Samana iltana lähti Pierre Rostoveille toimittamaan ruhtinas Andreilta
saamaansa tehtävää. Natasha oli vielä vuoteessa, kreivi oli klubissa.
Pierre jätti kirjeet Sonjalle ja meni itse Maria Dmitrijevnan
huoneeseen, sillä tämä oli utelias tietämään, mitä ruhtinas Andrei oli
arvellut asiasta. Kymmenkunnan minuutin kuluttua tuli Sonja Maria
Dmitrijevnan huoneeseen.
-- Natasha tahtoo välttämäti tavata kreivi Pietari Kirillovitshia, --
hän sanoi.
-- Kuinkas sitten? meneekö hän sitten teidän makuuhuoneeseenne? Teillä
ei ole siellä edes siistitty, -- sanoi Maria Dmitrijevna.
-- Ei, Natasha on pukeutunut ja odottaa vierashuoneessa, -- vastasi
Sonja.
Maria Dmitrijevna kohautti harteitaan.
-- Milloinkahan se kreivitärkin saapuu; olen aivan menehtyä. Kuulehan,
ole varuillasi, älä sano hänelle kaikkea... -- kääntyi Maria
Dmitrijevna Pierreen. -- Sääli on häntä jo sättiäkin, niin on surkeassa
tilassa, niin surkeassa!
Natasha seisoi keskellä vierashuonetta. Hän oli tavattomasti laihtunut:
kasvot olivat kalpeat, ja ilme ankara, mutta hän ei näyttänyt lainkaan
häpeävän, kuten Pierre oli olettanut. Kun Pierre ilmestyi ovelle,
joutui Natasha hämilleen, sillä hän ei tietänyt, pitikö hänen mennä
Pierren luo, vai pitikö odottaa häntä paikallaan.
Pierre astui nopein askelin hänen luokseen. Hän arveli, että Natasha
tavallisuuden mukaan ojentaisi hänelle kätensä, mutta tämä pysähtyi
hänen eteensä kädet rentoina sivuilla ja hengitti raskaasti.
Tällaisessa asennossa oli hän usein ennenkin seisonut keskellä
huonetta hankkiutuessaan laulamaan, mutta nyt oli kasvojen ilme aivan
toinen.
-- Pietari Kirillovitsh, -- alkoi Natasha hätäisesti, -- ruhtinas
Bolkonski on ollut ystävänne, on vieläkin ystävänne, -- korjasi hän
(hänestä tuntui kaikki olleelta, kaikki tuntui nyt aivan uudelta). --
Hän pyysi minua silloin turvautumaan teihin...
Pierre katseli vaieten Natashaan, ynisten nenäänsä. Hän oli näihin
saakka sydämessään moittinut Natashaa ja koettanut häntä halveksia,
mutta nyt kävi hänen niin sääliksi tyttö rukka, ettei hänen sydämeensä
enää jäänyt moitteen sijaa.
-- Hän on nyt täällä; sanokaa hänelle ... että hän antaisi minulla
anteek ... antaisi anteeksi.
Hän pysähtyi ja alkoi hengittää entistään raskaammin, muttei itkenyt.
-- Kyllä ... sanon hänelle, -- puhui Pierre, -- mutta...
Hän ei tietänyt, mitä sanoisi.
Natasha nähtävästi säikähti Pierren ajatuksia.
-- Ei, tiedän, että kaikki on lopussa, -- sanoi hän hätäisesti! -- Ei,
se on ainiaaksi mahdotonta. Minua vain vaivaa se, että olen häntä niin
loukannut. Sanokaa hänelle ainoastaan, että pyydän häneltä anteeksi,
anteeksi, anteeksi kaikesta...
Hän alkoi katkerasti itkeä ja istuutui tuolille. Milloinkaan ei ollut
Pierre ketään näin säälinyt.
-- Sanon hänelle, sanon vielä kerran hänelle, puhui Pierre. --
Mutta ... tahtoisin tietää erään...
"Mitä tietää?" kysyi Natashan katse.
-- Tahtoisin tietää, rakastitteko te... -- Pierre ei tietänyt, miten
nimittäisi Anatolia, ja punastui hänet muistaessaan, -- rakastitteko te
sitä huonoa miestä?
-- Älkää nimittäkö häntä huonoksi, -- sanoi Natasha. -- Mutta minä en
tiedä mitään, en mitään...
