V.

Oli kulunut joku päivä.

Nyt valmistautui Jönni talonostomatkalle lähtemään. Yhäti oli häntä

näinä viime aikoina kiusannut ja suututtanut se, että ammattikunta

tulee häneltä ryyppyjä vartomaan. Varsinkin se ainainen Hankku häntä

suututti yöt jos päivätkin, ja hän varoi ja kiersi sitä minkä voi.

Ja nyt se samainen Hankku tulla vääntäytyi aivan siihen läksiäisille,

juuri kun Jönni oli pukeutumistoimissa. Tavallista pahemmin suututti

Jönniä nyt tuo pelastaja. Sen kun viskasikin siihen juuri sillä

hetkellä, jolloin oli matkalle lähdön johdosta siitä eroon

pääsemäisillään. Tuntui kuin se olisi tullut nyt juomaan kaikki

talonostoon tarvittavat rahat. Siitä erikoisempi harmi.

* * * * *

Ja niinpä alkoikin hän oitis Hankulle suorastaan juonitella. Kavalasti

tosin, tekeytyen muka tavallisin äänin puhuvaksi. Pukeutumistouhussa

ollen hän nytkin rajoitetun puheenaiheen miehenä johtui alottamaan

juonittelun vanhasta aiheesta, alkaen:

"Sinä, Hankku, puhuit silloin Turkin sulttaanista, mutta ei se sinun

tietosi ollut oikea."

Kintturemelejä hän kopisteli ja leveästi ilmoitti:

"Turkin sulttaanilla on valtakunta hallittava... Niin että elä luule,

että se joutaa semmoisen akkaliudan kanssa kuhnustamaan ja eukkojen

jälissä juoksemaan."

Hän oli sen tietonsa tekaisemalla tekaissut, mutta aivan tosissaan hän

sen sittenkin oli ilmoittavinansa. Hankku uskoi olevansa tarkasti

perillä muhametin uskosta ja alkoi väittää vastaan. Hän koki selittää

asiaa ja lisäili:

"Mutta sinä, Jönni, et ole siitä perillä... Et tiedä, että sulttaanilta

vaatii sitä usko."

Hän selitti sitä tosi hartaudella. Mutta Jönniä vain yhä pahemmin

harmitti. Ainoastaan vaivoin jaksoi hän vihastumisensa aivan

ylettömäksi pääsemästä hillitä.

"Kehnoako sinä uskosta tähän sotket!" pääsi häneltä lopulta kuitenkin

äkeä oikaisu, ja eväitä kokoellen hän jatkoksi ynseili jo vihaisena:

"Sinä vain kalastat uskolla."

Se oli häneltä jo ilmi-riitaa. Hän puuhasi hitaasti, jykevästi ja

jatkoi halveksuvaa:

"Minä olen jo uskon hylännyt... Niin että kun ihminen kerran kuolee ja

luut lahovat, niin ei se enää ylös nouse."

Hän riiteli sitä jo ihan hartaasti. Ja Hankkukin siitä kiihtyi omaansa

puoltamaan. Hän yritteli väittämään, että ylösnousemus on, mutta Jönni

harmistui siitä lopen ja riiteli, ilkkui:

"Koetahan!... Koetahan ylösnousta, tokko onnistuu!"

Ja ettei vain Hankku ehtisi ryypyistä puhua, hän sitä kyytiään siinä

kiirehtiessään jatkoi:

"Mutta sen sijaan kummittelee kuoltua... Voi esimerkiksi juopon miehen

eteen ilmestyä kuollut, ja silloin siinä on jo kiikissä mies."

Ja hän riiteli ja peloitteli kummituksella kuin mikäkin. Hankku koki

siinä väittää vastaan, mutta Jönni vain yltyi ja tenäsi:

"Koetahan eikö kummittele!"

Se oli jo aivan haukkumista, se vihainen, äkeä ääni ja muu. Hankku

siitä jo ihan oudostui ja masentui, ja kun vielä kina jatkui, niin hän

jo Jönniä tavallaan nuhdellakseen ja soimatakseen väitti:

"Sinä, Jönni, sorrat!"

Ihan hän oli ihmeissään Jönnin jumalattomuudesta ja oudosta vihasta ja

jatkoi:

"Sinä olet jo oikea porvari... Kun rikastuit, niin porvariksi pahenit!

Ja kiellät ylösnousemuksenkin ja sielun."

Tuppasi jo harmittamaan. Unohtui ryyppyasiakin.

