III.

Nyt oli Jönni jo ensi ilon humalasta selvä. Olikin jo kulunut päivä

välillä.

Ja nyt hän hoksasi, että hänen on jotenkuten käytävä kiittämässä

kauppaneuvos Jöns Lundbergia tuhansista. Tavallista juhlallisempana,

rokki yllä ja silinteri päässä ja ainoastaan housut ja kengät

jätkä-oloista muistuttamassa, jutkutteli hän Lundbergin konttoriin,

pääsi ukon puheille ja alkoi kiitellä. Hänestä tuntui koko toimitus

niin juhlalliselta, että ei ollut alkuun päästä, vaan pani vain

mulkoilemaan, vaikka kauppaneuvos oli jo kysynyt että: "Mitäs Jönni

nyt?"

Mutta kun hän oli käynyt uunin edessä astiaan sylkäisemässä, niin hän

rohkaistui, muljautti kulmiensa alta jykevän katseen ja ilmoitti:

"Siitä kauppaneuvoksen antamasta arvasta tulin puhumaan", pyyhkäisi

suunsa hihalla ja selitti:

"Se oli aika laaki! Lykkäsi kaksi tuhannen seteliä!"

Mutta Jöns Lundberg tiesi jo asian. Hänenkin mielensä aivan kuin heltyi

kaimansa Jönnin onnesta.

"Se oli hyvä lotti... yksi hyvä lotti", vastaili hän tilikirjojensa

äärestä, niitä selaillen. Ja kun hän nyt toivoi Jönnille kaikkea hyvää,

niin eikös alkanut ihan neuvoa miten rahoja käyttää. Peläten Jönnin ne

juovan, jos jää kaupunkiin, hän neuvoi häntä muuttamaan maalle,

ostamaan siellä mökin ja alottamaan uuden elämän.

"Muutoin sinusta tule yksi hunsvotti. Yksi suuri rötko ja hunsvotti",

tiukkasi hän. Hän puhui jo omasta itsestään, selitti kuinka hänkin oli

kymmenvuotiaana alkanut juoksupojasta, ainoastaan kymmenen penniä

taskussa. Hän kehaisi:

"Mutta nyt minulla jo on miljoona... Ja enemmänkin on!"

"Sappernaakeli!" pääsi mulkoilevalta Jönniltä sitä rahan paljoutta

ajatellessa huudahdus, ja hän lisäili:

"Siinä sitä on jo rahaa! Miljoonassa!"

Ei hän sen paljoutta käsittänyt, säesti vain.

Mutta Jöns Lundberg oli nyt aivan toverilliselle tuulelle heltynyt ja

selitti:

"Yksi miljoona on yksi niin iso raha, että sillä voi ostaa yksi iso

kivimuuri... Tuo Grönqvistin iso kivimuuri sillä voi ostaa."

Jönnin ajatukset ja mieli sekoittuvat yhdeksi ainoaksi olemukseksi. Ei

tiennyt mitä sanoa, sillä heikkeni siinä jo ajatus, ja siinä pulassa

hän tajusi vain sen, että häntä taaskin sylettää. Ukko jatkoi työtään

ja ennusti:

"Sinustakin, Jönni, voi tulla yksi miljonääri. Yksi iso rahamies. Jos

sinä vaan spekuleeraat ja et juo."

Hän katsoa tuijotti erästä tilikirjan kohtaa kuin olisi tahtonut

paperin puhki katsoa ja vahvisti:

"Sinä, Jönni, et kuole, ennenkuin on miljoona, jos sinä spekuleeraat ja

et juo. Yksi miljoona sinulla on."

Jönni kuunteli kuin härkä ja katsoa mulkoili vain ukkoon.

"Vai mitä, Jönni?" jatkoi ukko Lundberg, kun Jönni vaikeni.

Ja silloin täytyi Jönnin hakea sanat. Hän käväisi sylkäisemässä, ja kun

ei kyennyt käsittämään, mitä se ukko Lundberg häneltä sillä kysyi, niin

hän siinä, kuten pulassa, sen Grönqvistin talon suuruutta kehuskellen

vastaili:

"Ka sitä minä tässä vain arvelin... Kun kauppaneuvos siitä Rönkvistin

talosta puhui... että siinä talossa se on tiili toisensa päällä."

