Anatol oli viime ajat asustanut Dolohovin luona. Karkaamissuunnitelman
oli Dolohof jo muutama päivä sitten laatinut, ja sinä päivänä, jolloin
Sonja oli kuunnellut Natashan oven takana, piti yritys toteutettaman.
Natashan piti kymmeneltä illalla olla Maria Dmitrijevnan pihanpuoleisen
käytävän luona, mistä Anatolin sitten piti hänet noutaa rekeen.
Kolmivaljakolla piti sitten ajettaman 60 virstaa Kamenka nimiseen
kirkonkylään, missä virkaheitto pappi odotteli vihittäviä. Kamenkassa
oli odottamassa valjakko, jolla piti kiidettämän Varsovan tielle ja
sieltä sitten kievarikyydillä ulkomaille.
Anatolilla oli passi, lupakirja hevosten saantia varten ja
kaksikymmentä tuhatta ruplaa rahaa, joista Helena oli antanut
kymmenentuhatta ja Dolohof hankkinut loput.
Dolohovin asunnon etuhuoneessa teekeittiön ääressä istui kaksi
todistajaa: Hvostikof, entinen kirjuri, jota Dolohof käytti kätyrinään
pelihommissaan, ja Makarin, virkaheitto husaari, hyväsydäminen lallus,
joka oli rajattomasti kiintynyt Kuraginiin.
Suuressa työhuoneessaan, jonka seiniä peittivät persialaiset matot,
karhuntaljat ja monenlaiset aseet, istui Dolohof avatun kaapin edessä,
selaillen laskuja ja paperirahoja. Hänellä oli yllä itämainen matkapuku
ja varsiniekkasaappaat. Anatol tuli virkapuku levällään etuhuoneesta ja
meni työhuoneen läpi takahuoneeseen, missä hänen ranskalainen
palvelijansa Dolohovin palvelijain avustamana täytteli viimeisiä
matkalaukkuja. Dolohof luki rahoja ja merkitsi summat muistikirjaansa.
-- No, -- hän sanoi. -- Hvostikoville pitää antaa kaksi tuhatta.
-- Anna pois, -- sanoi Anatol.
-- Makarka (Makarinin hyväilynimi ystävysten kesken), hän seuraa sinua
empimättä, tuleen ja veteen. Sitten ovatkin laskut valmiit, -- sanoi
Dolohof, näyttäen Anatolille muistikirjaansa. -- Ovatko oikeat?
-- Ovat, tietenkin ovat, -- sanoi Anatol, joka nähtävästi ei edes ollut
kuullut Dolohovin esityksiä. Hän katsoa tuijotti suoraan eteensä ja
hymyili.
Dolohof läimäytti kaapin oven kiinni ja kääntyi Anatoliin pilkallisesti
hymyillen.
-- Tiedätkö mitä? Jätä koko homma: ei ole vielä myöhäistä! -- hän
sanoi.
-- Hölmö! -- sanoi Anatol. -- Älä lörpöttele. Jospa tietäisit... Piru
ties, mitä tämä oikeastaan on!
-- Sittenkin, heitä, -- sanoi Dolohof. Puhun vakavasti. Tämä ei ole
leikin asia.
-- No, taas ja taas kiusaamaan. Mene hiiteen! -- sanoi Anatol kulmiaan
yrmistäen. -- Tässä ei todellakaan ole aikaa kuunnella sinun tyhmiä
jaarituksiasi. -- Ja hän poistui taas huoneesta.
-- Odotahan, huusi hän Anatolin jälkiin: -- en laske leikkiä, puhun
vakavasti. Tulehan tänne, tule.
Anatol tuli huoneeseen ja koetti tarkkaavana kuunnella Dolohovia, mutta
selvästi huomasi, ettei hän aikonut totella hänen neuvojaan.
-- Kuulehan nyt, puhun tästä asiasta viimeisen kerran. Miksi laskisin
leikkiä? Olenko ollut ynseä hommillesi? Kuka on kaikki järjestänyt?
Kuka on hankkinut papin, kuka passin, kuka rahat? Minäpä vain.
-- Kiitos suuri kaikesta. Luuletko, etten ole tästä sinulle
kiitollinen? Anatol huoahti ja sulki Dolohovin syliinsä.
-- Olen sinua auttanut; mutta täytyyhän minun silti sanoa totuus:
yritys on vaarallinen, ja jos sitä tarkemmin miettii, niin on se
järjetönkin. Annahan olla. Onnistut viemään tytön, hyvä. Luuletko asian
silleen jäävän? Saadaan tietää, että olet nainut mies. Joudutpa silloin
tekemisiin rikoslain kanssa...
-- Ah! tyhmyyksiä, tyhmyyksiä! -- sanoi Anatol äkeissään. Olenhan
sinulle jo selittänyt. Olenhan? -- Ja hän toisti taas Dolohoville
ainakin sadannen kerran saman jutun. Hän puhui erikoisen innostuneena,
kuten on lyhytjärkisten ihmisten tapana, kun he puolustelevat
mielipiteitään, joihin ovat tulleet oman järkensä avulla. -- Olenhan
sinulle selittänyt päätökseni: jos ensimäinen avioliittoni puretaan, --
sanoi hän, taivistaen yhden sormistaan, -- niin olen vapaa. Jollen
pääse vapaaksi, niin ei sekään mitään merkitse, sillä ulkomailla ei
kukaan siitä asiasta tiedä. Eikö ole selvää? Älä enää jaarittele, älä,
älä!
