Maria Dmitrijevna oli tavannut Sonjan itkemästä käytävästä ja pakoitti
tämän tunnustamaan kaikki. Hän sieppasi Sonjalta Natashan kirjeen, luki
sen ja meni sitten kirje kädessä Natashan huoneeseen.
-- Kelvoton, hävytön, -- sanoi hän Natashalle. -- Suu poikki, en tahdo
kuulla sanaakaan!
Hän töytäsi ihmettelevän Natashan luotaan ja sulki hänet huoneeseen.
Talonmiehen käski hän päästää kartanolle ne miehet, jotka saapuisivat
illalla, mutta sitten heti sulkemaan portit. Lakeija sai toimekseen
tuoda vieraat hänen puheilleen. Itse istuutui hän sitten
vierashuoneeseen odottelemaan ryöstäjiä.
Kun Gavrila tuli ilmoittamaan, että ryöstäjät olivat paenneet, yrmisti
Maria Dmitrijevna kulmiaan, nousi seisaalleen ja alkoi kädet selän
takana astella miettivänä pitkin permantoa. Kauvan asteli hän näin ja
mietti, mihin hänen olisi ryhdyttävä. Puoliyön aikana otti hän avaimen
taskustaan ja lähti astumaan Natashan ovea kohti. Sonja istui yhä
käytävässä ja itki. "Maria Dmitrijevna, päästäkää minut Jumalan nimessä
hänen luokseen!" -- rukoili Sonja. Maria Dmitrijevna ei vastannut
sanaakaan, avasi oven ja meni huoneeseen. "Hävyttömästi, alhaisesti...
Minun talossani... Kelvoton tytön letukka... Isää vain käy sääliksi!"
ajatteli Maria Dmitrijevna, koettaen vaimentaa kiukkuaan. "Käsken
kaikkia vaikenemaan asiasta ja salaan asian isältä, vaikka vaikeaksi se
käynee." Maria Dmitrijevna oli astunut vakavan päättäväisenä
huoneeseen. Natasha lojui liikkumattomana sohvalla kädet silmillä. Hän
oli aivan samassa asennossa kuin silloinkin, kun Maria Dmitrijevna oli
lähtenyt huoneesta.
-- Kaunis juttu, sangen kaunis! -- sanoi Maria Dmitrijevna. -- Minun
talooni saapuvat rakastajat! Älä suotta teeskentele. Kuuntele kun
sinulle puhun. -- Hän nykäsi Natashaa käsivarresta. -- Kuuntele toki,
kun puhun. Olet itsesi häväissyt kuin mikäkin tytön letukka. Kylläpä
sinulle näyttäisin, mutta käy isääsi sääli. Salaan häneltä koko asian.
Natasha lojui yhä entisessä asennossaan, mutta hänen ruumiinsa alkoi
suonenvedon tapaisesti vapista. Hän oli tukehtua itkuun. Maria
Dmitrijevna katsahti Sonjaan ja istuutui sohvalle Natashan viereen.
-- Onnekseen pääsi hän kynsistäni, mutta kyllä minä hänet vielä
tavoitan, -- puhui Maria Dmitrijevna korkealla äänellään: -- kuuletko,
mitä puhun?
Hän pisti suuren kätensä Natashan pään alle ja käänsi tämän kasvot
itseensä päin. Maria Dmitrijevna ja Sonja hämmästyivät nähdessään
Natashan kasvot. Silmät kiiluivat kuivina, huulet olivat yhteen
puserretut, posket kuopalla.
-- Jättäkää mi ... nut ... mitä minusta ... minä kuolen... -- puhui
Natasha, riehtautui ilkeän nyrpeänä Maria Dmitrijevnalta ja heittäytyi
entiseen asentoonsa.
-- Natalia!... -- sanoi Maria Dmitrijevna. -- Tahdon sinun parastasi.
Ole pitkälläsi, olehan, en sinuun koske, mutta kuuntele... En aijo
puhua sinun syyllisyydestäsi, itse sen tiedät. No, niin! Mutta isäsi
saapuu huomenna, mitä sanon hänelle? Mitä?
Taas alkoi Natashan ruumis hytkyä itkusta.
-- No, jos hän saa tietää, jos veli, sulhanen!
-- Minulla ei ole sulhasta, olen tehnyt eron, -- kirkasi Natasha.
-- Saman tekevä, -- jatkoi Maria Dmitrijevna. -- Mutta entäs kun saavat
tietää; luuletko, että jättävät silleen? Ja entäs kun isäsi, tunnen
hänet, vaatii hänet kaksintaisteluun, niin onko silloin hauska? Mitä?
-- Ah, jättäkää minut, miksi tulitte häiritsemään? Miksi? miksi? kuka
teitä pyysi? -- huusi Natasha kohottautuen vuoteelle ja katsellen
ilkeästi Maria Dmitrijevnaan.
