XVI.

Anatol oli viime ajat asustanut Dolohovin luona. Karkaamissuunnitelman

oli Dolohof jo muutama päivä sitten laatinut, ja sinä päivänä, jolloin

Sonja oli kuunnellut Natashan oven takana, piti yritys toteutettaman.

Natashan piti kymmeneltä illalla olla Maria Dmitrijevnan pihanpuoleisen

käytävän luona, mistä Anatolin sitten piti hänet noutaa rekeen.

Kolmivaljakolla piti sitten ajettaman 60 virstaa Kamenka nimiseen

kirkonkylään, missä virkaheitto pappi odotteli vihittäviä. Kamenkassa

oli odottamassa valjakko, jolla piti kiidettämän Varsovan tielle ja

sieltä sitten kievarikyydillä ulkomaille.

Anatolilla oli passi, lupakirja hevosten saantia varten ja

kaksikymmentä tuhatta ruplaa rahaa, joista Helena oli antanut

kymmenentuhatta ja Dolohof hankkinut loput.

Dolohovin asunnon etuhuoneessa teekeittiön ääressä istui kaksi

todistajaa: Hvostikof, entinen kirjuri, jota Dolohof käytti kätyrinään

pelihommissaan, ja Makarin, virkaheitto husaari, hyväsydäminen lallus,

joka oli rajattomasti kiintynyt Kuraginiin.

Suuressa työhuoneessaan, jonka seiniä peittivät persialaiset matot,

karhuntaljat ja monenlaiset aseet, istui Dolohof avatun kaapin edessä,

selaillen laskuja ja paperirahoja. Hänellä oli yllä itämainen matkapuku

ja varsiniekkasaappaat. Anatol tuli virkapuku levällään etuhuoneesta ja

meni työhuoneen läpi takahuoneeseen, missä hänen ranskalainen

palvelijansa Dolohovin palvelijain avustamana täytteli viimeisiä

matkalaukkuja. Dolohof luki rahoja ja merkitsi summat muistikirjaansa.

-- No, -- hän sanoi. -- Hvostikoville pitää antaa kaksi tuhatta.

-- Anna pois, -- sanoi Anatol.

-- Makarka (Makarinin hyväilynimi ystävysten kesken), hän seuraa sinua

empimättä, tuleen ja veteen. Sitten ovatkin laskut valmiit, -- sanoi

Dolohof, näyttäen Anatolille muistikirjaansa. -- Ovatko oikeat?

-- Ovat, tietenkin ovat, -- sanoi Anatol, joka nähtävästi ei edes ollut

kuullut Dolohovin esityksiä. Hän katsoa tuijotti suoraan eteensä ja

hymyili.

Dolohof läimäytti kaapin oven kiinni ja kääntyi Anatoliin pilkallisesti

hymyillen.

-- Tiedätkö mitä? Jätä koko homma: ei ole vielä myöhäistä! -- hän

sanoi.

-- Hölmö! -- sanoi Anatol. -- Älä lörpöttele. Jospa tietäisit... Piru

ties, mitä tämä oikeastaan on!

-- Sittenkin, heitä, -- sanoi Dolohof. Puhun vakavasti. Tämä ei ole

leikin asia.

-- No, taas ja taas kiusaamaan. Mene hiiteen! -- sanoi Anatol kulmiaan

yrmistäen. -- Tässä ei todellakaan ole aikaa kuunnella sinun tyhmiä

jaarituksiasi. -- Ja hän poistui taas huoneesta.

-- Odotahan, huusi hän Anatolin jälkiin: -- en laske leikkiä, puhun

vakavasti. Tulehan tänne, tule.

Anatol tuli huoneeseen ja koetti tarkkaavana kuunnella Dolohovia, mutta

selvästi huomasi, ettei hän aikonut totella hänen neuvojaan.

-- Kuulehan nyt, puhun tästä asiasta viimeisen kerran. Miksi laskisin

leikkiä? Olenko ollut ynseä hommillesi? Kuka on kaikki järjestänyt?

Kuka on hankkinut papin, kuka passin, kuka rahat? Minäpä vain.

-- Kiitos suuri kaikesta. Luuletko, etten ole tästä sinulle

kiitollinen? Anatol huoahti ja sulki Dolohovin syliinsä.

-- Olen sinua auttanut; mutta täytyyhän minun silti sanoa totuus:

yritys on vaarallinen, ja jos sitä tarkemmin miettii, niin on se

järjetönkin. Annahan olla. Onnistut viemään tytön, hyvä. Luuletko asian

silleen jäävän? Saadaan tietää, että olet nainut mies. Joudutpa silloin

tekemisiin rikoslain kanssa...

-- Ah! tyhmyyksiä, tyhmyyksiä! -- sanoi Anatol äkeissään. Olenhan

sinulle jo selittänyt. Olenhan? -- Ja hän toisti taas Dolohoville

ainakin sadannen kerran saman jutun. Hän puhui erikoisen innostuneena,

kuten on lyhytjärkisten ihmisten tapana, kun he puolustelevat

mielipiteitään, joihin ovat tulleet oman järkensä avulla. -- Olenhan

sinulle selittänyt päätökseni: jos ensimäinen avioliittoni puretaan, --

sanoi hän, taivistaen yhden sormistaan, -- niin olen vapaa. Jollen

pääse vapaaksi, niin ei sekään mitään merkitse, sillä ulkomailla ei

kukaan siitä asiasta tiedä. Eikö ole selvää? Älä enää jaarittele, älä,

älä!

