Oli päästy kauppa-asiassa jo niin pitkälle, että Punturi näytti
Jönnille tilan maita, varsinkin metsiä. Hän kierrätteli parhaimmissa
hirsimetsissä ja koki kavalasti kehua.
"Herran avulla on tässä eletty", tekeytyi hän aivan hurskaaksi ja
jatkoi:
"Ja sikäli on metsäkin säästynyt, niin että ei ole maa paljas."
Ei Jönni tietysti metsistä suuria ymmärtänyt, mutta tekeytyi sittenkin
asiantuntijaksi, ettei Punturi voisi pettää. Herkästi kuten lapsi uskoi
hän Punturin kaikki puheet, varsinkin kun mies tuntui hurskaalta.
Asiantuntijana esiintyäkseen hän myönteli:
"Onhan tässä puun puolta."
Ja se rohkaisi Punturia. Nyt hän uskalsi jo kehua, valehdellen:
"Ka tuonne satatuhatta runkoa voi olla. Kun tarkkaan lukee."
Sillä kyllä hän itse tiesi, että asia ei ollut tosi, mutta hyvällä
omallatunnolla hän voi selitykseksi lisätä:
"Ei ole tullut luetetuksi... Kun ei ole erin myöntihaluakaan ollut."
Mutta Jönni pani sen satatuhatta visusti mieleensä, vaikka kyllä näön
vuoksi kiisti vastaan, kehaisten:
"Metsäkaupoissa minua ei petetä."
Eikä Punturi sanonut aikovansakaan pettää, vaan selitti:
"Ja mitenkäpäs tässä pettäminen lykästäisikään. Kun on joka runko
nähtävänä."
Ja epäilykset poistaakseen hän taas hurskaaksi heittäytyen lisäili:
"Ja toisekseen niin... Ei sitä ihminen panisi sieluaan menemään
muutaman puunrungon takia... Valehtelemalla nimittäin muutaman rungon
lisää. Se ei kuitenkaan iankaikkisuudessa auta."
Niin saapuivat he tilan rajalle. Siihen kuului selvästi viereisen
maatilan ison Pauhukosken kohina. Matkailijatkin sitä koskea kävivät
katsomassa. Ja niinpä johtui Punturin mieleen kysäistä:
"Eikö mentäisi koskea katsomaan?... Se kun on tässä likellä."
Tietysti Jönni halusi. Hän käsitti, että koski on Punturin maatilalla.
Koskelle tultua hän aivan hämmästyi sen kuohua ja pauhua. Helsingissä
syntyneenä ja ikänsä eläneenä hän ei ollut tätä ennen ainoaakaan koskea
nähnyt.
"No jopa on vettä!" pääsi häneltä huudahdus, ja Punturi selitteli:
"Kyllähän sillä koskella rahaa lähtee, jos ostaja sattuisi. Tuonne yli
parikymmentä tuhatta hevosvoimaa on." Jönni ihastui lopen. Vaikka hän
ei ymmärtänytkään koskista ja hevosvoimista, niin hän kiihtyi uskomaan
tässäkin olevan hänelle aarteen, ja ettei se menisi sivu suun ja ettei
Punturi alkaisi hintoja lisätä, hän silloin oitis alkoi taas kiistää
vastaan, ynseillen:
"Kosket, veikkonen, eivät maksa nykyään mitään."
Ja tehoa lisätäkseen hän aivan keksi valheen, puhellen:
"Komersrootti Pösölläkin on myötävänä puolta isompi koski kuin tämä,
mutta ei pääse eroon koko tavarasta."
"Ka... Se on miten kellekin lykästää ja sattuu", arveli siihen Punturi,
ja he lähtivät takaisin kotiin kauppoja edelleen hieromaan.
Ja olivatkin ne kauppapuheet jo vähin erin alkuun päässeet. Punturi oli
epäillyt, uskaltaisiko hän Jönnille tarjota ryypyt, mutta kun Jönni ei
siitä pahastunut, niin hän rohkaistui niin, että tarjosi monetkin.
Siinä oli hänellä kavaluuttakin seassa: hän toivoi kaupan luistavan
paremmin, jos saa ostajan juotetuksi humalaan.
