Kreivi Ilja Andrejevitsh vei tyttärensä kreivitär Besuhovin illatsuun.
Vieraita oli joltisen paljon, mutta Natasha ei tuntenut juuri ketään.
Ilja Andrejevitsh huomasi pian ikäväkseen, että melkein kaikki
vieraat, niin miehet kuin naisetkin, olivat tunnettuja vapaista
elämäntavoistaan. Eräässä nurkassa istui m-lle Georges nuorten miesten
ympäröimänä, seurassa oli myös muutamia ranskalaisia, muiden muassa
Métivier, josta oli tullut läheinen ystävä Helenan taloon. Kreivi Ilja
Andrejevitsh päätti olla pelaamatta korttia tänä iltana. Hän aikoi
istua koko illan tyttärensä vieressä ja lähteä kotiin heti kun m-lle
Georges oli lopettanut esityksensä.
Anatol seisoi oven pielessä, odotellen nähtävästi Rostoveja.
Tervehdittyään kreiviä hän meni Natashan luo ja seurasi tätä
vierashuoneeseen. Heti kun Natasha näki Anatolin, valtasi hänet sama
tunne kuin teatterissakin: turhamaisuudesta johtuva mielihyvä, että
miellytti tätä ja samalla pelko, ettei heidän välillään ollut
minkäänlaista siveellistä väliaitaa.
Helena oli sangen iloinen Natashan tulon johdosta ja ihaili äänekkäästi
tämän kauneutta ja pukuja. Heti Rostovien saavuttua poistui m-lle
Georges vierashuoneesta muuttaakseen pukua. Palvelijat alkoivat
järjestellä tuoleja, ja vieraat siirtyivät paikoiltaan. Anatol siirsi
tuolin Natashalle ja aikoi itse istuutua hänen viereensä, mutta vanha
kreivi oli varuillaan ja ehätti hänet. Anatol istuutui heidän taakseen.
M-lle Georges ilmestyi vierashuoneeseen ja asettui luonnottomaan
asentoon hänelle varatulle paikalle nojatuolien väliin. Hänen
täyteläät, kuopalliset käsivartensa olivat aivan paljaat, ja toiselle
olalleen hän oli heittänyt punasen saalin. Kuului riemastunutta
supatusta.
M-lle Georges katsahti ankaran synkkänä yleisöön ja alkoi
ranskankielellä lausua jotain runoa, missä puhuttiin äidin ja pojan
välisestä rikollisesta rakkaudesta. Väliin paisutti hän ääntään, väliin
kuiskasi, kohottaen juhlallisena päänsä; väliin hän kokonaan vaikeni ja
alkoi sitten sähisten kuiskia, mulkoellen silmillään.
-- _Adorable, divin, delicieux_![84] -- kuului joka taholta.
Natasha katseli täyteläistä näyttelijätärtä, mutta ei kuullut eikä
nähnyt mitään. Hän tunsi taas avuttomana joutuneensa siihen
kummalliseen, järjettömään maailmaan, joka oli niin vieras hänen
entisyydelleen ja missä ei saattanut tietää, mikä oli pahaa, mikä
hyvää, mikä järkevää, mikä järjetöntä. Hänen takanaan istui Anatol, ja
tuntien hänen läheisyytensä hän odotti jotain.
Ensimäisen runon jälkeen nousi yleisö paikoiltaan, ympäröi lausujan ja
kiitteli häntä ihastuksissaan.
-- Miten hän on ihana! -- sanoi Natasha isälleen, joka oli noussut
paikaltaan muiden mukana ja läheni näyttelijätärtä.
-- Ei minun mielestäni, kun teitä katselen, -- sanoi Anatol, seuraten
Natashaa. Ainoastaan Natasha kuuli hänen sanansa. -- Olette hurmaava...
Siitä hetkestä, jolloin teidät ensi kerran näin, en ole lakannut...
-- Menkäämme, menkäämme, Natasha, -- sanoi kreivi, joka oli palannut
tytärtään etsimään. -- Miten ihana!
Natasha ei vastannut mitään, katseli vain kysyvän ihmettelevin silmin
isäänsä.
Jonkun ajan kuluttua m-lle Georges poistui seurasta, ja Helena vei
vieraansa saliin.
Kreivi aikoi myös lähteä, mutta Helena rukoili häntä jäämään, sillä
muuten hän sanoi tilapäisten tanssiaisten olevan pilalla. Rostovit
jäivät. Anatol pyysi Natashan valssiin, likisteli tämän käsiä ja uumia
ja sanoi, että hän on hurmaava ja että hän häntä rakastaa. Ekosesin
tanssi Natasha taas Anatolin kanssa. Kun he jäivät kahden, ei Anatol
puhunut sanaakaan, katseli vain Natashaa. Natashasta tuntui kuin olisi
hän unessa nähnyt sen, mitä Anatol hänelle sanoi valssin aikana.