Hän alkoi taas itkeä. Ja yhä valtavampi sääli, hellyys ja rakkaus
täyttivät Pierren sydämen. Hän tunsi, miten kyyneleet tipahtelivat
hänen lasiensa alta, ja hän toivoi, ettei kukaan niitä huomaisi.
-- Älkäämme enään puhelko tästä, ystäväiseni, -- sanoi Pierre.
Natashasta tuntui yhtäkkiä niin kummalta tämä lempeä, hellä,
sydämellinen ääni.
-- Älkäämme puhuko, ystäväiseni, sanon kaikki hänelle; mutta yhtä
pyydän teiltä -- pitäkää minua ystävänänne; ja jos tarvitsette apua,
neuvoa, lyhyesti, jos tahdotte keventää sydämenne jollekulle, ei nyt,
mutta sittenkun sydämenne seestyy, niin muistakaa minua. -- Hän tarttui
Natashan käteen ja suuteli sitä. -- Olen onnellinen, jos voin...
Pierre hämmentyi.
-- Älkää puhuko minulle näin: en ole sen arvoinen! -- kirkasi Natasha
ja aikoi poistua huoneesta, mutta Pierre pidätteli häntä kädestä.
Hän tiesi, että hänen pitäisi vielä jotain sanoa Natashalle. Mutta kun
hän oli sen sanonut ihmetteli hän itsekin sanojaan.
-- Olkaahan, olkaahan; koko elämä on teillä vielä edessä.
-- Minulla? Ei! Minä olen kaikki menettänyt, -- sanoi Natasha häveten
ja halveksien itseään.
-- Kaikki menettänyt? -- toisti Pierre. -- Jollen olisi se kuin olen,
vaan maailman kaunein, viisain ja paras ihminen ja olisin vapaa, niin
tällä hetkellä ryömisin jaloissanne ja rukoilisin kättänne ja
rakkauttanne.
Ensi kerran monesta aikaa vuodatti Natasha kiitollisuuden ja nöyrän
sydämen kyyneliä. Hän katsahti Pierreen ja poistui huoneesta.
Pierre riensi myös miltei juosten eteiseen. Onnen ja liikutuksen
kyyneleet puristivat kurkkua. Hän heitti turkit hartioilleen ja
istuutui rekeen.
-- Minne nyt? -- kysyi ajaja.
-- Minne? -- kysyi Pierre itseltään. -- Minne voi nyt lähteä? Eihän
toki klubiin tai vieraisille? -- Kaikki ihmiset tuntuivat hänestä niin
säälittäviltä, köyhiltä tuntemansa rakkauden ja riemun rinnalla, tuon
pehmeän kiitollisen katseen rinnalla, jonka Natasha kyynelissään oli
häneen heittänyt.
-- Kotiin, -- sanoi Pierre ja välittämättä kymmenen asteen pakkasesta
hän heitti karhunnahkaturkit leveältä onnea huokuvalta rinnaltaan.
Sää oli kylmä ja kirkas. Tumma tähtitaivas kaareutui likaisten
puolipimeiden katujen ja mustien kattojen yllä. Pierre katseli taivasta
eikä tuntenut tämän maailman halpuutta taivaitten rinnalla, missä hänen
sielunsa nyt liiteli. Arbatin torilla avautui Pierren silmille
suunnattoman suuri tähtitaivas. Melkein keskellä tätä tähtipiiriä,
Pretshistenkan puistokadun kohdalla, oli toisten tähtien ympäröimänä ja
syleilemänä, mutta lähempänä maata, mahdottoman suuri kirkas
pyrstötähti, tuo 1812 vuoden pyrstötähti, jonka sanottiin ennustavan
ennen kuulumattomia kauhuja ja maailman loppua. Sen pitkä pyrstö oli
kaarella ylöspäin, ja se loisti kirkkain, valkein valoin. Mutta
Pierressä ei tämä kirkas tähti pitkine, säteilevine pyrstöineen
herättänyt kauhun tunteita. Päinvastoin: riemukkain, kyyneleisin silmin
hän katseli tätä kirkasta tähteä, joka mittaamattomat avaruudet
huimaavaa vauhtia kiidettyään kierreradallaan nyt näytti pysähtyneen
kuin maahan sujahtanut nuoli valitsemalleen paikalle tummalle taivaalle
ja pyrstö tarmokkaasti kaaressa loisti ja säteili kirkkaan valkeana
toisten lukemattomien tähtien keskellä. Pierrestä tuntui, että tämä
tähti täydellisesti kuvasi hänen uuteen elämään herännyttä, pehminnyttä
sydäntään.
Toisen nidoksen loppu.