Ja samoihin aikoihin saapui taloon vieraaksi agronoomi Paapuri. Sillä
oli lähistöllä oma talo, isot viljelykset. Oli kuullut Jönnin tulosta
Punturin taloa ostamaan, ja hänellekin oli kerrottu Jönnin olevan
itsensä kauppaneuvos Lundbergin. Hänkin oli kuullut, moneenkin kertaan,
ne kansalliset liioittelut tuon upporikkaan kauppaneuvoksen
omituisuuksista, ja niinpä tulikin hän osaksi uteliaisuudesta, osaksi
halusta saada tutustua tuohon suurrikkaaseen omituiseen herraan.
Mutta Jönni oli Punturin viinasta jo sievoisessa humalassa, ei tosin
pilalle asti, mutta kuitenkin rohkealla puhetuulella. Punturi oli siitä
hyvillään ja koki tarjoilla lisää. Puheltiin jo osaksi humalaisia.
Punturi, joka koki varoa itseänsä humalaiseksi juomasta, ettei kaupassa
pettyisi, johtui taaskin, ostajaa mielillä pitääksensä, ylistämään sen
vaatimattomuutta. Hän tupakoi vakavana puhellen:
"Menen vieläkin siihen titteliasiaan... Kun sanotte, että... luusta ja
lihasta se on kauppaneuvoskin tehty."
Sitä Jönnin vaatimattomuutta hän aikoi ylistää, mutta rohkealle päälle
itsensä ryypiskellyt Jönni silloin innostui ja ynseili umpimähkäistä:
"Mitä ne tittelit!"
Hän huudahti sen jo kuten hujutuulella, ja miten liekin siitä
tittelistä päähän osunut jätkälle tuttu sananparsi, niin hän humalaisen
tavoin jatkoksi huudahti:
"Tittelit pois!"
Ja juuri silloin astui sisään agronoomi Paapuri. Punturi aikoi hänet
esitellä Jönnille ja alottikin jo, yrittäen:
"Jos minä saisin esitellä."
Mutta Jönni, joka ei olisi esittelyistä mitään ymmärtänytkään, osuikin
silloin asian pakoittamana poistumaan tuvasta, ulkona käymään, ja niin
jäi esittely kesken. Sillä välin puheli Punturi agronoomille asioista:
"Kauppaneuvos Lumperi on Helsingistä. Tuli tähän talon ostoa
hieromaan... Vaikka ei tässä erin haluakaan ole."
Mutta Jönnin humaltuvaan päähän oli jäänyt öhöttämään se jätkämäinen,
mitään merkitsemätön huudahdus: "tittelit pois!" Ulkona se huudahdus
paisui siellä päässä paisumistaan, kuten humala, paisui aivan
riemukkaaksi ajatukseksi, ja semmoisena hihkaisuhaluisena hän nyt
palasi takaisin, hymyili leveästi, kuten aina moista hihkaisemaan
aikova humaltunut. Punturi ryhtyi nyt uudestaan esittelemisyritykseensä
ja alkoikin jo, mutta ei päässyt loppuun. Sillä kun agronoomi
varustautui Jönniä tuon esittelyn mukaan tervehtimään, niin humaltunut
Jönni älysi hänen aikovan tervehtiä, löi ilman sen enempiä vankasti
kättä tervehdykseksi, ja päässä kun oli se paisunut huudahdus, niin
toisti samalla tuon juuri agronoomin tulon edellä hihkaisemansa:
"Tittelit pois!"
Hänen naamansa oli yhtenä hymynä. Agronoomi oli oudostua. Mutta Jönni
tenäsi toistamiseen humaltuvan umpimähkäistä:
"Minä sanon aina ja heti suoraan että: tittelit pois!"
Se tuli ihan tiukasti.
Ja silloin agronoomi hoksasi siinä olevan toden tekeillä: hän uskoi
kauppaneuvos Lundbergin sittenkin, ilman mitään kursailuja, esittelevän
itsensä nyt hänen kanssansa sinuksi. Aivan hän siitä kunniasta
kainostui ja tapaili:
"Olen iloinen kunniasta... Minun nimeni on Sulo."
Mutta kun hän oli nuorempi mies ja lisäksi arvoltaan vähempi kuin rikas
kauppaneuvos, niin hän heti vaatimattomasti lisäsi:
"Ehkä minä, nuorempana miehenä, saan kuitenkin setää sanoa sedäksi.
Eikä suorastaan ristimänimeltä kutsua."