-- Mutta jätä sittenkin! Sidot vain itsesi...
-- Mene jo hiiteen! sanoi Anatol, tarttui tukkaansa ja poistui
huoneesta. Heti hän kuitenkin palasi ja istahti kyykylleen nojatuoliin
Dolohovin eteen. -- Hiis tämän tietäköön! Katsohan miten lyö! -- Hän
tarttui Dolohovin käteen ja vei sen sydämelleen. -- _Ah! quel pied, ma
chère, quel regard! Une déese_!![85]
Dolohof katseli kauniilla röyhkeillä silmillään ystäväänsä ja hymyili
kylmästi. Hänen teki vielä mieli pitää hauskaa Anatolin kustannuksella.
-- Mutta kun rahat ovat lopussa, niin entäs sitten?
-- Mitäkö silloin? Mitä? -- toisti Anatol, hölmistyen täydellisesti
tulevaisuutta ajatellessaan. -- Mitäkö silloin? Enpä tiedä, mitä
silloin... Mutta miksi puhumme tyhmyyksiä! -- Hän vilkasi kelloaan. --
Jo on aika lähteä!
Anatol meni takahuoneeseen.
-- No, joko pian pääsette valmiiksi täällä? -- huusi hän palvelijoille.
Dolohof korjasi rahat, huusi palvelijan ja käski tuomaan ruokaa ja
juomaa läksijäisiksi. Sitten meni hän etuhuoneeseen, missä Hvostikof ja
Makarin istuivat teekeittiön ääressä.
Anatol lojui työhuoneen sohvalla käsi poskella ja hymyili miettivänä.
Hänen kauniit huulensa liikkuivat tuskin huomattavasti, kun hän
itsekseen supatti jotain hellän vienoa.
-- Tulehan hieman haukkaamaan. Ja juo jotain! -- huusi Dolohof
viereisestä huoneesta.
-- Ei haluta! -- vastasi Anatol, jatkaen yhä hymyilemistään.
-- Tulehan, Balaga on saapunut.
Anatol nousi ja meni ruokahuoneeseen. Balaga oli kuuluisa ajuri,
jolla oli Moskovan parhaat kolmivaljakot. Hän oli jo 5-6 vuotta
tuntenut Dolohovin ja Anatolin ja oli usein kiidättänyt heitä
kolmivaljakoillaan. Kun Anatolin rykmentti oli majaillut Tverissä, oli
Balaga usein kuljetellut Anatolia Tverin ja Moskovan välillä. Illalla
oli lähdetty Tveristä, Moskovaan saavuttiin hämärissä ja lähdettiin
paluumatkalle taas seuraavana yönä. Usein hän oli kuljetellut Dolohovia
pakoretkillä. Mustalaisnaisten ja "rouvasten" kanssa, kuten Balaga
sanoi, oli usein lennetty pitkin Moskovaa ja monta jalankulkijaa ja
ajuria oli ruhjottu näillä retkillä. Mutta aina olivat "hänen
herransa", kuten Balaga nimitti Anatolia ja Dolohovia, hänet
pelastaneet pulasta. Monta hevosta oli Balaga näillä retkillä
menettänyt. Usein olivat herrat piesseet hänet henkitoreisiin, usein
juottaneet samppanjalla ja madeiralla, josta Balaga piti erittäin
paljon, ja hän tiesi herroistaan paljon sellaista, josta tavalliset
kuolevaiset olisivat joutuneet Siperiaan. Remuretkillään veivät he
usein Balagan seuraansa, pakoittivat juomaan ja tanssimaan mustalaisten
kanssa, ja tuhansia herrain rahoja oli solunut hänen käsitseen. Näillä
retkillä pani Balaga parikymmentä kertaa vuodessa henkensä ja nahkansa
alttiiksi vaaroille, ja ajorahat eivät suunnilleenkaan korvanneet
piloille ajettujen hevosten arvoa. Mutta Balaga rakasti herrojaan ja
tätä järjetöntä ajoa. Väliin lennettiin 18 virstaa tunnissa, ajurit ja
jalankulkijat pyllyilivät hangessa. Moskovan kaduilla ajettiin kuin
kilparadalla. Tämä oli Balagasta hauskaa. Hänestä tuntui ihanalta kun
takaansa kuuli juopuneiden äänien huutavan "anna mennä! anna mennä!"
vaikka jo kiidettiinkin minkä hevosista lähti, ja kun talonpoika pää
kumarassa hädissään hoputti hevostaan syrjään hänen valjakkonsa
jaloista, hykerteli Balaga käsiään mielihyvästä. "Todellisia herroja!"
ajatteli Balaga.
