Palattuaan kotiin illalla myöhään Sonja meni Natashan huoneeseen ja
huomasi kummakseen, että tämä nukkui vaatteissaan sohvalla. Pöydällä
sohvan vieressä oli levällään Anatolin kirje. Sonja otti kirjeen ja
alkoi sitä lukea.
Hän luki ja katsahti vähäväliä nukkuvaan Natashaan saadakseen hänen
ilmeestään selityksen kirjeen sisällölle; mutta minkäänlaista selitystä
hän ei saanut. Natashan ilme oli tyynen rauhallinen ja onnellinen.
Sonja vaaleni ja vapisi pelosta ja mielenliikutuksesta. Hän painoi
käden sydämelleen, ettei pakahtuisi, heittäytyi nojatuoliin ja hertyi
hillittömään itkuun.
"Miten on tämä saattanut tapahtua huomaamattani? Miten ovat asiat
saattaneet kehittyä näin pitkälle? Eikö Natasha siis enää rakastakkaan
ruhtinas Andreita? Ja kuinka on hän saattanut sallia tuon Kuraginin?
Kuragin on petturi, rosvo, sitä ei ole epäileminenkään. Mitä sanoo
Nikolai, armas jalo Nikolai, kun saa tämän tietää? Nytpä käsitän
Natashan kiihtyneet, päättäväiset ja luonnottomat kasvot toissapäivänä,
eilen ja tänään", ajatteli Sonja: "mutta mahdoton on uskoa, että
Natasha rakastaisi tuota Kuraginia! Varmaankaan hän ei ole tietänyt,
keneltä kirje oli, kun sen avasi. Varmaankin on hän kirjeen johdosta
loukkaantunut. Hän ei saattaisi tällaista tehdä."
Sonja kuivasi kyyneleensä, meni sohvan luo ja tarkasteli Natashan
kasvoja.
-- Natasha! -- lausui hän hiljaa.
Natasha heräsi ja huomasi Sonjan.
-- Oletko jo palannut?
-- Olen -- vastasi Sonja hiljaa.
Natasha hymyili riemastuneena.
-- Ei, Sonja, en voi enää! -- hän sanoi. -- En voi enää sinulta salata.
Tiedä, me rakastamme toisiamme!... Sonja, kyyhkyni, hän kirjoitti
kirjeen... Sonja...
Sonja ei ollut uskoa korviaan ja katseli pyörein silmin
ystävättäreensä.
-- Entäs Bolkonski? -- hän sanoi.
-- Ah, Sonja, ah, jospa voisit aavistaa, miten olen onnellinen! --
sanoi Natasha. -- Sinä et vielä käsitä, mitä rakkaus on...
-- Mutta, Natasha, onko siis entinen rakkautesi kokonaan sammunut?
Natasha katseli suurin, pyörein silmin ystävätärtään, aivan kuin ei
olisi käsittänyt tämän kysymystä.
-- Annatko siis rukkaset ruhtinas Andreille? kysyi Sonja.
-- Ah, sinä et lainkaan käsitä; älä puhu tyhmyyksiä, kuulehan, -- sanoi
Natasha, ärtyen hetkeksi.
-- Ei, en voi tätä uskoa, -- toisti Sonja. -- En käsitä. Miten saatoit
kokonaisen vuoden rakastaa miestä ja sitten yhtäkkiä... Olethan vasta
kolmasti tavannut Kuraginin. Natasha, en usko puheitasi, sinä lasket
leikkiä. Kolmessa päivässä unohtaa kaikki ja näin...
-- Kolme päivää, -- sanoi Natasha. -- Minusta tuntuu että olen jo sata
vuotta häntä rakastanut. Minusta tuntuu etten koskaan ketään toista ole
rakastanutkaan. Sinä tätä et saata käsittää. Sonja, odotahan,
istuuduhan tähän. -- Natasha sulki Sonjan syliinsä ja suuteli häntä.
