Kiusalliseksi käynyttä pelastajaansa Hankkua paettuaan Jönni kahlaili
asioitsija Naukkarisen luo tiedustamaan, olisiko sillä tiedossa sopiva
maatila.
Ja olikin sillä. Oli ilmoituksista saanut tietoon, että Tampereen
puolella on myötävänä Punturin maatila. Sen hinnaksi oli
ilmoitettu viisikymmentätuhatta markkaa, mutta kun tilaa rasitti
kolmenkymmenentuhannen markan suuruinen kiinnityslaina, niin vaadittiin
ostajalta käteistä ainoastaan kaksikymmentätuhatta.
Ja niinpä tuntuikin Naukkarisesta tuo tila olevan kuin Jönniä varten
varattu, kun kerran Jönnillä, kuten hän väärin uskoi, oli tasan nuo
kaksikymmentätuhatta. Siitä hän nyt Jönnille puhui, kehui tilaa,
valehteli ilmoituksen lisäksi omiaan.
Varsinkin tilan metsää hän kehui. Ilmoituksessa oli vain ylimalkain
sanottu, että "metsä on hyvä", mutta Naukkarinen innokkaana ja
taitavana asiamiehenä lisäsi siihen nyt Jönnille omasta päästään
arviolta seuraavan, täsmällisen tiedon:
"Ja paljaalla metsällä, kun sen rahaksi muuttaa, maksaa koko tilan
hinnan ja jää vielä toinen puoli. Niin että siinä kaupassa jää
satatuhatta puhdasta voittoa niinkuin ei mitään."
Hän hymyili silmät tihrullaan, odotteli tehoa. Jönni istuksi, kuunteli
vakavana, mietiksien asiaa --. varsinkin juuri sitä metsäasiaa --
jykevänä kuin hirsi. Naukkarinen ei kuitenkaan suostunut ilmoittamaan
tuon ihmetalon osoitetta, ennenkuin Jönni suorittaa hänelle sovitut
käsirahat, viisikymmentä markkaa. Kun Jönni hidasteli, niin hän
viattomaksi tekeytyen alkoi kuin tavallista asiaa jutellen puhua:
"Metsäkaupallahan se tääkin rikas Lundberg, tää kauppaneuvos,
rikastui."
Ihan hän heittäytyi sikarinpätkää polttelemaan, kuin muka se, eikä tuo
kavala puhe, olisi hänen työnään. Suu supulla pätkästä köyhiä haikuja
imien hän kuin noinkatuonaan jatkoi:
"Tehdä rylläsi niitä metsäkauppoja Muolan Pölläkkälää ja aina
Rovanientä myöten ja kasasi vain miljoonia miljoonain niskaan."
Se meni ääneti kuuntelevaan Jönniin. Naukkarinen yskiksi tekoyskän,
puhalteli savuja, vaikka ei niitä pätkästä suuhun herunut, ja alentaen
ääntään vieläkin tavallisemmaksi ja pätkää sormin laitellen hän jatkoi,
valehteli:
"Senkin Tiippanaisen talon osti... Maksoi vajaan kolmekymmentätuhatta,
mutta paljaalla metsällä korjasi ensimäisen miljoonansa."
* * * * *
Ja silloin Jönni alkoi höltyä. Hänelle kangastivat vain isot metsät ja
miljoonat.
"Ka", puheli hän jo, jatkaen:
"Pianhan se miljoona karttuu, kun se kerran vyörymään rupeaa...
Niinkuin nyt tällekin kauppaneuvos Lumperille."
Niin oli siis asia valmis. Hän maksoi käsirahan, ja nyt Naukkarinen
antoi talon osoitteen. Rahat saatuansa hän sitä yhäkin ylisti.
"Siitä sinäkin korjaat vain rahaa!" oli hän aivan innostuvinaan ja nyt
jo ilmaisi senkin miten vähän tarvitaan käteistä.
"Ainoastaan kaksikymmentätuhatta kontanttia", kehaisi hän.
Mutta Jönni raapaisi silloin niskaansa ihan vaistomaisesti. Hän jaksoi
käsittää, että hänellä oli ainoastaan kaksituhatta ja nyt oli jo
niissäkin aimo lovi. Miljoonat tuntuivat jo himmenevän. Hän jo peräsi:
"Miten? Niin että sanoiko se komersrootti, että ainoastaan
kaksikymmentätuhatta kontanttia?"
