Heti kun Helena oli saapunut Moskovaan, alkoi Pierre miettiä, minne
lähtisi; sillä hän ei hinnalla millään tahtonut asua vaimonsa kanssa
saman katon alla. Natashan tapaaminen sai Pierren kiirehtimään aikeensa
toteuttamista ja hän lähti Tveriin tapaamaan Josef Aleksejevitshin
leskeä, joka oli luvannut luovuttaa mies vainajansa paperit.
Kun Pierre palasi takasin Moskovaan, annettiin hänelle Maria
Dmitrijevnan kirje, jossa tämä pyysi Pierreä saapumaan kiireimmiten
luokseen neuvottelemaan erittäin tärkeistä, ruhtinas Andreita ja tämän
morsianta koskevista asioista. Pierre oli vältellyt Natashaa. Hän tunsi
naineena miehenä olevansa liian lähellä ystävänsä morsianta. Mutta
kohtalo vei hänet aina Natashan lähettyville.
"Mitä on sitten tapahtunut? Ja miksi tahtovat he neuvotella minun
kanssani?" ajatteli Pierre hankkiutuessaan Maria Dmitrijevnan luo.
"Kunpa vain ruhtinas Andrei pian saapuisi ja menisi tytön kanssa
naimisiin", ajatteli hän istuessaan vaunuissaan.
Tverin puistokadulla kuuli hän jonkun huutavan häntä nimeltä.
-- Pierre! Milloin olet saapunut? -- huusi tuttu ääni. Pierre kohotti
päänsä. Harmaa juoksijapari vilahti ohi. Ryöppynä sinkoili lumi reen
keulaa vasten. Reessä istuivat Anatol ja hänen ainainen toverinsa
Makarin. Anatol istui keikarimaisen suorana, sotilaan klassillisessa
asennossa, pää hieman etukenossa. Majavannahkainen kaulus
suojeli kasvojen alaosaa. Hänen kasvonsa olivat terveen punakat.
Valkeatöyhtöinen sotilaslakki oli hieman toisella korvalla; toisella
korvalla löyhyivät käherretyt, rasvatut vidin peittämät hiukset.
"Siinä on todellakin oikea viisas!" ajatteli Pierre, "ei ajattele
koskaan hetken iloa edemmäs. Mikään ei saa häntä kuohumaan, ja siksi
onkin hän aina iloinen, tyytyväinen ja rauhallinen. Mitä antaisinkaan
tullakseni hänen kaltaisekseen!" ajatteli Pierre kadehtien.
Kun Maria Dmitrijevnan palvelija eteisessä päästeli Pierren turkkia
ilmoitti hän, että rouva pyysi vieraan saapumaan makuuhuoneeseen.
Kun Pierre avasi salin oven huomasi hän Natashan istuvan akkunan
ääressä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, ja niiden ilme ilkeän
ärtyinen. Hän katsahti Pierreen, yrmisti kulmiaan ja lähti huoneesta
kylmän arvokkaana.
-- Mitä on tapahtunut? -- kysyi Pierre tultuaan Maria Dmitrijevnan
makuuhuoneeseen.
-- Kaunis juttu, -- vastasi Maria Dmitrijevna: --
viisikymmentäkahdeksan vuotta olen jo tässä maailmassa elänyt, mutta
tällaista häväistystä en vielä ole kokenut.
Ja kun Pierre oli kunniasanallaan luvannut pitää tietonaan kaiken mitä
kuulee, kertoi Maria Dmitrijevna, miten Natasha vanhempainsa tietämättä
oli antanut rukkaset sulhaselleen, ja oli aikonut kreivin matkalla
ollessa paeta Anatolin kanssa ja mennä salaa vihille. Kaikkeen oli
alkusyynä ollut Helena, joka oli Natashan viekoitellut pauloihinsa ja
tutustuttanut Anatoliin.