Mutta Jönni vain yltyi, aivanpa ilkkui sillä, että Hankku uskoi

ylösnousemiseen.

"Kun parikin metriä multaa päällesi lapioidaan, niin siellä sitä vain

maata lojotat etkä enää ylös hypi ja leku", ilkamoi hän kuin uhalla ja

sitä kyytiään jouduttautui pois lähtemään.

Ja niin erosivat he, pelastaja ja pelastettu, aivan ilmeisinä

vihamiehinä toisillensa. Yksin jäätyään Hankku harmistuneena aivan

raapaisi niskaansa ja itsekseen oudostellen harmitteli:

"Kehnoako se Jönni tuolla tavalla! Rikkaaksi tultuaan paisuu kuin

porvari ja unohtaa autuudenkin ja sielun."

Mutta Hankusta kiusautunut Jönni muuttui nyt suorastaan ynseäksi koko

uskon asialle. Aivan Hankun uhalla hän nyt oli epäjumalinen. Sillä kun

Hankku oli puhunut ylösnousemisen ja muun semmoisen puolesta, niin hän

mieheen harmistuneena ärtyi aivan vaistomaisesti ynseäksi Sanalle ja

kaikille Kristinopin kalleille perustotuuksille.

* * * * *

Se oli toriaikaa, Hankun käsistä paettuaan aikoi Jönni kömpiä

suorastaan asemalle junan lähtöä odottamaan, mutta sitten juolahtikin

mieleen käydä torilla kaupustelevaa morsiantansa Liisaa vielä

vakuuttamassa. Kun siinä koko se maatilan kauppa ja koko elämä ja onni

oikeastaan riippui niistä Liisan luulotelluista tuhansista, ja kun

lisäksi Hankku oli mielen kiihdyttänyt, niin hän varovaisuuden vuoksi

lähti vieläkin Liisalta vakuutta vaatimaan.

Ja niinpä hän Liisan luo tultuaan alkoi oitis puhua asiasta:

"Hankku siinä... Puhui uskosta!" alkoi hän harmistuneena, mutta lauhtui

oitis ja jatkoi:

"Minä uskon uskonasioissa ainoastaan sen, että sittenpähän näkee kun

kokee, mutta Hankku sotkee siihen ylösnousemuksen ja Turkin

sulttaanin."

Ja niin johtui hän Turkin sulttaanin vaimoasioista omaan asiaansa,

peräsi Liisan uskollisuutta ja vakaata aikomusta. Liisa siitä

epäluulosta lopulta ihan jo kimpaantui ja milteipä äkeästi äsähti:

"En minä mikään mormooni ole."

Ja Jönni heltyi taas, uskoi ja alkoi sovitella puhettaan:

"Minä vain vakuuden vuoksi."

Ja alkaen rauhoittua hän selitti:

"Naisen rakkaushan näet on yleensä häviävää niinkuin saunan löyly...

Kun sitä -- löylyä tarkoitan -- lyöt, niin sitä on, mutta itsestään ja

huomaamatta se myös haihtuu."

Ja taaskin hän vakuutti omaa uskollisuuttansa, vakuutti vilpittömästi,

ja mielikin kävi ihan vakaaksi, kun hän puheli:

"Minä olen ankara etsimään."

Valitsemaan, hakemaan oikeaa ankara, hän tarkoitti, ja mieliala vakaana

jatkoi:

"Ikäni olen tässäkin asiassa etsinyt. Vaikka se on hitaasti käynyt. Kun

ei ole sattunut sopivaa löytämään."

Hän muisteli niitä asioitansa ja selitti:

"Ensin -- nuorena arvelin sitä Kipsisen tyttöä, mutta se oli

heiluluontoinen. Sitten sitä Kurvan leskeä Maijaa ja sen jälkeen

Änkkä-Leenaa, mutta Maija kun oli kierosilmä ja Leena änkytti pahasti,

niin eihän siitä mitä tullut."

Eikä Liisa nyt tullut mustasukkaiseksi, vaan puuhasi hellin mielin, ja

samoin ilmoitti Jönnikin:

"Mutta kehenkään minä en ole kajonnut."

Viaton hän tunsi olevansa rakkauden asioissa, ja se oli myös tosi. Hän

oli nyt varma Liisan uskollisuudesta ja niin lähti matkalle, maatilan

ostoon, saapui rautateitse Tampereelle, josta oli vielä pitkät

maamatkat Punturin taloon.