-- Minulle on kerrottu tällaisesta, ja sinäkin varmaan olet kuullut
tällaisesta puhuttavan, mutta nyt vasta tunnen minkälaista tällainen
rakkaus on. Tämä on aivan toista kuin entinen. Heti kun hänet näin
tunsin, että hän on herrani, ja minä hänen orjattarensa, ja tunsin
etten voi olla häneen rakastumatta. Niin, orjatar! Mitä hän käskee, sen
teen. Sinä et tätä käsitä. Mitä on minun tehtävä, Sonja? -- puheli
Natasha onnellisen ja pelästyneen näköisenä.
-- Mutta ajattele toki, mitä teet, -- puhui Sonja, -- minä en saata
jättää asiaa tähän. Nämä salaiset kirjeet... Miten saatoit mennä niin
pitkälle? -- puhui hän kauhuissaan, salaten vaivoin inhoansa.
-- Olenhan sinulle jo sanonut, ettei minulla ole omaa tahtoa; kumma
ettet tätä käsitä: rakastan häntä!
-- Mutta minä en salli, kerron kaikki! -- huusi Sonja kyyneleet
silmissä.
-- Kuinka saatat, Jumalan nimessä... Jos kerrot, niin olet vihamieheni,
-- sanoi Natasha. -- Tahdotko tuottaa minulle onnettomuutta; tahdotko,
että meidät erotetaan toisistamme?
Nähtyään Natashan kauhun Sonja alkoi itkeä häpeästä ja säälistä.
-- Mutta mitä on sitten tapahtunut teidän keskenne? -- Sonja kysyi. --
Mitä hän on sinulle sanonut? Miksei hän ole tullut tänne?
Natasha ei vastannut.
-- Jumalan nimessä, Sonja, älä sano kenellekään, älä kiusaa minua, --
rukoili Natasha. -- Muista, että tällaisiin asioihin ei pidä sekaantua.
Tunnustin sinulle...
-- Mutta miksi tämä salaperäisyys? Miksei hän tule tänne? -- kyseli
Sonja. -- Miksei hän suoraan pyydä kättäsi? Onhan ruhtinas Andrei
antanut sinulle täyden vapauden. Jos siis haluat, niin... Mutta minä en
luota häneen. Ajattele itse, Natasha, minkälaisia _salaisia syitä_
saattaa olla?
Natasha katseli ihmettelevin silmin Sonjaa. Hän tuli nähtävästi itsekin
vasta ensi kerran ajatelleeksi tätä asiata ja siksi hän ei
tietänytkään, mitä olisi vastannut.
-- Minkälaisia syitä, en todellakaan tiedä. Mutta kyllä syitä täytyy
olla!
Sonja huoahti ja ravisti epäilevästi päätään.
-- Jos olisi olemassa syitä ... alkoi Sonja.
Mutta Natasha keskeytti hänet säikähtyneenä, sillä hän arvasi Sonjan
epäilevän.
-- Sonja, hänen sanojaan ei saata epäillä! Ei saata, ei saata,
käsitätkö? -- huudahti Natasha.
-- Rakastaako hän sinua?
-- Rakastaako? -- toisti Natasha säälin hymy huulilla. Ystävättären
järjen lyhyys häntä säälitti. -- Luithan hänen kirjeensä, olethan
nähnyt hänet?
-- Mutta jos hän on konna?
-- _Hän_! ... konna? Jospa tietäisit! -- puhui Natasha.
-- Jos hän on rehellinen mies, niin on hänen joko ilmaistava
aikomuksensa tai jätettävä sinut rauhaan; ja jollet sinä ryhdy asiaan,
niin ryhdyn minä: kirjoitan hänelle asiasta ja puhun isälle, -- sanoi
Sonja päättävästi.
-- Mutta minä en voi elää hänettä! -- huudahti Natasha.
-- Natasha, en käsitä sinua. Mitä oikeastaan puhut! Muista isää, muista
Nikolaita!