-- Mutta jätä sittenkin! Sidot vain itsesi...

-- Mene jo hiiteen! sanoi Anatol, tarttui tukkaansa ja poistui

huoneesta. Heti hän kuitenkin palasi ja istahti kyykylleen nojatuoliin

Dolohovin eteen. -- Hiis tämän tietäköön! Katsohan miten lyö! -- Hän

tarttui Dolohovin käteen ja vei sen sydämelleen. -- _Ah! quel pied, ma

chère, quel regard! Une déese_!![85]

Dolohof katseli kauniilla röyhkeillä silmillään ystäväänsä ja hymyili

kylmästi. Hänen teki vielä mieli pitää hauskaa Anatolin kustannuksella.

-- Mutta kun rahat ovat lopussa, niin entäs sitten?

-- Mitäkö silloin? Mitä? -- toisti Anatol, hölmistyen täydellisesti

tulevaisuutta ajatellessaan. -- Mitäkö silloin? Enpä tiedä, mitä

silloin... Mutta miksi puhumme tyhmyyksiä! -- Hän vilkasi kelloaan. --

Jo on aika lähteä!

Anatol meni takahuoneeseen.

-- No, joko pian pääsette valmiiksi täällä? -- huusi hän palvelijoille.

Dolohof korjasi rahat, huusi palvelijan ja käski tuomaan ruokaa ja

juomaa läksijäisiksi. Sitten meni hän etuhuoneeseen, missä Hvostikof ja

Makarin istuivat teekeittiön ääressä.

Anatol lojui työhuoneen sohvalla käsi poskella ja hymyili miettivänä.

Hänen kauniit huulensa liikkuivat tuskin huomattavasti, kun hän

itsekseen supatti jotain hellän vienoa.

-- Tulehan hieman haukkaamaan. Ja juo jotain! -- huusi Dolohof

viereisestä huoneesta.

-- Ei haluta! -- vastasi Anatol, jatkaen yhä hymyilemistään.

-- Tulehan, Balaga on saapunut.

Anatol nousi ja meni ruokahuoneeseen. Balaga oli kuuluisa ajuri,

jolla oli Moskovan parhaat kolmivaljakot. Hän oli jo 5-6 vuotta

tuntenut Dolohovin ja Anatolin ja oli usein kiidättänyt heitä

kolmivaljakoillaan. Kun Anatolin rykmentti oli majaillut Tverissä, oli

Balaga usein kuljetellut Anatolia Tverin ja Moskovan välillä. Illalla

oli lähdetty Tveristä, Moskovaan saavuttiin hämärissä ja lähdettiin

paluumatkalle taas seuraavana yönä. Usein hän oli kuljetellut Dolohovia

pakoretkillä. Mustalaisnaisten ja "rouvasten" kanssa, kuten Balaga

sanoi, oli usein lennetty pitkin Moskovaa ja monta jalankulkijaa ja

ajuria oli ruhjottu näillä retkillä. Mutta aina olivat "hänen

herransa", kuten Balaga nimitti Anatolia ja Dolohovia, hänet

pelastaneet pulasta. Monta hevosta oli Balaga näillä retkillä

menettänyt. Usein olivat herrat piesseet hänet henkitoreisiin, usein

juottaneet samppanjalla ja madeiralla, josta Balaga piti erittäin

paljon, ja hän tiesi herroistaan paljon sellaista, josta tavalliset

kuolevaiset olisivat joutuneet Siperiaan. Remuretkillään veivät he

usein Balagan seuraansa, pakoittivat juomaan ja tanssimaan mustalaisten

kanssa, ja tuhansia herrain rahoja oli solunut hänen käsitseen. Näillä

retkillä pani Balaga parikymmentä kertaa vuodessa henkensä ja nahkansa

alttiiksi vaaroille, ja ajorahat eivät suunnilleenkaan korvanneet

piloille ajettujen hevosten arvoa. Mutta Balaga rakasti herrojaan ja

tätä järjetöntä ajoa. Väliin lennettiin 18 virstaa tunnissa, ajurit ja

jalankulkijat pyllyilivät hangessa. Moskovan kaduilla ajettiin kuin

kilparadalla. Tämä oli Balagasta hauskaa. Hänestä tuntui ihanalta kun

takaansa kuuli juopuneiden äänien huutavan "anna mennä! anna mennä!"

vaikka jo kiidettiinkin minkä hevosista lähti, ja kun talonpoika pää

kumarassa hädissään hoputti hevostaan syrjään hänen valjakkonsa

jaloista, hykerteli Balaga käsiään mielihyvästä. "Todellisia herroja!"

ajatteli Balaga.