Mutta Jönni oli jo välinpitämätön kaikesta ja vastaili:
"Sano! Sano vain! Sano sedäksi tai enoksi, mutta pääasia vain että:
tittelit pois!" lasketteli hän taaskin samaisen reilun jätkämäisyyden.
Agronoomi jopa ihastuikin "kauppaneuvoksen" reilusta vaatimattomuudesta
ja oitis lyöttäytyi sen ystäväksi. He ryypiskelivät jo siinä yhdessä,
ja Jönni oli jo unohtaa talonkaupatkin. Alussa agronoomi tietysti
hieman kainosteli. Sillä vaikka olikin jo heitetty tittelit pois, juotu
veljenmaljat, niin sittenkin hän vanhan kauppaneuvoksen suhteen
ujosteli. Hän alkoi puhua varovasti. Hän oli talonpojan poika ja koki
siis aina esiintyä hienosti sivistyneenä herrana, oppineena ja
semmoisena. Siinä mielessä hän nytkin alkoi puheen kysäisten Jönniltä:
"Setä siis on affeerimatkoilla? Talon ostossa?"
Jönni piti jykevästi pulloa silmällä.
"Mitäpäs näistä ahveereista", yritti hän vastata, mutta kun hän siinä
keskeytti, niin Punturi hänen puolestaan jatkoi:
"Sitä kun kellä on rahaa, niin sen pitää reistata."
Niin jatkui kaupan teko, tinkiminenkin jo alkoi. Punturi koki jo
kaikella kaupantekoon kuuluvalla ulkokullaisuudella olla vakaa ja
hurskas, että sanat uskottaisiin. Hän kehui metsää ja lisäili:
"Ja metsän myötyään saa vielä maalla, jos sen palstoittaa ja myö
palstatiloina, ainakin koko hinnan... Viisikymmentätuhatta." Ei hän
uskonut niin viisaan liikemiehen kuin tämän "kauppaneuvoksen" sitä
uskovan, mutta siksipä hän valehtelikin hyvällä omallatunnolla, uskoen
"kauppaneuvoksen" ymmärtävän sen kuuluvan asiaan. Hän siis vielä
lisäsikin, valehteli:
"Minä jo sitä yritinkin ja oli laskut, mutta jäi sitten. Varojen
puutteessa. Ja kun tää kauppakin oli jo tulossa."
Jönni pani kaikki visusti mieleensä.
"Ei se palstoittaminen kannata", väitti hän jo oitis vastaan, kun luuli
taas Punturin kokevan häneltä kiskoa ja hintaa nostaa. Mutta sitten hän
taas johtui muistamaan, että hän oikeastaan tinki näitä kauppoja niihin
Liisan tuhansiin luottaen, ja sen muistettuaan hän kävi hetkeksi
ikäänkuin ajattelevaksi ja puheli:
"Nämä ovat yleensä huonoja raha-aikoja. Tavaraa on paljon, mutta raha
lymyää."
Häntä aivan harmitti se rahan lymyäminen ja hän lisäsi:
"Kontanttia sitä kun kellä on järkiään pöytään lyödä, niin siinä ei
myöjä pitkälle potki... Tahi ostaa toiselta."
Omien varojensa vähyyttä hän oikeastaan sillä nurkui, mutta agronoomi
ja Punturi käsittivät hänen niillä kerskuvan, luulivatpa Jönnin jo
uhittelevan, alkavan hintaa polkea.
"Ka, eipä tässä meillä mitä vastaan potkimista olekaan. Kun on kerran
tavara nähty", koki Punturi siis jouduttaa kauppaa, mutta agronoomi
sotki sitten, alkoi näet puhua yleisistä asioista:
"Nämä ajathan, nämä nyt ovat epävarmoja", alkoi hän oppineen eleillä ja
lisäili:
"On sentään ilahduttavaa, että setä vielä näissäkin konjunktuureissa
uskaltaa yrittää ja spekuleerata."
Jönni ei siitä erikoisia ymmärtänyt ja vielä vähemmin välitti koko
puheesta. Hän eli omia elojaan. Agronoomi johteli puhetta, rohkaistui,
otti ryypyn, toisen, ilostuikin. Nyt hän jo alkoi puhua politiikasta,
kysäisten äkkiä Jönniltä:
"Mutta à propos! Mitä mieltä setä muutoin on näistä meidän nykyisistä
poliittisista oloistamme? Ja sanokaamme koko politiikasta yleensä?"
