Tuli aamu huolineen ja hommineen. Kaikki nousivat, alkoivat liikkua ja
puhella. Taas tulivat ompelijattaret, taas tuli Maria Dmitrijevna, ja
kutsuttiin teelle. Pyörein rauhattomin silmin katseli Natasha kaikkia
aivan kuin hän olisi tahtonut torjua jokaisen häneen suunnatun katseen
ja koetti olla entisensä kaltainen.
Eineen jälkeen Maria Dmitrijevna (tällöin oli hän aina paraimmalla
tuulella) istuutui nojatuoliinsa ja kutsutti luokseen kreivin ja
Natashan.
-- No, ystävät rakkaat, nyt olen asian aprikoinut pitkin ja poikki,
kuulkaa siis neuvojani, -- hän alkoi. -- Eilen olin, kuten tiedätte,
vanhan ruhtinaan luona. Hän huutamaan, mutta ei minua niin peloiteta!
Latelin hänelle koko totuuden!
-- Entäs hän? -- kysyi kreivi.
-- Hänkö? puolihullu ... ei tahtonut kuunnella. Mutta jättäkäämme jo
koko juttu, näinkin jo olemme tyttö rukkaa kiusanneet. Neuvoni on
tällainen: ajakaa asianne ja lähtekää kotiin Otradnoon ... ja odottakaa
siellä...
-- Ah, ei! -- huudahti Natasha.
-- Ei, matkustakaa, -- sanoi Maria Dmitrijevna. -- Ja odottakaa siellä.
Jos sulhanen nyt saapuu tänne, niin syntyy ankara riita. Mutta kyllä
hän täällä kahdenkesken vanhuksen kanssa asiat järjestää ja saapuu
sitten sinne.
Ilja Andrejevitsh hyväksyi heti ehdotuksen, sillä hän käsitti heti sen
järkevyyden. Jos vanhus taipuu, niin hauskempi on lähteä sitten
tervehtimään häntä Moskovaan tai Lisijagoriin; jollei hän taas taivu,
niin saattaa vihkiminen tapahtua ainoastaan Otradnossa.
-- Oiva neuvo, -- hän sanoi. -- Minua vaan harmittaa että menin häntä
tapaamaan ja vein hänetkin mukanani, -- jatkoi vanha kreivi Natashaa
osoittaen.
-- Ei, miksi harmitella? Kun kerran täällä olitte, niin oli käynti
välttämätön. Jollei hän tahtonut, niin on se hänen asiansa, -- puhui
Maria Dmitrijevna, etsien jotain käsityölaukustaan. -- Ja kapio on
hankittava, miksi siis enää viivyttelisitte; ja jos jotain puuttuu,
niin kyllä teille lähetän. Vaikka mielelläni olisin teidät täällä
pitänytkin, niin lähtekää sittenkin.
Löydettyään laukustaan sen, mitä oli etsinyt, hän antoi sen Natashalle.
Se oli kirje ruhtinatar Marialta.
-- Sinulle kirjoittaa. Miten hän on tuskissa raukka! Hän pelkää, että
luulet, ettei hän sinua rakasta.
-- Ei hän minua rakastakkaan, -- sanoi Natasha.
-- Olehan, älä puhu sellaista, -- tuiskasi Maria Dmitrijevna.
-- En usko ketään; tiedän, ettei hän minua rakasta, -- sanoi Natasha
rohkeasti, ottaen kirjeen Maria Dmitrijevnalta. Hänen kasvoilleen
ilmestyi kuivan päättäväinen ilme, joka saattoi Maria Dmitrijevnan
tuijottamaan häneen ja yrmistämään kulmiaan.
-- Kuulehan tyttöseni, älä vastaa tuolla lailla! Puhun aina totta!
Kirjoita vastaus.
Natasha ei vastannut sanaakaan ja meni omaan huoneeseensa lukemaan
ruhtinatar Marian kirjettä.
Ruhtinatar Maria kirjoitti olevansa epätoivossa heidän välilleen
sattuneen väärinkäsityksen johdosta. Isänsä tunteista välittämättä
pyysi hän Natashaa uskomaan että hän ei saata olla rakastamatta
veljensä valittua, tuon veljensä, jonka onnelle hän on valmis uhraamaan
kaikkensa.
"Muuten", -- hän kirjoitti, -- "älkää luulko, että isäni teitä vihaa.
