Pierre ei jäänyt päivälliselle, vaan poistui huoneesta ja lähti
talosta. Hän lähti kaupungille etsimään Anatol Kuraginia. Hänen
mielensä oli kuohuksissa, veri pakkautui sydämeen ja hänen oli vaikea
hengittää. Vuorilta, mustalaisten luota, Comonenon luota ei Pierre
häntä tavannut. Hän lähti klubiin. Täällä oli kaikki ennallaan: vieraat
istuivat ryhmissä ja keskustelivat kaupungin tapahtumista. He
tervehtivät Pierreä. Eräs palvelija, joka tunsi Pierren tuttavat ja
tavat, tuli hänen luokseen, tervehti ja ilmoitti, että hänelle oli
varattu paikka pienessä ruokasalissa. Samalla hän ilmoitti, että
ruhtinas N.N. oli kirjastohuoneessa, mutta T.T. ei vielä ollut
saapunut. Ilmoista puhuttaissa kysyi Pierreltä eräs hänen tuttavistaan
oliko tämä kuullut, että Kuragin on ryöstänyt Natasha Rostovin. Hän
sanoi kaupungilla asiasta puheltavan. Pierre löi asian leikiksi ja
sanoi, että koko juttu on sulaa pötyä, sillä hän kävi aivan äsken
Rostoveilla. Pierre kyseli kaikilta Anatolia. Joku sanoi, ettei hän
vielä ollut saapunut, toinen taas, että hän pian saapuu. Pierrestä
tuntui kummalta kun katseli tätä rauhallista, välinpitämätöntä joukkoa,
joka ei edes aavistanut, mitä tällä hetkellä oli hänen sydämessään.
Pierre käyskenteli salissa, odotti kunnes kaikki vieraat olivat
saapuneet, mutta kun Anatolia ei kuulunut, lähti hän kotiin.
Anatol söi sinä päivänä päivällistä Dolohovin luona, ja täällä
ystävykset neuvottelivat, miten saattaisivat parantaa pilaamansa asian.
Anatolin mielestä täytyi hänen välttämättömästi tavata Natasha. Siksi
hän illalla saapuikin sisarensa luo neuvottelemaan, miten tuon
tapaamisen järjestäisi. Kun Pierre turhaan Anatolia etsittyään oli
palannut kotiin, tuli palvelija ilmoittamaan, että Anatol Vasiljevitsh
on kreivittären luona. Helenan vierashuone oli vieraita äärillään.
Pierre astui vierashuoneeseen ja tervehtimättä edes vaimoaan, jota ei
vielä ollut tavannut Tveristä tulonsa jälkeen (hän vihasi vaimoaan
tällä hetkellä enemmän kuin koskaan ennen), hän meni suoraan Anatolin
luo.
-- Ah, Pierre, -- sanoi kreivitär, mennen miehensä luo. -- Etpä saata
arvata, minkälaisessa pulassa on nykyään meidän Anatolimme...
Hänen lauseensa katkesi, kun hän näki, miten Pierre pää kumarassa,
silmät säihkyen, varmoin, päättävin askelin lähestyi hänen veljeään.
Hän tunsi tuon raivon ja voiman ilmeen miehensä kasvoilla, sillä
samallaisena oli hän nähnyt hänet Dolohovin kaksintaistelun seuraavana
aamuna.
-- Missä te liikutte, siellä on saasta ja pahennus, -- sanoi Pierre
vaimolleen. -- Anatol, tulkaa, minulla on teille puhuttavaa, -- sanoi
hän Anatolille ranskaksi.
Anatol vilkasi sisareensa ja nousi nöyränä seuratakseen Pierreä. Pierre
tarttui hänen käteensä, riuhtasi luokseen ja poistui huoneesta.
-- _Si vous permettez dans mon salon_,[86] -- sähisi Helena kuiskaten;
mutta Pierre ei vastannut hänelle, vaan kiiruhti huoneesta.
Anatol kulki Pierren jälissä kevyen reippaasti kuten ainakin, mutta
hänen kasvoillaan oli rauhaton ilme.
Kun he olivat tulleet työhuoneeseen, sulki Pierre oven ja alkoi puhua
Anatolille katsomatta häneen.
-- Te lupasitte naida kreivitär Rostovin ja aijotte ryöstää hänet.
-- Rakkaani -- vastasi Anatol ranskaksi (kuten Pierrekin oli alkanut),
-- en pidä velvollisuutenani vastata kysymyksiin, jotka tehdään
tuollaisella äänenpainolla.