Ja Jönni oli nyt valmis vastaamaan vaikka mihin.
"Politiikka on aina politiikkaa", lasketteli hän vastauksen, ja kun
päässä yhä oli sopiva määrä viinaa ja hän luuli taas yritettävän häntä
puijata ja hintaa kiskoa, niin hän kerskasi:
"Mutta minua ei politiikassa petetä."
Hän istui selkä ojona kuin lankku ja todistaakseen, miten taitava hän
on politiikassa, alkoi hän kertoa siitä, kuinka Hankku jätkäkään ei
ollut onnistunut häneltä kieräilyllään ryyppyjä puijaamaan. Hän puheli:
"Hankku siinä lähtiessä..."
Toiset tietysti luulivat Hankun olevan jonkun merkkimiehen. Jönni
jatkoi:
"Rupesi kärttämään ja aikoi vain omaan suuhunsa kuitata, mutta minä
sanoin: elä politikoi!"
Hän huudahti sen "elä politikoi!" taas kuten sen "tittelit pois!" Ja
kuulijatkin älysivät siinä olevan puheen oikeasta politiikasta eikä
Hankun viinavaanimisista, kun Jönni jatkoi, puhua mäikäili:
"Rupesi puheilla sotkemaan asiaan Turkin valtakunnankin olot, mutta
minä iskin vain siihenkin että: elä politikoi! Eivät ne Turkin
valtakunnan olot kuitenkaan tähän sovellu."
Sen myönsi agronoomikin, selittäen:
"Turkki on vasta viime aikoina päässyt perustuslailliseen
valtiomuotoon, niin että on suorastaan hullunkurista sotkea sen
poliittiset olot meikäläisiin."
Sen myönsi Punturikin, ja viinasta voimistunut Jönni
tuli yhä rohkeammaksi siinä hänen pettämistään koskevassa
varovaisuus-asiassansa. Siinä mielessä hän kerskasi:
"Jos minua kauppapolitiikassakin ruvetaan pettämään, niin minä sanon
niinkuin Hankullekin, että ei se ole Turkin sulttaanin politiikassakaan
niin."
Ja agronoomi joutui jo aivan tiedoissa alakynteen. Hän puheli:
"Minä, suoraan sanoen, en niitä eri maitten kauppa- ja
talouspoliittisia oloja tarkemmin tunne. Minun spesiaalialaani kun
kuuluvat, kuten setä tietää, etupäässä agronoomiala, agrikultuuri ja
sen sivuhaarat."
Ja niin oli nyt Jönni aseman herra. Agronoomi käsitti, että niin suuren
liikemiehen kuin kauppaneuvos Lundbergin täytyi pakostakin olla
selvillä eri maiden kauppapoliittisista oloista.
* * * * *
Mutta lopulta alkoi Jönniä ikäänkuin väsyttää, niin että puhelu oli
hetkiseksi käydä harvasanaisemmaksi. Viinaväsymystä se oli. Punturi
erosi silloin hetkiseksi, ja hänen poistuttuaan lyöttyi Jönni nyt
puhumaan agronoomille asioistaan kuin salaisuuksista.
Siitä Pauhukoskesta hän aikoi puhua. Hän muljautti epäluuloisen
silmäyksen jo poistuneen Punturin osalle ja sen muljautettuaan
ilmoitteli salaisuutta kuiskivan äänellä ja eleillä agronoomille:
"Minulla olisi iso koski myötävänä... Etkö sinä sattuisi tietämään
ostajaa?"
Ja se sattui oikealta kysytyksi. Agronoomi luuli "kauppaneuvoksen"
tarkoittavan jotain muuta koskea, omaansa, eikä Pauhukoskea, ja kun hän
oli äskettäin kuullut erään tamperelaisen yhtiön ostelevan koskia, niin
hän ilmoitti sen ostajaksi.
"Sedän pitää niille tarjota", puheli hän. Jönni tarttui oitis asiaan
niin hanakasti, että äskeinen humalaväsymys haihtui. Pauhukoski tuntui
jo ihan omalta.