* * * * *

Ja täällä Tampereella hän tutustui nyt oitis Antti Pitkäseen. Tästä

Pitkäsestä ei taas oltu aivan varmoja mikä hän oli miehiään, yhdet

pitivät häntä jätkänä, toiset halunkkina. Hän oli jumalattoman pitkä ja

laiha, nimensä mukaan oikea pitkänen. Torilla hän liikuksi väkijoukossa

kuin majakka. Kaiken yli näkyi laihan ja pitkän Pitkäsen pää. Hän oli

lapsuudestansa lähtien ollut n.s. heikko, juonut sen minkä oli saanut,

elätellyt itseään kuin taivaan lintu jollain eikä millään. Joskus hän

aherti jätkänä satamassa, toiste valitteli vaikka minkälaisia asioita,

hankki viinoja, puuhasi huijarien asioilla, rehellisesti tosin,

olematta itse osalla missään. Hän oli itse asiassa vilpitön lapsi kuten

Jönnikin, viinan lapsi, pitkä taivaan lintunen, joka on viaton kaikissa

teoissansa. Tampereen poliisille hänestä oli aina ollut työtä ja vaivaa

aivan sama määrä kun Jönnistä Helsingin poliisille.

Ja niin joutui Jönni hänen tuttavaksensa kapakassa. Pitkäsen pituus ja

laihuus kun herätti hänen huomiotansa, niin hän uteliaana kuin lapsi

lyöttäytyi hänen seuraansa tervehtien:

"Sinussa näkyy olevan pituutta paksuuden kustannuksella ihan Porvoon

metrillä mitaten."

"Ka, onhan tätä", myönsi Antti itsekin, ja niin olivat he tutut ja

Jönni jo kysyi:

"Oletko sinä mitä väkeä? Niin että et suinkaan porvari?"

Ja Antti kertoili nyt niistä monista kirjavista elinkeinoistansa ja

ilmoitti:

"Minä olisin jo rikas mies, jos en joisi."

Ja niin johtui hän juttelemaan, kuinka hän oli viime viikollakin

eräälle Hattulan talonisännälle, Tahvo Pännärille, neuvonut metsän

ostajan, täällä Tampereella toimivan, äsken perustetun Metsäyhtiö

nimisen osakeyhtiön, ja kuinka Pännäri oli saanutkin metsänsä sille

yhtiölle myödyksi ja maksanut hänelle neuvojaisiksi viisi markkaa ja

pullon viinaa. Jönni hoksasi heti, että hänelle on miehestä hyötyä.

Naukkarinenhan oli puhunut, että Punturin talon metsällä voi ansaita

sadat tuhannet, ja nyt löysi hän Antti Pitkäsen välityksellä tuon

samaisen metsänostajankin jo ajoissa. Heistä tuli oitis hyvät ystävät,

oikea taivaan lintuspari. Jönni otti Antilta tuon metsäyhtiön

osoitteen, juotti häntä ja puheli jo asioistansa, ilmoitti:

"Minäkin olin alkuaan rutiköyhä, mutta sitten rikastuin. Ensin

lotterilla kaksituhatta ja kohta sen jälkeen naimiskaupalla

kaksikymmentätuhatta, ja nyt se jo menee. On jo iso metsäkin

myötävänä."

Sitä Liisan asiata hän sillä naimakaupalla tarkoitti ja niillä Liisan

rahoilla ostettavan Punturin tilan metsää sillä metsällä. Hän altistui

uudelle ystävällensä, avasi sille sydämensä, kertoili:

"Minä olen ikäni etsinyt. Ensin yhtä ja sitten toista. Mutta minä olen

tällä haavaa yksinomaan rikkauden perään." Rikkautta etsimässä, hän

tarkoitti. He istuksivat Tampereen satamassa, ja Jönnin mieleen

kuvastuivat siellä Helsingin satamat ja torit. Köyhää tämä kaikki

täällä oli niiden rikkaaseen runsauteen nähden. Hän aivan kaihoili

noita ainaisia olosijojansa, kaihoili kuin lapsi, oli ensi kertaa

sieltä poissa. Hän mietiksi hetken, mieli painui muistoista aivan

runolliseksi, ja niinpä hän alkoi äkkiä Antille puhella:

"Israeelin lapset söivät mannaa korvessa", alkoi hän. Mutta ei siitä

sen pitempää sitä sekoittamatonta raamattua tullut, vaan hän kuin

toisin puhuen lisäsi:

"Mutta minä olen aina enemmän sen opetuksen puoleen, että... mikä

turulla tulee, sen pitää myös turulla mennä." Toreja, niitä Helsingin

toreja ja satamia hän sillä raamatullisella turulla tarkoitti, niistä

ja niiden elämästä runoili.