Hän on sairas ja vanha mies, jolle täytyy antaa anteeksi. Mutta hän on
hyvä, jalomielinen ja on rakastava sitä, joka tekee hänen poikansa
onnelliseksi." Sitten pyysi ruhtinatar Maria vielä, että Natasha
määräisi ajan, milloin he saattaisivat taas toisensa tavata.
Luettuaan kirjeen Natasha istuutui kirjoituspöydän ääreen laatiakseen
vastauksen. "Chère princesse", kirjoitti hän koneellisen nopeasti ja
pysähtyi miettimään. Mitä saattoikaan hän kirjoittaa eilisten
tapahtumain jälkeen? "Niin, niin, se on ollutta ja mennyttä, nyt on
kaikki toisin", hän ajatteli. "Välit Andrein kanssa ovat katkaistavat.
Tokkohan sentään? Tämä on kauheata!" Ja vapautuakseen näistä kauheista
ajatuksista Natasha lähti Sonjan luo ja alkoi yhdessä hänen kanssaan
selailla kuosilehtiä.
Puolisten jälkeen vetäytyi Natasha huoneeseensa ja alkoi taas lukea
ruhtinatar Marian kirjettä. "Onko siis kaikki jo lopussa?" hän
ajatteli. "Näinkö pian siis kaikki kävi ja koko entisyys on siis
mennyttä!" Hänen mieleensä syöksähtivät entiset muistot ja rakkaus
ruhtinas Andreihin, mutta samalla hän tunsi rakastavansa Anatol
Kuraginia. Hän oli taas mielikuvissaan ruhtinas Andrein vaimona ja
tunsi tuota niin usein kuvittelemaansa onnea, mutta samalla hän
kiihtyneenä yksityisseikkoja myöten eli uudelleen eilisen kohtauksensa
Anatolin kanssa?
"Miksei saata rakastaa molempia?" ajatteli hän toisinaan aivan kuin
olisi ollut suunniltaan. "Silloin vasta olisin täysin onnellinen; mutta
nyt on minun valittava, ja onnelliseksi tullakseni tarvitsen molemmat.
Mutta Andreille on minun joko kaikki ilmaistava tai kaikki häneltä
salattava. Kumpaakaan en saata tehdä. Anatolin kanssa ovat taas välini
selvät. Mutta näinkö siis iäksi jätän ruhtinas Andrein rakkauden ja
onnen, joka niin kauvan on täyttänyt sydämeni?"
-- Neiti, -- kuiskasi salaperäisen näköisenä eräs palvelustyttö ja
hiipi huoneeseen. -- Eräs mies käski antamaan tämän teille. -- Hän
antoi Natashalle kirjeen.
-- Mutta, Jumalan nimessä... -- puheli tyttö. Silloin oli Natasha jo
avannut kirjeen ja luki Anatolin rakkauskirjettä, josta hän ei
käsittänyt sanaakaan, sen vain käsitti, että kirje oli häneltä, siltä
mieheltä, jota hän rakasti. "Niin, rakastan häntä, eihän olisi muuten
saattanut tapahtua, mitä tapahtunut on? Enhän muuten saattaisi nyt
lukea hänen kirjoittamaansa rakkauskirjettä?"
Vapisevin käsin piteli Natasha tätä intohimoa uhkuvaa rakkauskirjettä,
jonka Dolohof Anatolin pyynnöstä oli kirjoittanut, ja sitä lukiessaan
hän oli kuulevinaan kaikuja omista tunteistaan.
"Eilen illalla ratkaistiin minun kohtaloni: joko saan teidät omakseni
tai peityn mustiin multiin. Muuta mahdollisuutta ei ole", alkoi kirje.
Sitten hän kirjoitti tietävänsä, etteivät Natashan vanhemmat salli
hänen naida Natashaa, että on olemassa salaisia syitä, jotka hän
ilmoittaa ainoastaan Natashalle, mutta jos Natasha häntä rakastaa ja
suostuu hänen ehdotukseensa, niin ei mikään ihmisvoima voi riistää
heiltä autuaallista onnea. Rakkaus voittaa kaikki esteet. Hän ryöstää
Natashan ja vie hänet maailman ääriin.
"Niin, niin, rakastan häntä!" ajatteli Natasha lukiessaan
kahdenteenkymmenenteen kertaan kirjettä ja etsien sen jokaisesta
sanasta joitain erityisen syviä ajatuksia.
Sinä iltana lähti Maria Dmitrijevna Arharovien luo ja pyysi tyttöjä
mukaansa, Natasha sanoi päätään kivistävän ja jäi kotiin.