Mutta miten ollakaan, niin hän lähti ukon luota kuin uutena ihmisenä.

Hän päätti noudattaa sen neuvoa, ostaa maalta maatilan. Hänessä sai

vallan ahneus, rikastumisen himo, ja se himo kiihtyi sitä mukaa kuin

hän koki ja yritti arvostella, miten paljon rahaa on miljoonassa. Ensin

hän tosin aikoi ostaa torpan, kuten ukko Lundberg oli kehoittanut,

mutta sikäli kuin miljoona-ajatus hänessä paisui, paisui myös halu. Hän

ei enää tyytynyt pelkkään torppaan, vaan haaveili taloa, ensin pientä,

sitten suurta, lopulta jo uneksien hyvin isosta. Hän alkoi jo

kitsastella toisten jätkien suhteen, kartella etteivät ne pääsisi

häneltä ryyppyjä tiukkaamaan.

Ja niinpä nytkin, kun hän istuksi satamassa tavarapakalla, saapui

Riekki jätkä, rupesi viinojen toivossa hyväksi ystäväksi ja hellitteli:

"Pistoovaatko, Jönni? Häh?"

Mutta Jönni tekeytyi kuin ei olisi kuullut, kaivoi makkaran taskustaan

ja varustautuen sitä haukkailemaan puheli muka viattomana, asiasta

päästäksensä:

"Ostin hallin makkaraa vaihteeksi, niin... sattui hallissa Pollarin

Jori ja kysyi että tiedätkö sinä, Jönni, että Ramperin Kössi otti

Polarikseen pestin Marseljeesiin ja niin se poika meni?"

Ja niin onnistui hän sotkemaan ryyppyasiat, haukkaili makkaraa

tukevasti, ja kun Nikolainkirkon kello jymähteli ja sen jymy levisi

raskaana tyynessä, kuumassa poutailmassa, alkoi hän vielä varmuuden

vuoksi puhua siitä, arvellen:

"Kylläpä moikaa nyt ja mötkähtelee kello. Kukahan lie sitten

kutsuttukin."

* * * * *

Ja nopeasti se kehittyi nyt Makkara-Liisassakin se rakkauden asia. Nyt

oli hän -- tosin vieläkin väärin -- kuullut muiltakin, että Jönni muka

on todellakin voittanut päävoiton, kaksikymmentätuhatta. Omituinen

sattuma oli myös se, että hänellä itsellään oli omaisuutta tasan

kahdentuhannen arvosta, mutta jätkien kesken uskottiin yleensä, että

hänellä on kaksikymmentätuhatta.

Ja niinpä oli hän alkanut yhä mieluisammin hautoa ajatusta mennä

Jönnille muijaksi. Voisi sitä kahdellakymmenelläkahdella tuhannella jo

avata oikean kaupan ja hylätä tämän torikaupustelun. Olihan hän jo

saanut talvipakkasissa torilla aivan kylliksi värjötellä ja koko ikänsä

oli hän uneksinut oikeasta kaupasta.

Ja niinpä hän alkoikin kohta jo asiaa valmistella. Kun Jönni osui nyt

taas astua jätkyttämään torin halki siitä hänen myöntilautansa editse,

niin hän ei malttanut olla, vaan alkoi oitis kuherrella. Kun Jönni

näytti aivan siihen pysähtyvän, niin hän sille suu maireana mielisteli:

"Sanoo... Että ota tuosta tuhatmarkkasesta, sanoo."

Hän sanoi sen niin maireasti ja hymyilevänä, kuin vain kiehtova,

viekoitteleva vaimo voi. Se oli oikeastaan jo suoraa kosimista. Mutta

Jönni ei sitä kuitenkaan vielä siksi eikä miksikään erikoiseksi

arvannut, vaan oudosteli:

"Mitä se Liisa nyt niin luisusti lempeilee?"