Ja saatuaan myöntävän vastauksen hän tuntui aivanpa vain painuvan
entistäkin jykevämmäksi, istui, vaikeni. Hänestä tuntui, kuin olisi hän
jo menettänyt ne miljoonat, jotka juur'ikään niin lähellä helisivät.
Käsirahatkin, viisikymmentä markkaa, tuntuivat menneen turhaan, kuten
veteen viskatut.
Naukkarinen koki vielä yksin puhella puhetta vireille, mutta alkoi
lopulta siihen väsyä ja toivoi jo Jönnin lähtevän, että pääsisi hänestä
eroon.
Niin jatkui Jönnin pitkä ja jymeä äänettömyys hyvät ajat. Lopulta
Naukkarinen ikäänkuin häntä puheeseen, poislähtöönkin herättääkseen
äkkiä muun puheensa lopuksi kysäisi:
"No?... Mitäs nyt arvelette kaupasta?"
Ja Jönni heräsikin siihen, tajusi tilansa, mutta salasi raha-asiansa ja
vastaili:
"Eipä tässä erikoista."
Sitä sanoessaan hän virkistyi poislähtöpuuhiinkin ja samalla lopetti,
arvellen:
"Arvelin vain sitä, että ei se olisi hätäkään elää ja rikastua, jos
olisi kylliksi sitä kontanttia."
* * * * *
Mutta Jönnissä ne nyt ahertelivat Makkara-Liisankin ajatukset. Hän oli
alkanut yhä vakavammin ajatella sitä Jönnille vaimoksi menoa. Oli
ryhtynyt jo asiaa valmistamaankin: palkannut Nukurin Kaisan siitä
Jönnille puhumaan.
Ei tosin vielä ihan suoraan, sillä ei se tuntunut aivan soveliaalta, se
että morsiamen puolelta kosia ja jo alunpitäen suoraan. Kiertoteitä
kaarrellen hän neuvoi Kaisaa pitämään asiaa vireillä ja vihjepuheilla
Jönniä taivuttamaan.
Mutta Liisan sisar Mari oli vastaan. Hän oli naimisissa toisen luokan
räätäliinestarin kanssa, ja siksi ei hänen mielestänsä soveltunut, että
sukulaiseksi olisi tullut jätkä.
"Mitä sinä nyt jätkälle!" torui hän ja halveksui siitä Jönnille
menosta.
Mutta Liisa siitä jo ihan kimpaantui. Hän rähähti siskolleen äkäisesti:
"Onko se sitten jätkä sen pahempi kuin muu mies!... Sielu se silläkin
on!"
Ja myöhemmin, kun hän tapasi puhemiehensä Nukurin Kaisan ja sille
asiastaan taas puhui, niin hän, ikäänkuin sisarelleen riitelyä jatkaen,
ynseili:
"Kahdenkymmenentuhannen jätkä vastaa tusinan semmoisia herroja, joilla
on kukkaro aina nurin."
Sillä yhäkin hän uskoi väärin ne Jönnin jo lovilaitaiset
kaksituhatta kahdeksikymmeneksituhanneksi. Hän puuhaili makkaroiden
keittämistouhussa ja aivan kuin harmissaan nurkui, jopa toraten ja
riidellen jatkoi:
"Hyvä kun edes jätkänkään saa tällä iällä!... Vanha toriakka, joka on
jo lihonutkin ja levennyt, niin että on kuin hyvä läjä!"
Ihan hän halveksui itseään, tuli itselleen ja olemukselleen
katkeraksikin, sieppasi äkeästi makkarakattilan tulelta, kaataakseen
siitä keittoveden pois, ja sitä vihaansa ynseänä ja katkerana
halveksuen jatkoi:
"Kuku tässä enää tai kalise, niin et sillä viserryksellä enää jätkää
parempaa paulaasi puno."
Nukurin Kaisa myönteli sen todeksi, imeksi nysästä savuja ja lopulta
aivan ynsäsi:
"Ja kunhan on mies."