-- Mutta mitä sitten oikeastaan halusit? pauhasi Maria Dmitrijevna
kiihtyneenä, -- oletko täällä vankina ollut, vai kuinka? Ja kuka esti
häntä tänne tulemasta? Miksi aikoi hän sinut viedä kuin minkäkin
mustalaistytön? Ja jos hän sinut olisi onnistunut viemäänkin, niin
luuletko, ettei häntä olisi löydetty? Kylläpä isäsi tai veljesi tai
sulhasesi. Mutta hän on konna, lurjus, kuuletko!
-- Hän on parempi teitä kaikkia! -- kirkasi Natasha, nousten
seisaalleen, -- jollette olisi tulleet sotkemaan... Ah, Jumalani, mitä
tämä on, mitä tämä on? Sonja, miksi? Menkää!...
Ja hän alkoi itkeä niin katkeran toivottomasti kuin itketään ainoastaan
niitä suruja, joihin itse ollaan syypäät. Maria Dmitrijevna alkoi taas
puhua, mutta Natasha kirkasi: "Menkää, menkää! te vihaatte minua kaikki
ja halveksitte!" Ja hän heittäytyi taas sohvalle.
Maria Dmitrijevna koetti vielä jonkun aikaa pehmittää Natashan luontoa
ja taivuttaa häntä siihen, että kaikki salattaisiin kreiviltä. Kukaan
ei saisi tietää asiasta, jos Natasha vain suostuisi kaikki unohtamaan
eikä olisi tietääkseenkään asiasta. Natasha ei vastannut. Ei hän
itkenytkään, mutta häntä alkoi puistattaa ja viluttaa. Maria
Dmiirijevna asetti patjan hänen päänsä alle, peitti hänet kahdella
peitteellä ja toi hänelle lehmuskukkateetä. Mutta Natasha ei
hievahtanutkaan.
-- No, maatkoon sitten, -- sanoi Maria Dmitrijevna, luullen Natashan
nukahtaneen ja poistui huoneesta.
Mutta Natasha ei nukkunut, vaan lojui liikkumattomana ja kalpeana,
tuijottaen suoraan eteensä. Koko yönä hän ei silmäänsä ummistanut, ei
itkenyt eikä sanonut luotua sanaa Sonjalle, joka vähäväliä nousi
vuoteeltaan ja tuli häntä katsomaan.
Seuraavana päivänä suuruksiin kreivi saapui kotiin matkaltaan kuten oli
luvannutkin. Hän oli iloisella tuulella: talonkaupat olivat onnistuneet
hyvin, niin ettei enää mikään estänyt kotiin lähtöä. Mielellään hän
lähtikin tällä erää Moskovasta, sillä hänen oli kovin ikävä
kreivitärtä. Maria Dmitrijevna riensi häntä kohtaamaan ja ilmoitti,
että Natasha edellisenä päivänä oli äkkiä sairastunut. Lääkärikin oli
käynyt, mutta nyt on jo pahin vaara ohi. Natasha ei sinä aamuna
poistunut huoneestaan. Hän istui akkunan ääressä ja katseli
rauhattomana suu nypyssä kiitäviä ajoneuvoja ja vilkasi hätäisesti
taakseen, kun joku tuli huoneeseen. Hän odotteli nähtävästi tietoja
Anatolilta ja oli varma, että tämä tulisi hänet noutamaan tai ainakin
kirjoittaisi hänelle.
Kun kreivi tuli huoneeseen, kääntyi Natasha rauhattomana häneen, ja
hänen kasvoilleen välähti taas äskeinen kylmä, jopa ilkeäkin ilme. Hän
ei noussut edes isää tervehtimään.
-- Mikä sinun on enkelini, -- oletko sairas? -- kysyi kreivi.
Natasha oli hetkisen vaiti.
-- Sairas olen -- hän sitten vastasi.
Kun kreivi levottomana kysyi, miksi hän on niin murtunut, ja onko
kenties tapahtunut jotain hänen ja sulhasen välillä, vakuutteli
Natasha, ettei mitään erikoista ollut tapahtunut, ja pyysi isää
rauhoittumaan. Maria Dmitrijevnakin vakuutteli, ettei mitään ollut
tapahtunut. Tämä epäilyttävä sairaus, tyttären murtunut mielentila ja
Sonjan ja Maria Dmitrijevnan hämmästyneet kasvot saattoivat kreivin
epäilemään heidän vakuutuksiaan ja lopulta hän huomasi selvästi, että
hänen matkalla ollessaan oli tapahtunut jotain erikoista. Mutta hänestä
tuntui niin kauhealta ajatella, että jotain häpeällistä olisi
tapahtunut hänen lempityttärelleen, ja samalla oli hänen rauhallinen
mielentilansa hänelle niin kallis, ettei hän tarkemmin ruvennut
utelemaan, vaan koetti uskoa ettei todellakaan mitään erikoisempaa
ollut tapahtunut. Sitä hän vain pelkäsi, että Natashan sairaus
mahdollisesti viivyttää kotiin lähtöä.