Ja Antti Pitkänenkin viehättyi ja veltostui kuulemaan. Mieleen oli

jäänyt Jönnin puhe rakkaudesta ja rikkaista naimisista, ja hän

veltostui niihin viehättymään ja kuunteli Jönnin runoilua ääneti, kuin

miettien, ja kun Jönni lopetti ja hänellä oli nuo asiat nyt sielussa,

niin hän äkkiä puheli:

"Olisihan se hyvä, kun saisi vaikka rikkaan akan... Sitä jo silloin

eläisi." Hän lupasi olla Jönnille kaikissa kaupoissa apuna, ja Jönni

puolestaan lupasi palkita vaivat ja avun. Nytkin hän jo juotti Anttia

niin ylellisesti ja varojaan säästämättä, että poliisi sai tuon pitkän

miehen kantaa suojiinsa tavallista hervottomammassa tilassa.

Niin he erosivat, ja Jönni lähti taivaltamaan Punturin maita kohti,

eivätkä nämä kaksi ystävystä osanneet vielä aavistaakaan, että heidän

kohtalonsa tulisivat kietoutumaan toisiinsa niin erottamattomasti, että

he tulevat vielä haudantakaisessakin elämässä seikkailemaan yhteistä

seikkailuansa.

Mutta Jönnistä erottuaan ja juotuaan siltä saamansa rahat muisteli

Antti Pitkänen tuota uutta ystäväänsä ja sen puheluja. Hän johtui

muistamaan sen puheet naimiskaupalla rikastumisesta, ja kerran erään

huijarijoukon kanssa ryypiskelyssään hän niitä puheita muistellessaan

osui lausumaan:

"Kun sitä mies saisi vaikka rikkaan eukon, niin sitä jo kohentuisi."

Ja hän näytti väsyneen sitä ajattelemaan, istui ääneti, pää nuokuksissa

laihan, pitkän kaulan päässä. Hän oli tosin viinasta väsynyt, mutta

iloinen huijarisakki sanoi siitä ilveillen:

"Antti on rakastunut. Sille pitää hommata akka."

* * * * *

Mutta suollamme kertomusta edelleen.

Sillä oikeastaanhan sillä Punturin maatilalla oli kaikille myytäville

tiloille tavallinen esihistoriansa. Punturi oli lainannut kauppaneuvos

Jöns Lundbergin metsäasiamieheltä rahoja metsää vastaan, ja se velka

painosti kiinnityslainan lisänä.

Ja niinpä olikin Jöns Lundbergin konttorista, kun oli saatu kuulla

tilan olevan myötävänä, tiedusteltu Punturilta kirjeellisesti sen

hintaa. Punturi oli vastannut. Hinta ei tosin tuntunut Lundbergista

kohtuuttomalta, mutta sittenkin hän oli jättänyt asian silleen. Hän

toivoi, että Punturi raha-asioissa vaikeuksiin jouduttuaan laskee itse

hintaa.

Mutta Punturi käsitti asian toisin. Kun siitä ei sen enempää kuulunut

eikä tullut kieltäytymiskirjettä, luuli hän, että asia on vain

viivästynyt viikon, toisen, ja niinpä hän joka päivä odotti, että

Lundbergin liikkeen puolesta tullaan kauppa päättämään. Itse hän ei

Lundbergia tuntenut, mutta oli kuullut paljon puhuttavan sen

itaruudesta. Varsinkin sitä, että tuo upporikas kauppaneuvos piti

vaatteensa kuluiksi, olivat liikkeen työnjohtajatkin maakunnissa

nauraneet ja kansallisen tavan mukaan koristaneet asian aivan huikeilla

liioitteluilla, kuten aina tämmöisissä asioissa. Olipa menty niinkin

pitkälle, että oli ukon housuista tehty pilkkalaulu, joka kierteli

maakunnassa ja maalasi nuo housut suorastaan rutalehousuiksi, vaikka ne

todellisuudessa olivat ainoastaan nukkavierut, hieman kuluneet, mutta

silti ainakin velkaisen miehen housuiksi säädylliset.

Ei siis ihme, että Punturin väellä oli kauppaneuvoksesta, varsinkin sen

pukuasioista, kerrassaan omituinen ennakkokäsitys.