* * * * *
Ja niinpä puhuikin hän nyt jo Liisan puolesta kautta rantain Jönnille
asiasta. Oli tullut sen asuntoon, juuri Jönnin murkinoidessa, tupakoi
ja kehui kavalasti Liisaa. Jönni ei alussa arvannut mitään. Aika
menikin pureksiessa.
"Onhan se Liisa leveä laitos", myönteli hän toki, suu muonaa täynnä.
Kaisasta se tuntui hyvältä enteeltä. Hän alkoi puhella yhä rohkeammin.
Lopulta hän jo, sakeat savut imaistuaan, miltei järkiään meni asiaan,
arvellen:
"Ja menisi tuo sinullakin, Jönni, jo akka... Kun on rikkauttakin
siunannut, niin menisi."
Jönni murti ruokaa yhä ahnaammin, hitaasti tosin. Mutta kun Kaisa yhä
vain jatkoi, niin hän jo aterian lopulla alkoi aavistaa asiassa olevan
rakkauden vireillä ja peräsi:
"Niin että mitä sinä, Kaisa, sillä oikeastaan meinaat? Kun sitä Liisaa
nyt noin tunnustat?" Kaisasta tuntui asia silloin jo olevan niin
hyvällä tolalla, Jönni siksi valmis, että hän voi ruveta jo suorastaan
muka estelemään.
"En mä hänestä mitään", kierteli hän, lapautti huulin savut ja lisäili
viekasta:
"Minä vain sitä arvelin, että jos tuo on ollakseen, niin olkoon!...
Naimisiin meno... jos on ollakseen, niin olkoon!"
Ja silloin selvisi asia Jönnille lopullisesti. Hän lopetti suurustelun,
työnsi puukon tuppeen, nousi hitaasti, puuhaili ja lopulta sanan alkuun
hitaasti ehdittyään puheli Kaisalle:
"Sitähän minä jo siitä Liisasta arvelin, kun se niin suu veräjällään
silloin torilla siitä tuhatmarkkasesta hymyili, että sillä on, eukolla,
jo vähän toisenlaiset kotkotukset."
Ja kuinka ollakaan, niin välähti hänen päässään oitis se vanha jätkien
kesken yleinen usko, että Liisalla on muka kaksikymmentätuhatta, ja
silloin alkoi hänelle taas uudestaan maailma kirkastua. Sen Naukkarisen
neuvoman tilan osto käy siis kuitenkin mahdolliseksi, ja Jöns
Lundbergin miljoneerikohtalo on siis hänellekin nyt sittenkin avoinna.
* * * * *
Niin alkoi asia edistyä. Liisa puuhasi nyt jo kuin olisi kaikki ollut
päätetty. Nyt hän oli vartavasten tullut Jönnin luo, oli tullut
suorastaan hellyttämään Jönniä ja kiirehtimään lopullista päätöstä.
Ja kuten silloin torilla, niin turvautui hän nytkin hempeyteensä,
maireuteensa, kuten aina nainen miestä hellyttäessään. Jönni puuhasi
taas Naukkarisen puheille lähtöä, pukeutui ja valmistautui, ja Liisa
alkoi nytkin sillä silloisella torihempeydellä toistellen sitä
leikkisänä, maireasti hymyillen:
"Niin... Sa-anoo vain Jönni... että ota tuosta tuhatmarkkasista --
sa-anoo...!"
Mutta Jönni menikin nyt rutosti aivan asian ytimiin. Aikaakaan siinä
kun ei nyt liikoja ollut. Sitä Jöns Lundbergin rokkia ylleen kiskoen
hän äkkiä puheli:
"Sano vain, Liisa, suoraan että..."
Että mennään naimisiin -- aikoi hän sanoa, mutta hoksasikin siinä olla
varova, käänsi puheen äkkiä toiseksi, kysäisten:
"Niin että kuinkas paljon sinulla on sitä kontanttia?"
Liisa aivan kainosteli köyhyyttänsä. Mutta laskien Jönnin rahat
kaksituhatta kymmenkertaiseksi sai hän, niihin omat kaksituhattansa
lisäämällä, sievoisen summan, selittäen:
"Paljonkos niitä nyt minulla on!"
Aivan hänen äänensä aleni. Hän lisäsi:
"Sinun rahojesi kanssa tulisi kuitenkin hyvästi kaksikymmentäkaksi
tuhatta."