Anatol ja Dolohof pitivät myös Balagasta hänen mestarillisen

ajotaitonsa tähden ja siksi että hän piti samallaisesta elämästä kuin

he itsekin. Muilta osasi Balaga kyllä palkkansa periä, kiskoen 25

ruplaa parin tunnin ajosta. Harvoin viitsi hän itse lähteä ajoon muiden

kanssa, panihan vain pojat reisuun. Mutta herrainsa kanssa lähti hän

aina itse eikä koskaan vaatinut maksua työstään. Kun sitten

palvelijoilta sai tietää, että herrat olivat rahoissa, meni hän parin

kolmen kuukauden päästä aamulla aikaisin selvänä herrain luo, kumarsi

syvään ja pyysi auttamaan pulasta. Herrat pyysivät aina oikein

istumaan.

-- Sallikaahan pyytääni, herra Fjodor Ivanitsh tai teidän

jalosukuisuutenne, -- puhui Balaga. -- Hevoset ovat aivan huvenneet,

pitäisi tästä markkinoille, jos siis voisitte.

Ja Anatol ja Dolohof antoivat hänelle tällöin tavallisesti tuhannen

ruplaa, jopa kaksikin, rahavarojen mukaan.

Balaga oli vaaleaverinen, punakka talonpoika noin 27 ikäinen. Hänellä

oli erittäin turpea punanen niska, nykänenä, pienet kiiluvat silmät ja

harvahko parta. Varreltaan oli hän tanakka. Hänellä oli yllä lyhyt

turkki, jonka ylle hän oli vetäissyt silkkivuorisen, ohuesta sinisestä

verasta tehdyn viitan.

Hän risti silmänsä ja meni sitten Dolohovin luo, ojentaen tälle pienen,

mustan kätensä.

-- Fjodor Ivanovitshille! -- hän sanoi kumartaen.

-- Terve, veli; nyt on hänkin jo siis.

-- Terve, teidän jalosukuisuutenne, -- sanoi Balaga Anatolille, joka

samassa tuli huoneeseen. Tällekin hän ojensi kätensä.

-- Kysyn sinulta, Balaga, -- alkoi Anatol, laskien kätensä Balagan

olkapäille, -- sanohan, rakastatko minua? Mitä? Pane nyt paraasi...

Mitkä hevoset sinulla on?

-- Ne, mitkä käskettiinkin, teidän lempihevosenne, villit, -- vastasi

Balaga.

-- Kuulehan nyt Balaga? Vaikka koko valjakkosi menisi, niin kolmessa

tunnissa on saavuttava perille? Mitä?

-- Jos hevoset menevät, niin miten sitten saavumme? -- sanoi Balaga

silmää iskien.

-- Halkasen tohnosi, jos ilvelet! -- kirkasi äkkiä Anatol silmät

muljollaan.

-- Miksi ilveilisin, -- sanoi ajuri naurahtaen. -- Olenko säästellyt

hevosiani, kun herraini etu vaatii? Parastamme me panemme, minkä

koivista lähtee.

-- No! -- sanoi Anatol. -- Istuudu sitten.

-- Niin, istuhan! -- sanoi Dolohof.

-- Kyllä seisonkin, Fjodor Ivanovitsh.

-- Olehan, istu, juo! -- sanoi Anatol ja kaasi Balagalle suuren

juomalasillisen madeiraa.

Ajurin silmät välähtivät viinin nähdessään. Kohteliaisuudesta hän ensin

kielteli, mutta kolautti sitten lasin pohjaan ja pyyhki suunsa punaseen

silkkiliinaan, jonka otti lakistaan.

-- No milloin sitä sitten lähdetään, teidän jalosukuisuutenne?

-- Niin ... (Anatol vilkaisi kelloaan) hetipaikalla lähdetään.

Katsohan, Balaga. Luuletko ehtiväsi?

-- Kun vaan lähtö onnistuu, niin miksipäs tuota ei ehdittäisi? -- sanoi

Balaga. -- Tultiinhan kerran Tveristä seitsemässä tunnissa. Muistatteko

vielä, teidän jalosukuisuutenne?

-- Niin, tiedäs, kerran tulin joululle Tveristä, -- alkoi Anatol

hymyellen kertoa Makarinille, joka silmät heralla katseli sankariaan.

-- Uskotko, Makarka, henki ei tahtonut kulkea kun lensimme. Joutui

kuormasto tiellemme, kahden kuorman yli ajoimme. Mitä?

-- Mutta olipa minulla silloin myös hevoset, jatkoi Anatolin kertomusta

Balaga. -- Valjastin varsakkaat rautiaan sivuille, -- Balaga kääntyi

Dolohoviin, -- uskotko, Fjodor Ivanovitsh, 60 virstaa pedot lensivät.

En voinut enää pidellä ohjista, kädet kohmettuivat, oli kova pakkanen.

Heitin ohjat. Ajattelin, pidelkää te, teidän jalosukuisuutenne.

Heittäydyin itse reen pohjille. Ei tarvinnut siinä enää hoputtaa,

pitele vain. Kolmessa tunnissa lensivät paholaiset. Ainoastaan vasen

sivuhevonen kuoli.

Sota ja rauha II · 第 102 / 109 题