Pierren jo ennestäänkin kalpeat kasvot vääntyivät raivosta. Hän tarttui
suurella kädellään Anatolin virkanutun kaulukseen ja alkoi puristella
tätä puolelta toiselle. Anatolin kasvot ilmaisivat kauhun sekaista
pelkoa.
-- Kun sanon, että minulla _on teille puhuttavaa_... toisti Pierre.
-- No, mitä nyt, tämä on tyhmää. Mitä? -- puheli Anatol hypistellen
revennyttä kaulustaan.
-- Te olette konna, ilkiö, enkä käsitä, mikä saattaisi estää minua
halkaisemasta teiltä kalloa tällä, -- pauhasi Pierre, käyttäen näin
taiteellista lausuntatapaa siksi että hän puhui ranskaa.
Hänellä oli kädessä raskas paperipainin, jonka oli nostanut
lyömäasentoon. Samalla laski hän sen sentään takasin pöydälle.
-- Lupasitteko naida hänet?
-- Minä, minä, minä en aikonut; en ole muuten koskaan luvannutkaan,
sillä...
Pierre keskeytti hänet.
-- Onko teillä hänen kirjeitään? Onko kirjeitä? -- kysyi Pierre
lähestyen Anatolia.
Anatol vilkasi Pierreen, pisti heti kätensä povitaskuun ja kaivoi
esille lompakkonsa.
Pierre otti kirjeen, heitti pöydän tieltään ja heittäytyi sohvalle.
-- _Je ne serai pas violent, ne craignez rien_,[87] -- sanoi Pierre,
vastaten Anatolin säikähdykseen. -- Niin, ensin kirjeet, jatkoi Pierre
aivan kuin itsekseen muistellen tehtäviään. -- Sitten, -- sanoi hän
hetkisen vaiti oltuaan, -- teidän on huomenna lähdettävä Moskovasta.
-- Mutta kuinka minä saatan...
-- Ja kolmanneksi, -- jatkoi Pierre kuuntelematta Anatolin puhetta, --
älkää puhuko sanaakaan kenellekään teidän ja kreivitär Rostovin
välisistä suhteista. Tiedän, etten tätä voi teiltä kieltää, mutta jos
teillä on hitunenkin kunniantuntoa... -- Pierre kulki muutaman kerran
nurkasta toiseen.
Anatol istui pöydän luona ja pureskeli nyrpeänä huuliaan.
-- Ja ettekö te jo viimeinkin voi käsittää, että huvituksillanne
riistätte toisilta onnen ja rauhan, että omien ilojenne tähden
riistätte toisilta elämän. Huvitelkaa vaimoni kaltaisten naisten
kanssa, siihen on teillä oikeus; sellaiset naiset tietävät mitä heiltä
vaaditte. Heillä on kilpenään samallainen saastainen elämä kuin
teilläkin. Mutta mennä pettämään naimislupauksilla kokematonta tyttöä,
valehdella, varastaa, ryöstää... Ettekö käsitä että tämä on yhtä
alhaista kuin vanhusten tai sylilasten kurittaminen!...
Pierre vaikeni hetkeksi ja katsahti Anatoliin, muttei enää vihaisena,
vaan kysyvän tutkivana.
-- Tätä en käsitä. Mitä? -- sanoi Anatol, käyden yhä kopeammaksi kun
huomasi Pierren vihan lauhtuvan. Sitä en tiedä enkä tahdo tietää, --
sanoi hän Pierreen katsomatta. Hänen leukansa vapisi heikosti. -- Mutta
te lausuitte sellaisia sanoja kuin alhaista, konnamaista. Sellaista ei
kunnon mies kärsi.
Pierre katsahti häneen ihmetellen eikä voinut käsittää, mitä hän
oikeastaan tarkoitti sanoillaan.
-- Vaikka tämän sanoittekin kahdenkesken, -- jatkoi Anatol, -- niin
sittenkään en voi...
-- Tahdotteko hyvitystä? -- sanoi Pierre pilkallisesti.
-- Ainakin voitte peruuttaa sananne. Mitä? Jos tahdotte että täytän
teidän toivomuksenne... Mitä?
-- Peruutan, peruutan, -- ehätti Pierre, -- ja pyydän teiltä anteeksi.
-- Ja samalla vilkasi Pierre ratkenneeseen kaulukseen. -- Ja rahoja
annan, jos tarvitsette matkaa varten...
Anatol hymyili. Tämä arka, alhainen hymy, jonka Pierre muisti
vaimostaan, saattoi hänet taas vihan vimmaan.
-- Oh, tämä alhainen ja sydämetön rotu! -- hän huudahti ja poistui
huoneesta.
Seuraavana päivänä lähti Anatol Pietariin.