Ja se varmisti Jönnissä sen väärän luulon, että Liisalla on
kaksikymmentätuhatta. Tyytyväisenä hän siis nyt kuin Liisaa
lohduttaakseen puheli:
"No... Kontanttiahan se on jo sekin."
Ja ilman sen enempiä oli siinä kauppa päätetty. Jönni nyt jo aivan
varoitti:
"Mutta sinä, Liisa, et saa nyt enää huikennella ja olla toisen perään."
Ja Liisa aivan kimpaantui ja vannoi:
"Kun kerran tälle iälle olen jo kiusaukset kiertänyt, niin elä luule,
että nyt lankean."
Hän aivan ylpistyi siveellisyydestänsä ja kehui, tenäsi:
"En ole horjahtanut... Yli neljäkymmentä vuotta olen jo Herran avulla
tanakasti seissyt kaikkia viettelyksiä vastaan."
Jönnikin siitä jo sai halun todistaa siveellisyydestään. Yhä lähtöä
puuhaten hän puheli:
"Mutta enpä sitä minäkään horju."
Hän kuraisi vyöremelin tiukemma ja lisäsi:
"Leskeksikin jos milloin jään, niitä siitä saat olla huoleti, että
toista en enää sinun virkaasi hoitamaan ota!"
Ja hän aivan heltyi, kuten aina rakkauden asiassa. Kun Liisa siinä
hymyili ja hempeili ja puheli sitä ainaista "sanoo", niin hän
ruokakuppejaan korjaillessaan puheli:
"Me, Liisa, olemme niinkuin pulukyyhkyset."
Hän muisti, miten hän kerran oli niiden ainaisten ystäviensä huomannut
pesineen vinnille vanhaan kalossiin, jossa emä hautoi. Siitä hän johtui
jatkamaan, runoillen:
"Vaikka meillä ei olisi muuta kuin kenkäraja, niin siihenkin me teemme
pesän, kun rakkaus alkaa meissä naputtaa."
Ja Liisankin mieli siitä jo yleni, ja he olivat kuin kaksi rakastavaa
lasta. Ihan oli Liisan silmäkulmaan liikutuksen kyynel kihota, kun hän
vastaili heltyneenä, tapaillen:
"Niin... Sanoo... Vaikka ei olisi kuin kenkäraja nyt..."
Ja niinpä ryhtyikin hän jo oitis puuhaamaan sen uneksimansa oikean
kaupan avaamista. Aluksi hän ostaa Moilasen makkara- ja herkkukaupan --
siitä kun vaatikin omistaja käteistä ainoastaan yhdeksäntoistatuhatta.
Mutta silloin riiteli hänelle taas sisar:
"Senkö pahusta sinä siitä ostat!"
Ja harmistuneena, äkeänä hän jatkoi:
"Jätkän saat mieheksesi, niin se syö muutamassa viikossa kaupastasi
kaikki herkut."
Ja Liisa alkoi asiaa arvella. Hän huomasi sisaren puhuneen oikein ja
siksipä hän rupesi Pösön kanssa hieromaan kauppaa sen omistamasta
nahkakaupasta. Ei tuota siinäkään tarvinnut käteistä yli
kahdenkymmenentuhannen, niin että kaikki näytti onnistuvan nyt hyvin.
Sillä Jönni ei ollut hänelle puhunut mitään talonostopuuhistaan.
Aikoipa suorastaan yllättää Liisan: tehdä kaupat ja puhua asiasta vasta
sitten kun voitot ovat jo varmat.
Eikä Liisakaan arvannut nyt vielä puhua Jönnille omista
osto-asioistansa, ja niin valmistuivat nyt kahdet kaupat.
Mutta Jönni alkoi jo varustaa taloutta. Hän osti sängyn, oikein kahden
hengen sängyn, jopa hyvän. Maksoi sata markkaa. Osti myös yhtä ja
toista muuta semmoista, jota tarvitaan kahden lempivän elämässä.
Mutta Liisan ja Pösön nahkakaupan kauppaa välitti taas Naukkarinen, ja
Liisa oli maksanut hänelle jo käsirahat, viisikymmentä markkaa, ja
hänestä tuntui, kuin hän jo olisi ison kauppiaan ja porvarin emäntä, ja
hän suorastaan jo rakasti Jönniä.