Mutta Liisa jatkoi yhä kuhertelevammin. Myöntiä pyylevänä puuhaten hän

yhäkin hymyilevämmin mairitteli:

"Mhyy... Vai mitä se Liisa..."

Luuli hän Jönnin jo hoksaavan ja jatkoi, mielisteli, toistaen

kuhertelevan:

"Mutta Jönni se vain sanoo... Panee vielä toisen tuhatmarkkasen pöytään

ja sanoo että jos tuo on jämptimpi. Sanoo."

Mutta ei Jönni vieläkään mitä erikoista hoksannut, vaikka nyt Liisan

lempeydestä sulikin. Poislähtöä hän varasi ja samalla Liisan

kuherrukseen vastaukseksi puheli:

"Sinä, Liisa, vain räpiset."

Mutta poistuttuaan hän alkoi oudostella, miksikä se Liisa hänelle nyt

niin mairea ja makea oli. Ei hän sitä syytä hoksannut. Hän istahti

satamassa eräälle laatikolle ja alkoi tapansa mukaan leivänmuruilla

ruokkia ainaisia ystäviään, puluja, Siinäkin hän vielä yritti miettiä

sitä Liisan outoa maireutta, ja kun Hankku sitten tallusteli ja kysyi

että: "Kyyhkysiäkö sinä ruokit?" niin hän vain vastaili että:

"Eipä tässä mitä."

Ja ruokkimisen lopettaen hän Hankullekin vielä lisäsi:

"Arvelin vain sitä, että mitähän se Makkara-Liisa nyt meinaa, kun sillä

oli suu taannoin niin lempeässä naurussa ja hymyssä kuin veräjä."

Mutta ei Hankkukaan sitä arvata osannut, vaan puheli vain että:

"Se on akkaväen tapa semmoinen... Että suu on aina niinkuin

viekoitteleva veräjä."

Ja he olivat siinä Pollux laivan tuloa odotellessaan painuakin puhumaan

Liisasta, mutta laiskotti. Aurinko paistoi kuumasti. Merilinnut

lennellä suikailivat kirkkaassa valossa sataman yllä. Sai toki Hankku

raukean haukotuksen jälkeen vielä Liisasta arvelluksi:

"Onhan siinä muijaa... Rahaakin kaksikymmentätuhatta! Sappernaakeli!"

Ja siitä rahan paljoudesta aikoi Jönnikin jotain sanoa, mutta kankea ja

hidas ajatus ei saanut oikeaa, tarkoitettua otetta, ja niin joutui

hän sitä rahan paljoutta tunnustamaan Liisan lihavuudella,

pulujensyottöpuuhissaan puhellen:

"Onhan siinä Liisassa akkaa... Kokonainen valtakunta!"

* * * * *

Ja sitä menoaan ne asiat sitten alkoivat mennä. Liisa toivoi Jönnistä

puolisoa, ja ammattitoverit kiintyivät nyt samaiseen juttuun yhäkin

läheisemmin. Jollekulle heistä tietysti kangasti alkavan nyt joksikin

aikaa oikeat makean leivän päivät niiden Jönnin tuhansien turvissa.

Mutta Jönni alkoikin nyt ylvästyä ja pullistua. Ukko Lundbergin

puheesta herättyään, uudestisynnyttyään, hän hautoi vain sitä miljoonaa

mielessään. Olihan ukolle se miljoona itänyt kymmenpennisestä. Miksi ei

se hänelle voisi orastaa kahdestatuhannesta markasta.

Ja niinpä alkoi hän nyt ensiksi kaihtaa ja vieroa tovereitaan,

ammattikuntaansa. Hän varoi ja pelkäsi, että ne tulevat tahtomaan ja

vaatimaan häneltä olutta ja viinaa ja siten juovat häneltä rahat, ne

miljoonan siemenet. Varsinkin Hankkua, pelastajaansa, hän nyt varoi ja

ihan pelkäsi. Hän pelkäsi sen rupeavan nyt, hänen rikastuttuansa,

häneltä odottamaan pelastuspalkkiota, joskaan nyt ei järkiään rahassa,

niin ainakin oluessa ja viinassa ja makkarassa.