Pierre kuunteli niska kyyryssä ja suu avollaan Maria Dmitrijevnan
kertomusta, eikä ollut uskoa korviaan. Miten saattoi ruhtinas Andrein
morsian, tuo herttainen Natasha, jota hän niin rakasti, miten saattoi
hän vaihtaa Bolkonskin tuohon Anatol hölmöön, joka sitäpaitsi jo oli
naimisissa (Pierre tiesi Anatolin avioliittosalaisuuden)! Miten saattoi
hän niin rakastua häneen, että suostui pakenemaan hänen kanssaan! --
tätä ei Pierre saattanut mitenkään käsittää, eipä edes mielessään
kuvitella mahdolliseksi.
Herttainen muisto Natashasta, jonka hän jo oli tuntenut lapsena, ei
voinut sulautua Pierren sydämessä tähän alhaiseen, tyhmään ja julmaan
kuvaan. Hän muisti vaimonsa. "Kaikki naiset ovat samallaisia", sanoi
hän itselleen, ajatellen, ettei hän ole ainoa onneton, joka on
sidottu kelvottomaan naiseen. Mutta siitä huolimatta hän itkuun
pillahtamaisillaan surkutteli ruhtinas Andreita. Hänen kävi sääliksi
tämän ylpeä luonne. Ja mitä enemmän hän surkutteli ystäväänsä sitä
enemmän hän alkoi halveksia vieläpä inhotakin Natashaa, joka äsken
salissa oli niin kylmän arvokkaana kulkenut hänen ohitseen. Pierre ei
tietänyt, miten Natasha häpesi tällä hetkellä, miten hän oli toivoton
ja halpa omissa silmissään. Hän ei tietänyt, että Natasha oli syytön
tähän rauhallisen arvokkaaseen ja ankaraan kasvojensa ilmeeseen.
-- Miten saattaisi hän mennä naimisiin? -- tokasi Pierre kesken puheen.
-- Hän ei saata mennä naimisiin: hänellä on vaimo.
-- Yhä parempaa, -- sanoi Maria Dmitrijevna. -- Se on vasta poika!
Oikea konna! Mutta tyttö yhä vain odottaa, jo toista vuorokautta.
Ainakin lakkaa hän nyt odottamasta. Hänelle pitää ilmoittaa asia.
Saatuaan tarkat tiedot Anatolin avioliitosta Maria Dmitrijevna purki
sisunsa sättimällä Anatolin pataluhaksi. Sitten ilmoitti hän Pierrelle
sen asian, mitä varten oikeastaan oli kutsunut hänet luokseen. Maria
Dmitrijevna pelkäsi, että kreivi tai ruhtinas Andrei, jota joka hetki
odoteltiin Moskovaan, saisivat jollakin tavalla tiedon asiasta ja
vaatisivat Anatolin kaksintaisteluun. Siksi pyysi hän Pierreä
toimittamaan kiireimmiten lankonsa Moskovasta ja käski sanomaan, ettei
tämä milloinkaan tulisi hänen lähettyvilleen. Nyt vasta Pierre käsitti,
mikä vaara odotti kreiviä, ruhtinas Andreita ja Nikolaita, ja hän
lupasi täyttää Maria Dmitrijevnan pyynnön. Annettuaan lyhyet, selvät
määräykset Maria Dmitrijevna päästi Pierren vierashuoneeseen.
-- Ole varuillasi, ettei kreivi saa asiasta vihiä. Tekeydy aivan
tietämättömäksi, -- sanoi Maria Dmitrijevna lopuksi. -- Itse menen
ilmoittamaan Natashalle, että hänen on enää turha odottaa. Voit jäädä
päivälliselle, jos sinua haluttaa, -- huusi hän vielä Pierren jälkiin.
Vierashuoneessa kohtasi Pierre kreivin. Tämä oli hämmentynyt ja
kiihtynyt. Natasha oli hänelle juuri ilmoittanut antaneensa rukkaset
ruhtinas Bolkonskille.