-- En kenestäkään välitä, en rakasta ketään muuta kuin häntä. Kuinka
rohkenet sanoa, että hän on konna? Etkö tiedä, että häntä rakastan? --
huusi Natasha. Sonja, mene tiehesi! En halua kanssasi kiistellä; mene,
Jumalan nimessä, mene: näethän miten kärsin, -- kirkui Natasha ilkeästi
hillityn ärtyisällä ja epätoivoisella äänellä. Sonja pyrskähti itkuun
ja poistui huoneesta.
Natasha meni pöydän luo ja kirjoitti hetkeäkään miettimättä ruhtinatar
Marian kirjeeseen vastauksen, jota ei ollut aprikoimallakaan aamulla
saanut kyhätyksi. Tässä vastauksessaan Natasha lyhyesti ilmoitti
ruhtinattarelle, että väärinkäsitykset heidän välillään nyt ovat
hävinneet, että hän, Natasha, aikoo käyttää hyväkseen ruhtinas Andrein
jalomielisyyttä ja pitää itsensä nyt vapaana, johon ruhtinas
lähtiessään oli antanut vallan. Hän pyysi ruhtinattarelta anteeksi
mahdolliset rikkomuksensa ja pyysi ruhtinatarta hänet unhottamaan.
Ruhtinas Andrein vaimoksi hän ei mitenkään saata suostua. Kaikki tämä
tuntui Natashasta tällä hetkellä niin helpolta, yksinkertaiselta ja
selvältä.
* * * * *
Perjantaina piti Rostovien lähteä kotiin maalle, ja kreivi oli
keskiviikkona lähtenyt näyttämään ostajalle Moskovan läheistä
maatilaansa.
Samaksi päiväksi olivat Natasha ja Sonja kutsutut suurille
päivällisille Karaginien luo, ja Maria Dmitrijevna saattoi heidät
sinne. Täällä tapasi Natasha taas Anatolin, ja Sonja huomasi, miten he
puhelivat keskenään jostain ja miten Natasha oli huolissaan, ettei
heidän keskusteluaan kuultaisi. Natasha oli koko päivällisten ajan
tavallista kiihtyneempi. Kun he olivat saapuneet kotiin, ryhtyi Natasha
puhumaan asiasta, mikä oli heillä molemmilla sydämellä.
-- Sinähän Sonja puhuit hänestä kaikenlaista pötyä, -- alkoi Natasha
lempeällä äänellä, kuten puhuvat lapset ollessaan kiitoksen kipeitä. --
Puhuimme hänen kanssaan asiat selviksi tänään.
-- No, mitä hän sanoi, mitä? Natasha, miten olen iloinen, kun et ole
minulle vihainen. Kerro minulle kaikki, sano koko totuus. Mitä hän
sinulle sanoi?
Natasha mietti:
-- Voi, Sonja, jospa tuntisit hänet niin hyvin kuin minä tunnen! Hän
sanoi... Hän kysyi minulta, minkälaisen lupauksen olin antanut
Bolkonskille. Hän riemastui kun kuuli, että ero riippuu minusta.
Sonja huoahti surumielisesti.
-- Ethän ole antanut rukkasia Bolkonskille, -- hän sanoi.
-- Kukapa tietää, kenties olenkin antanut! Kenties olenkin jo vapaa
Bolkonskista. Miksi ajattelet minusta niin halpamielisesti?
-- En mitään ajattele, en vaan saata tätä käsittää...
-- Odotahan, Sonja, kaikki vielä käsität. Saatpa nähdä, millainen hän
on miehekseen. Älä vain ajattele pahaa hänestä, älä myös minusta.
-- En kenestäkään pahaa ajattele: rakastan kaikkia, säälin kaikkia.
Mutta mitä on minun tehtävä?
Sonja pysyi lujana eikä antautunut Natashan hellän hyväilevään
äänilajiin. Mitä pehmeämpi ja mairittelevampi oli Natashan ilme sitä
vakavimmiksi ja ankarimmiksi muuttuivat Sonjan kasvot.