"Paljonkohan nuo maksaisivat semmoisesta koskesta, jossa ryöppyää jo
parikinkymmentätuhatta hevosvoimaa?... Oikeaa konivoimaa?" peräsi hän
jo agronoomilta. Agronoomi tietysti tiesikin koskien hinnat osapuilleen
ja vastaili:
"Kyllä ne semmoisesta koskesta voivat maksaa ainakin miljoonan...
Lasketaan näet jopa sata markkaa hevosvoimalta. Jos ei ylikin."
Jönni oli selvetä humalastaankin. Niin häntä asia ihastutti.
Kauppaneuvos Jöns Lundbergin ennustukset ja hänen omat unelmansa
näkyivät siis ihan yhtäkkiä toteutuvan. Hän kiiruhti päättämään
kauppoja, ettei Punturi ehtisi saada vihiä tamperelaisesta
koskenostaja-yhtiöstä, alkaisi perääntyä tai korottaa hintaa. Heti
Punturin palattua hän sille nyt rutosti ilmoitti:
"No olkoon menneeksi, Punturi!... Minä maksan viisikymmentätuhatta,
niin että kaksikymmentätuhatta tulee kontanttia, ja läimäytä nyt kättä
päälle."
Se oli Punturille ja hänen väellensä juhlahetki. Aivan hartain mielin
hän vastaili:
"Ka... Mitä tää eukko sanonee."
Ja emännänkin mieli ihan yleni. Jumalisella alistuvaisuudella hän
ilmoitteli nöyrästi:
"Mitäpä tästä minusta."
Mutta oitis hän nöyrin mielin lisäsi:
"Jos se kerran on taivaallisen Isän tahto, että myödä, niin mitäpä
siinä minua enää... Tottapahan Hän armossaan sitten valmistaa kerran
kodin taivaassa."
Ja niin oli kauppa päätetty. Punturi hoksasi ilmoittaa, että hänen on
ensin käytävä tuomarilta tai kruununvoudilta hakemassa tilan
rasitustodistus, sitä kiinnityslainaa koskeva. Oli jo eilen yrittänyt,
mutta tuo virkamies oli ollut matkoilla. Palaa vasta torstaina. Silloin
siis voidaan kauppakirja allekirjoittaa. Pauhukoskesta erikoisemmin
huolehtien Jönni nyt vielä lopuksi agronoomin ja muiden vierasten
miesten kuullen Punturia vannottaakseen tenäsi:
"Niin että tila on nyt siitä hinnasta peruuttamattomasti mennyt
metsineen päivineen... niin maineen kuin vesineenkin?"
"Ka", myönsi Punturi, ja vieläkin vannotti Jönni:
"Niin että vedetkin joka tippaa myöten. Lirisköön sitä vaikka missä?"
Senkin vahvisti Punturi juhlallisesti, vieläpä lisäili:
"Paitsi se vesi mikä on pilvissä. Sitä nimittäin en mene takaamaan,
sillä se riippuu Hänestä, jonka edessä me kaikki olemme ainoastaan
vaivaisia syntisiä."
"En minä siitä vedestä välitäkään... Minä tyydyn siihen, mikä alempana
lirisee", oikaisi Jönni, ja emäntä lisäili nöyrästi, hurskaasti
oikaisten:
"Tottapa sitä pilvissäkin olevasta vedestä oma osansa vuotaa... Sillä
antaa se Herra sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin."
Ja niin yritteli puhe painua suorastaan jumaliseksi. Kaupasta
herkkyivät talonväen mielet. Eikä ihmekään. Isien vanha peru oli
mennyt. Hurskaana, nöyrtyneenä lisäili Punturi vaimonsa puheeseen:
"Ka, onhan tässä eletty Hänen turvissaan... Poutaa on ollut ajallansa
ja ajallansa on taas pihauttanut vettä."
Oli painaa kaikkien mielet jumalisiksi.
"Ka se on Luojakin vaihtelevainen. Väliin on poutapäällä, väliin taas
heittäytyy sadetuulelle tai muuten ärtyy ja alkaa vettä ropsia", puheli
jo epäjumalinen Jönnikin, heittäytyen hänkin ulkokullatuksi. Punturin
mieli yleni lopen taivaallisiin. Aivan hän, mielen ollessa nyt
herkkynyt, oli kiitollinen Herralle ja lisäili:
"Kunpa vaan me osaisimme sitten Hänelle aina vesipisaroistakin vaikkapa
edes kiitosvirren veisata. Niin että olisi sikäli itsellä rauha."