Anatol ja Dolohof pitivät myös Balagasta hänen mestarillisen
ajotaitonsa tähden ja siksi että hän piti samallaisesta elämästä kuin
he itsekin. Muilta osasi Balaga kyllä palkkansa periä, kiskoen 25
ruplaa parin tunnin ajosta. Harvoin viitsi hän itse lähteä ajoon muiden
kanssa, panihan vain pojat reisuun. Mutta herrainsa kanssa lähti hän
aina itse eikä koskaan vaatinut maksua työstään. Kun sitten
palvelijoilta sai tietää, että herrat olivat rahoissa, meni hän parin
kolmen kuukauden päästä aamulla aikaisin selvänä herrain luo, kumarsi
syvään ja pyysi auttamaan pulasta. Herrat pyysivät aina oikein
istumaan.
-- Sallikaahan pyytääni, herra Fjodor Ivanitsh tai teidän
jalosukuisuutenne, -- puhui Balaga. -- Hevoset ovat aivan huvenneet,
pitäisi tästä markkinoille, jos siis voisitte.
Ja Anatol ja Dolohof antoivat hänelle tällöin tavallisesti tuhannen
ruplaa, jopa kaksikin, rahavarojen mukaan.
Balaga oli vaaleaverinen, punakka talonpoika noin 27 ikäinen. Hänellä
oli erittäin turpea punanen niska, nykänenä, pienet kiiluvat silmät ja
harvahko parta. Varreltaan oli hän tanakka. Hänellä oli yllä lyhyt
turkki, jonka ylle hän oli vetäissyt silkkivuorisen, ohuesta sinisestä
verasta tehdyn viitan.
Hän risti silmänsä ja meni sitten Dolohovin luo, ojentaen tälle pienen,
mustan kätensä.
-- Fjodor Ivanovitshille! -- hän sanoi kumartaen.
-- Terve, veli; nyt on hänkin jo siis.
-- Terve, teidän jalosukuisuutenne, -- sanoi Balaga Anatolille, joka
samassa tuli huoneeseen. Tällekin hän ojensi kätensä.
-- Kysyn sinulta, Balaga, -- alkoi Anatol, laskien kätensä Balagan
olkapäille, -- sanohan, rakastatko minua? Mitä? Pane nyt paraasi...
Mitkä hevoset sinulla on?
-- Ne, mitkä käskettiinkin, teidän lempihevosenne, villit, -- vastasi
Balaga.
-- Kuulehan nyt Balaga? Vaikka koko valjakkosi menisi, niin kolmessa
tunnissa on saavuttava perille? Mitä?
-- Jos hevoset menevät, niin miten sitten saavumme? -- sanoi Balaga
silmää iskien.
-- Halkasen tohnosi, jos ilvelet! -- kirkasi äkkiä Anatol silmät
muljollaan.
-- Miksi ilveilisin, -- sanoi ajuri naurahtaen. -- Olenko säästellyt
hevosiani, kun herraini etu vaatii? Parastamme me panemme, minkä
koivista lähtee.
-- No! -- sanoi Anatol. -- Istuudu sitten.
-- Niin, istuhan! -- sanoi Dolohof.
-- Kyllä seisonkin, Fjodor Ivanovitsh.
-- Olehan, istu, juo! -- sanoi Anatol ja kaasi Balagalle suuren
juomalasillisen madeiraa.
Ajurin silmät välähtivät viinin nähdessään. Kohteliaisuudesta hän ensin
kielteli, mutta kolautti sitten lasin pohjaan ja pyyhki suunsa punaseen
silkkiliinaan, jonka otti lakistaan.
-- No milloin sitä sitten lähdetään, teidän jalosukuisuutenne?
-- Niin ... (Anatol vilkaisi kelloaan) hetipaikalla lähdetään.
Katsohan, Balaga. Luuletko ehtiväsi?
-- Kun vaan lähtö onnistuu, niin miksipäs tuota ei ehdittäisi? -- sanoi
Balaga. -- Tultiinhan kerran Tveristä seitsemässä tunnissa. Muistatteko
vielä, teidän jalosukuisuutenne?
-- Niin, tiedäs, kerran tulin joululle Tveristä, -- alkoi Anatol
hymyellen kertoa Makarinille, joka silmät heralla katseli sankariaan.
-- Uskotko, Makarka, henki ei tahtonut kulkea kun lensimme. Joutui
kuormasto tiellemme, kahden kuorman yli ajoimme. Mitä?
-- Mutta olipa minulla silloin myös hevoset, jatkoi Anatolin kertomusta
Balaga. -- Valjastin varsakkaat rautiaan sivuille, -- Balaga kääntyi
Dolohoviin, -- uskotko, Fjodor Ivanovitsh, 60 virstaa pedot lensivät.
En voinut enää pidellä ohjista, kädet kohmettuivat, oli kova pakkanen.
Heitin ohjat. Ajattelin, pidelkää te, teidän jalosukuisuutenne.
Heittäydyin itse reen pohjille. Ei tarvinnut siinä enää hoputtaa,
pitele vain. Kolmessa tunnissa lensivät paholaiset. Ainoastaan vasen
sivuhevonen kuoli.