* * * * *

Ja nyt sitten saapui Jönni, istahti, pani tupakaksi ja oleili. Hänen

omituinen olemuksensa ja varsinkin pukunsa, jätkänhousut, jätkänkengät,

silinterihattu ja vanha herrasrokki, herättivät oitis huomiota. Punturi

tupakoi ääneti ja alkoi aavistella, että vieras on itse kauppaneuvos

Lundberg eli Lumperi, niinkuin hänen nimensä täälläkin, näin

kansallisilla seuduilla kuului. Muukin väki vaikeni ja oleili kuin

arkaillen, siivoillen huonetta noin rikkaan vieraan ja velkojan vuoksi.

Niin vaiettiin. Jönni oli jo saanut tupakan kuntoon ja alotti nyt

puhelun arvellen aluksi:

"On tässä iso tupa."

"Ka", vastaili kumarassa, vakavana tupakoiva Punturi lisäillen:

"Onhan tässä näihin asti sopinut elämään."

Ja niin alkoi puhe mennä väännätellä. Vähä vähältä väänsi Jönni tarinaa

asiaansa kohti ja lopulta kysäisi suoraan:

"Jaa niin että myötävänäkö tää talo on?"

Hinnasta huolehtiva Punturi alkoi silloin tietysti aluksi hidastella,

milteipä kiellellä.

"Ei tässä niin myöntihalujakaan ole... Paitsi minkä tää akkaväki on

ruvennut vähän siitä puhumaan", väänsi hän kuin muina miehinään, Mutta

kun Jönni jatkoi, oli hän taipuvinaan ja lopulta jo kysäisi:

"Kukas tää vieras on?"

Ja Jönni alkoi selittää. Miten liekin ollut, niin johtui hän aivan

vaistomaisesti nyt vetoamaan isoisiin tuttavuuksiinsa, kauppaneuvos

Jöns Lundbergiin. Hän kysäisi:

"Tunnetteko kauppaneuvos Lumperin Helsingistä?"

Tietysti Punturi sen myönsi, ilmoittaen:

"Tokihan me kauppaneuvos tunnetaan... Korvakuulolta nimittäin."

"No", ilmoitti siihen Jönni, varmasti kuin iskien. Hän aikoi ilmoittaa

olevansa tuon kauppaneuvoksen kaima, mutta miten ollakaan niin

ajatustyö kääntyikin omavaltaisesti uusille urille. Hän pysähtyä

töksähti sen johdosta tuohon "no" sanaan ja jatkoi toisin äänin, kuin

toisesta asiasta puhellen:

"Mutta mitäpä niistä... Kauppaneuvoksista ja muista... Samoja

kuolevaisia me kaikki täällä ajassa olemme."

Mutta Punturi ymmärsi nyt lopullisesti asian niin, että Jönni on

kauppaneuvos Lundberg. Häntä miellytti se, että tuo samainen

kauppaneuvos vielä noin vaatimattomasti puhui arvonimestänsäkin. Ei

todellakaan ole ukko ylpeä! Hän aivan heltyi, imeksi nysää entistä

väkevämmin ja puheli:

"Ka, eipähän ne arvonimet auta, kun tulee aika Herran eteen astua."

Emäntäkin ja koko väki kuunteli jo hartaana, kuten kirkkoväki. Punturi

imaisi savut ja lisäsi:

"Mutta ne pienet rikkaat tahtovat aina sillä arvollaan ja kullallaan

loistaa."

Jönniä ylistääkseen hän niin puhui. Ja niin alettiin nyt Jönniä kestitä

ja pitää hyvänä, kuten aina upporikasta, talon velkojaa ja ostajaa,

jota on jo kauan odotettu. Jönni siinä puhellessa innostui jo

kehaisemaan omia satamajätkän olojansa. Kun näet Punturi puhui

maalaisoloistansa, taloudestansa, niin hän siihen ilmoitti:

"Meillä siellä kaupungissa sen sijaan vain laivat seilaavat ja lastia

puretaan lastin perään, niin että makasiinit vain pieniksi käyvät."

"Ka", ymmärsi Punturi "kauppaneuvoksen" puhuvan omista laivoistaan ja

lasteistaan ja lisäsi aivan nöyränä:

"Sitä kun Herra on kelle siunannut, niin sitä on."

Ja talossa elettiin ja oltiin nyt aivan varpaisillaan tämän upporikkaan

liikemiehen edessä, miehen, jonka laivat seilaavat ja puretaan lastia,

niin että isotkin makasiinit pieniksi käyvät.