Ensimäisen kuvion loputtua puristi Anatol taas Natashan kättä. Natasha
katsahti häneen säikähtynein silmin, mutta Anatolin ilme oli niin
hellän hymyilevä, ettei Natasha voinut sanoa hänelle, mitä oli aikonut.
Natasha loi silmänsä maahan.
-- Älkää puhuko minulle sellaisia: olen kihloissa ja rakastan toista,
-- sanoi Natasha hätäisesti ja vilkasi samalla Anatoliin.
Anatol ei hämmentynyt eikä suuttunut Natashan sanoista.
-- Älkää puhuko minulle siitä. Mitä se minua liikuttaa? -- sanoi
Anatol. -- Sanon vain että olen järjettömästi teihin rakastunut,
järjettömästi. Onko se minun syyni, että te olette hurmaava? Nyt on
meidän vuoro.
Natasha oli kiihtynyt ja eloisa. Hän katseli suurin, säikähtynein
silmin ympärilleen ja oli tavallista iloisempi. Hän ei suuriakaan
käsittänyt illan tapahtumista. Tanssittiin ekosesi ja iso-isä; isä
ehdotti kotiin lähtöä, Natasha pyysi jäämään. Hän tunsi Anatolin
katseen seuraavan itseään koko illan. Sitten muisti hän, että oli
saanut isältä luvan mennä naistenhuoneeseen pukuaan korjaamaan. Helena
oli tullut hänen jälissään ja puhunut nauraen veljensä rakkaudesta.
Pienessä arkihuoneessa oli hän taas tavannut Anatolin. Sitten oli
Helena yhtäkkiä kadonnut, ja hän oli jäänyt kahdenkesken Anatolin
kanssa. Tämä oli tarttunut hänen käteensä ja sanonut hellällä äänellä:
-- En voi tulla teidän luoksenne, mutta saanhan toki joskus tavata
teidät? Rakastan teitä mielettömästi. Saanhan joskus?... -- Ja hän
levitti kätensä sulkeakseen häneltä tien ja siirsi kasvonsa liki hänen
kasvojaan.
Anatolin suuret loistavat silmät olivat niin lähellä Natashan silmiä,
ettei tämä muuta saattanut nähdä kuin nuo silmät.
-- Nathalie? -- kuiskasi Anatolin kysyvä ääni, ja joku puristi kovin
Natashan käsiä. -- Nathalie?
"En käsitä mitään, minulla ei ole mitään sanottavaa", sanoi Natashan
katse.
Kuumat huulet painuivat Natashan huulille, ja samalla tunsi hän taas
olevansa vapaa. Huoneessa kuului Helenan askelia ja hameen kahinaa.
Natasha vilkasi ensin Helenaan, sitten punakkana ja vapisevana
Anatoliin säikähtyneen kysyvästi ja lähti ovea kohti.
-- Yksi sana, ainoastaan yksi sana, Jumalan nimessä, -- puhui Anatol.
Natasha pysähtyi. Hän olisi välttämättömästi tahtonut kuulla tuon
sanan, joka olisi saattanut selittää kaiken mitä oli tapahtunut ja
johon hän olisi tahtonut antaa vastauksen.
-- Nathalie, yksi sana, ainoastaan yksi sana, -- toisteli Anatol yhä,
sillä hän ei nähtävästi tietänyt, miten olisi jatkanut. Tätä hoki hän
siksi kunnes Helena saapui heidän luokseen.
Helena vei Natashan vierashuoneeseen, ja Rostovit lähtivät kotiin ennen
illallista.
Natasha ei nukkunut koko yönä: häntä vaivasi ratkaisematon kysymys,
kumpaako rakasti; Anatoliako vaiko ruhtinas Andreita. Ruhtinas Andreita
hän rakasti -- hän tunsi selvästi, miten palavasti rakasti. Mutta hän
rakasti myös Anatolia, sitä ei ollut epäileminenkään. "Olisiko muuten
tämä kaikki saattanut tapahtua?" -- hän ajatteli. "Koska tämän jälkeen
saatoin hymyllä vastata hänen hymyynsä, kun hän heitti hyvästejä; koska
saatoin mennä niin pitkälle, niin onhan selvä, että häntä rakastin ensi
näkemältä. Hän on siis hyvä, jalo ja kaunis, häneen ei voinut olla
rakastumatta. Mitä on minun tehtävä kun rakastan häntä ja rakastan
toistakin?" -- puheli Natasha itselleen, löytämättä vastausta näihin
kauheisiin kysymyksiin.