Ja niinpä alkoikin hän aivan kartella ja kiertää Hankkua. Joka hetki

hän pelkäsi sen tulevan ja alkavan odottaa, jopa puheilla vihjailla

siitä palkkio-asiasta. Hän aivan jo vihastui Hankulle.

* * * * *

Ja nyt se Hankku tulla kömpikin hänen luoksensa. Hän oli huoneessaan

paraillaan syömässä perunoita ja silakkaa, kun ovi avautui ja

pelätty pelastaja työntyi sisälle. Hän ei ollut sen tuloa ensin

huomaavinansakaan. Koki vain ahtaa ruokaa suuhunsa. Perunat olivatkin

uusia ja silakat oivallisia. Hankku istahti, alkoi oleilla. Jönni

aavisti jo pahaa ja häntä harmitti. Ei hän halunnut sitä harmiaan

näyttää, mutta jos Hankku olisi hoksannut, kuinka hänen silmämuniensa

valkuaiset siinä suuhunahtamispuuhassa vähäväliin häneen epäluuloisina

vilahtivat, niin hän olisi arvannut asian sanomattakin.

Ja äkkiä sitten välähti Jönnin päässä juoni, millä pelastua koko

miehestä. Hän varustautui muilla puheilla johtamaan Hankun mielen ja

ajatukset muihin asioihin, pois palkkio- ja ryyppyasioista. Ei hän

tiennyt mistä alkaa sille puhua.

Mutta Hankku puolestaan jo silmäili nurkassa töröttävää tyhjää pulloa.

Jönni huomasi sen. Hänelle tuli jo kiire sopivaa puhetta löytää. Siinä

puheenajattelutouhussa, ja kun sitä sopivaa ei ollut nyt löytää, hän jo

alkoi kiihtyä, niin että ahtoi ison perunan ihan ahtamalla suuhunsa.

Peruna oli tuketa kurkun. Aika oli täpärällä. Hän oli jo huomaavinaan

Hankun suun olevan valmiin sanomaan sanansa.

* * * * *

Ja silloin hän aivan kuin hätäytyneenä nielaisi tuon jumalattoman ison

perunan kokonaan kurkkuunsa, saadakseen suunsa vapaaksi puhetta varten,

ja sitä menoaan, perunan vielä kurkkutorvea pullistaessa, niin

eikös ottanut ja siepannut puheenaihetta niistä silloisista

juopottelupuheista, arvellen Hankulle äkkiä:

"On siinä todellakin Turkin sulttaanilla emäntää... Kun on

kolmetuhatta."

Hän oli jo kuin pelastettu, puraisi silakan perunan seuraajaksi ja sitä

kaikkea pureksien jatkaa jötkötti:

"Se ukko ei jouda enää kuhnimaan... Ja pitää olla leveä sänky... jos

mieli kaikki muijat viereensä latoa."

Ja hän onnistuikin sillä kavaluudella kääntämään Hankun katseen pois

pullosta ja tietysti myös ajatukset ryypyistä. Yhä rauhallisemmin hän

sen vuoksi jo jatkoikin, puhua jötkötti kuten tavallista asiaa, ruoka

suussa kavalasti arvella jysäyttäen:

"Niin että se näkyy olevan se muhametin usko jymy usko."

Ja hänen onnistui jo tartuttaa Hankku puheeseen. Se myönteli todeksi

sen, mitä Jönni äsken arveli. Asia näytti onnistuneen oivallisesti.

Estääkseen Hankun sittenkin vielä pääsemästä koukusta irti ja

viina-asioihin pyörähtämästä hän ruokaa sekä kurkun että suun täydeltä

haukaten pureksimisen lomassa rauhallisena jatkoi:

"Ismaelista minun nuorena ollessani se kuulu Saara-Pakarinen saarnasi,

mutta nyt on hänkin jo yli kaksikymmentä vuotta ollut vainaana."

Sen Ismaelin hän johtui ottamaan nyt aseeksensa kiireessä, kun ei muuta

sopivampaa siinä pelastautumispuheen jatkoksi voinut löytää.