-- Huonosti ovat asiat rakkaani, huonosti, -- sanoi hän Pierrelle. --
Hukkaan joutuvat nämä tyttöset äidittä. Kadun, että lainkaan lähdinkään
maalta. Kevennän teille sydämeni. Oletteko kuullut, että Natasha antoi
rukkaset sulhaselleen neuvottelematta kenenkään kanssa. Totta puhuen,
en koskaan erittäin iloinnut tästä avioliitosta. Tosin on hän hyvä
mies, mutta olihan isä vastaan, eikä sellaisista liitoista koskaan tule
onnellisia. Eihän Natashalta silti sulhasia puutu. Mutta sittenkin,
olivathan he jo niin kauvan kihloissa; ja sopimatontahan on tehdä
tällaisia päätöksiä isän äidin tietämättä! Ja nyt on tyttö sairas, ja
Jumala tietää, mitä tästä vielä seuraa! Vaivaista on, kreivi, tyttöjen
elämä äidittä...
Pierre huomasi, että kreivi oli aivan suunniltaan, ja siksi hän
yrittikin siirtää keskustelua toisille aloille, mutta kreivi palasi yhä
valittamaan surujaan.
Sonja tuli kiihtyneen näköisenä huoneeseen.
-- Natasha ei ole aivan terve; hän on huoneessaan ja tahtoo tavata
teitä. Maria Dmitrijevna on hänen luonaan ja hänkin pyytää teitä
tulemaan.
-- Niin, tehän olette Bolkonskin hyvä ystävä, varmaankin antaa hän
teille jonkin tehtävän, -- sanoi kreivi. -- Ah, Jumalani, Jumalani!
Miten kaikki oli hyvin!
Ja tarttuen harmaisiin harvenneisiin hiuksiinsa kreivi poistui
huoneesta.
Maria Dmitrijevna oli ilmoittanut Natashalle, että Anatol on nainut
mies. Natasha ei ottanut uskoakseen, vaan tahtoi kuulla asian
Pierreitä. Sonja ilmoitti asian Pierrelle tämän mennessä käytävän
kautta Natashan huoneeseen.
Kalpeana ja jäykän totisena istui Natasha Maria Dmitrijevnan vieressä
ja loi Pierreen kuumeesta loistavat, kysyvät silmänsä. Hän ei
hymyillyt, ei nyökäyttänyt päällään Pierrelle, katsoi vaan häneen
totisena, ja hänen katseensa näytti kysyvän ainoastaan yhtä: oliko
Pierre Anatolin ystävä, vaiko vihollinen niinkuin kaikki muutkin. Muuta
ei hän näyttänyt Pierrestä välittävän.
-- Hän tietää kaikki, -- sanoi Maria Dmitrijevna, osoittaen Pierreä ja
kääntyi sitten Natashaan. -- Hän sanokoon, olenko puhunut totta.
Natasha vilkuili milloin yhteen, milloin toiseen aivan kuin koirain ja
metsästäjäin ahdistama haavoittunut peto.
-- Natalia Iljinitshna, -- alkoi Pierre, luoden silmänsä maahan ja
tuntien sääliä Natashaan. Hänestä tuntui sanomattoman vastenmieliseltä
koskea tähän asiaan. -- Onko se totta tai eikö ole, mielestäni pitäisi
asian olla teille yhdentekevää, sillä...
-- Eikö se siis olekkaan totta!
-- On, totta se on.
-- Onko hän jo kauvan ollut naimisissa? -- kysyi Natasha, --
kunniasananneko?
Pierre vakuutti kunniasanallaan.
-- Onko hän vielä täällä? -- kysyi Natasha hätäisesti.
-- On, näin hänet äsken.
Natasha ei nähtävästi enää jaksanut jatkaa ja viittasi kädellään
kaikkia poistumaan.