-- Natasha, -- sanoi Sonja, -- pyysit, etten puhuisi sinulle tästä
asiasta; mutta itse olet alkanut. Natasha, en luota häneen. Miksi tämä
salaperäisyys?
-- Taas, taas! -- keskeytti Natasha.
-- Natasha, pelkään puolestasi.
-- Mitä tässä on pelättävää?
-- Pelkään, että joudut turmioon, -- sanoi Sonja päättävästi,
säikähtäen itsekin sanojaan.
Vihan ilme välähti Natashan kasvoille.
-- Haluankin turmiota, haluan, haluan, heti paikalla haluan. Se ei
teitä koske. Ei ole se teille turmioksi, minulle, minulle. Jätä minut,
jätä. Vihaan sinua.
-- Natasha! -- huudahti Sonja säikähtyneenä.
-- Vihaan, vihaan! Olet vihamieheni iät kaiket!
Natasha juoksi huoneesta.
Hän ei enää puhunut tästä asiasta Sonjalle ja vältteli häntä.
Kiihtyneen ihmettelevän ja syyllisen näköisenä kuljeskeli hän huoneesta
toiseen, ryhtyen milloin mihinkin toimeen ja jättäen ne taas silleen.
Sonjan oli sydän pakahtua, mutta siitä huolimatta seurasi hän
ystävättärensä jokaista askelta.
Eräänä aamuna -- seuraavana päivänä piti kreivin saapua
talonkaupoiltaan -- huomasi Sonja, että Natasha oli taukoamatta
katsellut vierashuoneen akkunasta kadulle, aivan kuin olisi jotakuta
odotellut, ja sitten oli hän tehnyt kädellään jonkinlaisen merkin ohi
ajavalle sotilashenkilölle, jonka Sonja oletti Anatoliksi.
Sonja alkoi entistä tarkemmin seurata ystävättärensä toimia ja
huomasikin pian, että Natasha oli koko puolisten ajan ja illan
omituisen luonnottomassa mielentilassa: kyselyihin hän vastaili
umpimähkään, puheli katkonaisin, sisällyksettömin lausein ja naureskeli
aiheetta kaikelle.
Iltateen jälkeen näki hän sisäkön hätäilevänä ja epäröivänä seisovan
Natashan huoneen ovella. Hän päästi tytön huoneeseen ja jäi itse oven
taakse kuuntelemaan. Hän kuuli että tyttö antoi Natashalle kirjeen.
Yhtäkkiä välähti Sonjan mieleen, että Natashalla oli tekeillä jokin
kauhea suunnitelma. Hän koputti ovelle. Natasha ei avannut.
"Hän karkaa hänen kanssaan!" ajatteli Sonja. "Hän saattaa ryhtyä mihin
tahansa. Tänään on hänen ilmeensä ollut erityisen huolestunut ja
päättäväinen. Hän itki hyvästellessään setää", muisteli Sonja. "Niin,
varmaankin karkaa hän Anatolin kanssa, mutta mitä on minun tehtävä?
Setää ei ole täällä. Mitä on minun tehtävä? Kirjottaisinko Kuraginille
ja vaatisin häneltä selvitystä? Mutta eihän hänen tarvitse vastata.
Kirjoitanko Pierrelle, kuten ruhtinas Andrei käski onnettomuuden
kohdatessa?... Mutta kenties hän onkin antanut rukkaset Bolkonskille,
lähettihän hän eilen kirjeen ruhtinatar Marialle. Olisipa setä
täällä..." Sonjasta tuntui kauhealta puhua asiasta Maria
Dmitrijevnalle, joka niin rajattomasti luotti Natashaan. "Oli miten
oli", ajatteli Sonja seistessään pimeässä käytävässä: "nyt jos
milloinkaan on minun aika osoittaa, että muistan hyväntekijöitäni ja
rakastan Nikolaita. Ei, vaikka kolmeen vuorokauteen en saisi silmääni
ummistaa, niin sittenkään en poistu tästä käytävästä. Pidätän hänet
väkisin enkä anna perheen joutua häpeään", päätteli Sonja.