sangen paljon yhtä ja toista."
"Kontanttia meiltä puuttuu", tarttui siihen Jönni jätkän tukevuudella
ja jatkoi:
"Mutta jos meillä on kontanttia mitä läjäyttää pöytään, niin heltiää
vaikka mitä!"
Ja agronoomi tajusi, että ei hänen sovi ruveta kiistämään upporikasta
setää vastaan. Hän alkoi siis sovittaa ajatuskantaansa Jönnin äskeisten
iskusanojen mukaiseksi, myönnellen:
"Myönnän kyllä, että setä on oikeassa. Sillä rikkaushan se on sittenkin
kaiken kulttuurin pohja ja tuki."
Ja hän altistui niin, että alkoi aivan nurkua suomalaisen kansan
saamattomuutta.
"Tällä meidän kansalla", puheli ja selitteli hän, "tällä meidän
kansalla ei ole, kuten esimerkiksi englantilaisilla, affeerikykyä.
Kykyä ansaita ja rikastua", selitteli hän aivan käsin ja elein. Ja
Jönnikin nyt yhtyi siihen, ynseillen jätkämäisesti:
"Senkö kykyä tässä on! Rikastumisesta kun on puhe!"
Ja hän todisti sen ihan tuoreella esimerkillä, kehaisten:
"Suomalainen ei kykene tuhatmarkkasta rikkomaankaan. Mitä sitten jos
pitäisi se koota ja ansaita!"
Agronoomille niistä sanoista kajasti tarmo. Ne tuntuivat n.s.
merkkisanoilta. Hän pani ne mieleensä, ihastui yhäti setään ja nyt
jatkoi kulttuurista uudella otteella, asian Jönnin oikaisun mukaiseksi
sovelluttaen. Hän puhui ja selitteli pitkälti. Jönni vaikeni, istuksi
kuten aina jykevä jätkä ja hautoi erästä omaa asiaansa puheesta mitään
välittämättä. Hänen istuinlihaksiaan tuntui näet kutkuttavan, ja hän
oli aivan huomaamattansa painunut sen tajuamaan, ja se asia valtasi
hiljaa koko hänen ajatuskykynsä, niin että hän oli kahden vaiheilla:
longottautuako ja raapaista vaiko ei. Agronoomi selitteli yhäkin
henkisen kulttuurin ja aineellisen varallisuuden keskinäistä suhdetta.
"Justeeratakseni siis ajatukseni täsmälliseksi myönnän", puheli hän,
"myönnän, että koettaa pysyttää kulttuuria köyhissä oloissa on samaa
kuin istuttaa pitoihin kutsutut vieraat ihan tyhjien ruokakuppien
ääreen... Aikansa istuttuaan ne nälkää pakoon häviävät."
Jönni istui hyvin laiskan ja synkeän näköisenä mötkylänä, selkä
pitkänä, koko mies isona kuin koko maailma, ja hautoi sitä omaa
salaista asiaansa. Agronoomi innostui ja jatkoi:
"Mutta olla vaan kylliksi rikkautta, niin kyllä olisi muutakin.
Kulttuuria kuten kaikkeakin."
Jönnin mieltä syventi se oma asia yhäkin. Hän oli vaipunut sitä
miettimään.
"Vai mitä?" peräsi agronoomi, tahtoen nyt hänen mielipiteensä kuulla.
Ja silloin heräsi Jönni, tai oikeastaan se hänessä koko puheen ajan
hautunut oma asia, ajatus, heräsi hänessä eloon kuten makuulta
havahtunut härkä kömpii jaloilleen, ja miten liekin ollut, niin hän
vastaukseksi agronoomin kysymykseen johtui ilmoittamaan sen oman
hautomansa asian, puhellen:
"Ka sitä minä tässä vain arvelen, että mikähän tuolla minun lonkallani
on, kun sitä niin ylettömästi kutkuttaa ja kupisuttaa! Onkohan siellä
mikä?"
Hän puhui sen tosissaan, vilpittömästi, kuten aina sydämensä asian. Nyt
hän vielä lisäsi:
"Sitä jo kupisutti siellä Punturin talossa ja aina pitkin matkaa,
vaikka minä en ole viitsinyt sen takia vaivautua."
Eikä agronoomi siitä pahastunut. Rikkaan helsinkiläisen lausumana se
tuntui ihailtavalta kansanvaltaisuudelta. Siinä ei ollut ylpeyttä.
Läheiset esi-isät heräsivät agronoomissa. Hänestä tuntui -- oikeastaan
ainakin -- hyvältä, kun oli saanut tuntea niistä nyt tuulahduksen, niin
huolellisesti kuin hän ulkonaisesti niiden hajuja peittelikin. Hän
hymyili, innostui jo yhtymään "kauppaneuvoksen" kansanomaiseen leikkiin
sillä semmoiseksi hän sen ymmärsi -- leikinlaskulla kehoittaen:
"No mitäpäs siinä sitten! Setä ottaa ja raapaisee!"
Mutta Jönni vastaili laiskasti:
"Joutaa kupisuttaa! Ei sitä terve ihminen viitsi vaivata itseään vähien
vaivojen takia. Ennen sen kärsii!"
Sillä nyt, kun Punturin viinojen humalat alkoivat selvetä, oli häntä
alkanut väsyttää, niin että hänet oli vallannut jätkille ajoittain
ominainen laiskuuden tauti.
Mutta kyytimies oli alkanut Jönnin äskeisestä kupisuttamispuheesta
aavistella, että tuo herra ei ole ihan ylhäisiä, varsinkin kun sen
housut ja kengät eivät ole sopusoinnussa muun puvun, vaan itsensä
miehen kanssa, ja hän tuli yhä penseämmäksi sen ylettömän raskauden
vuoksi ja vaikeni mieli ilkeänä.
Mutta eräässä ylämäessä hän jo purkautui. Kun konille oli kuorma ylen
raskas, laskeutui hän itse kärrin vierelle kävelemään. Koni nyhti
kuormaa selkä ojona. Vastaan ajoi toinen, kyydistä palaava mies,
huomasi näyn ja puheli kyytimiehelle:
"Huonostipa se sinun ruuna nyt nyhtää."
Ja silloin vastasi mies, Jönnin raskautta, isoa kokoa ilkeästi
tarkoittaen:
"Ka... Kun on kuormassa kokonainen valtakunta eläimineen."
Hän pisti niillä eläimillä myrkyllisesti niitä Jönnin kupisuttajia ja
oli olevinaan viaton. Mutta agronoomi huomasi molemmat yhdistetyt
pistokset ja ollen rikkaalle sedälle altis alkoi torua kyytimiestä,
puhellen:
"Sinun, mies, pitäisi tietää, mitä kestikievariasetus matkustajien
kohtelusta säätää." Mies ei ollut kuulevinaankaan. Käveli vain nysä
ikenessä, ilkeänä. Agronoomi puheli nyt Jönnille:
"On, näkyy, pahasuinen mies."
Ja nyt älysi ja huomasi Jönnikin, että mies oli sillä valtakunnalla
tarkoittanut hänen jykevää, isoa olemustansa. Mutta ei hän siitä
tietysti pahastunut. Ylpistyikin ja kehaisi äänekkäästi:
"Aja sinä vain, mies. Sillä kellä on rahaa, sen kannattaa olla
olemukseltaankin iso."
Ja agronoomikin siitä nyt tajusi, millä ponnella voi puhua oikea iso
pohatta, ja nyt jos koskaan hän oli valmis myöntämään, että
kulttuurikin on lujalla pohjalla ainoastaan silloin, kun perustuksena
on varallisuus, taloudellinen hyvinvointi.