* * * * *

Mutta sittenkin hän näytti laskeneen väärin. Hän näytti erehtyneen

juuri siinä, että Hankkua puheella pettääksensä oli siinä hitaassa

kiireessä erehtynyt puhumaan Turkin sulttaanin kuhnimisesta. Se näet

johtikin Hankun ajatukset niihin Jönnin omiin merikuhnimisiin, silloin

kun hän sen pelasti.

Ja silloin alkoivatkin Hankulle kangastaa ne pelastusryypyt. Sitä

houkuttelevaa tyhjää pulloa yhä silmällä pitäen hän valmistautui jo

vetämään puhetta sinnepäin. Hän jo alkoikin puhella:

"Ei se todellakaan jouda se ukko kuhnimaan, kun on semmoinen muijarivi

huollettavana."

Ja hän longottautui syrjin, kopasi sen tyhjän pullon, tarkastaa

tirkisteli sitä heilutellen, kuin ei muka olisi tiennyt, että se on

tyhjä, ja ikäänkuin ei muka olisi mitään mielessä, lisäili:

"Mutta sinä sitä kun silloin meressä kuhnit, niin se oli aika ryöppy."

Siinä sitä siis oltiin. Jönniä alkoi harmittaa, mutta hän koki sitä

harmia niellä perunan muodossa. Aivan hänen hahmonsa pimeni.

"Minähän sinut silloin pelastin ja kuiville telakoille vedin", jatkoi

Hankku sikarin pätkästä savut imaisten.

Ja silloin purkautui Jönnin harmi jo sanoiksi, tosin hillityiksi.

Tekeytyen kuin puhuisi noin-vain hän jo, muka viattomasti, tuon Hankun

ansion epäsi, kieltäen:

"Kukas sinun käski vetää!"

Ja saatuaan nielun tyhjäksi hän kuin muina miehinä puhuen lisäsi

ynseän:

"Kun jätkä kerran putoaa mereen, niin ann' mennä."

Ei Hankku siitä vielä mitään erin outoa haistanut. Kokien rikkaalle

Jönnille kelvata hän sen ynseän puheen johdosta ihan hanakasti

puolusti:

"Elä helkkarissa, Jönni!... Kuka nyt ei sinua pelastaisi! Parasta

miestä!"

Mutta se vain ärsytti Jönniä, sillä nyt hän oli entistä varmempi siitä,

että Hankku tahtoo ryyppyjä. Hän lopetti syönnin, työnsi puukon

tuppeen, nousi, kiinnitti remelin tiukemma ja entistä ylimielisemmin

Hankkua vastaan puheli, alkaen:

"Sinä vain loriset."

Ja saatuaan remelin tiukalle hän jatkoi ynseänä:

"Ei jätkää maksa merestä vetää."

Ja ennenkuin Hankku ehti vastaan sanoa, hän jo yhäkin ylimielisemmin

jatkoi:

"Niin että jos kerran jätkä laiturilta tipahtaa, niin sano vain että:

lykkyä tykö... Ja anna maata rauhassa meren pohjassa!"

Hankku oli ihan oudostuvinaan moista jumalattomuutta. Siinä mielessä

hän niinkuin nuhdellen jo alkoi, yritti:

"Elä helkkarissa, Jönni! Tuolla tavalla!... Eihän sinulla ole enää

sieluakaan!".

Mutta Jönni harmistui lopen. Asiasta eroon päästäkseen hän ei ollut

Hankun puhetta kuulevinaan, tekeytyi lähtevänsä ulkona käväisylle,

koppoi lakkinsa ja ollen jo ulos menossa toisteli ylimielistä, aivan

ilkkuvaa:

"Ann', anna mennä vaan!... Kun jätkä tahtoo meressä kuhnia, niin sano

vain että lykkatil!"

Ja sitä tietään hän hävisi, jättäen pelastajansa turhaan odottamaan

pelastusryyppyjä. Hän pujahti portista aivan kuin varkain ja päästyään

kadulle, jossa tunsi jo olevansa turvassa, hän itsekseen toistamiseen

ilkkui:

"Lykkatil!... Lykkatil vain sano, Hankku, jos jätkä meressä kuhnii!"