Teatterissa käynnin jälkeisenä päivänä eivät Rostovit käyneet
missään, eikä heitäkään kukaan käynyt tapaamassa. Maria Dmitrijevna
keskusteli jostain asiasta kreivin kanssa. Natasha arvasi, että he
puhuivat vanhasta ruhtinaasta ja koettivat keksiä keinoja hänen
lepyttämisekseen, ja tämä häntä harmitti ja loukkasi. Hän odotti joka
hetki ruhtinas Andreita ja lähetti kahdesti päivän kuluessa talonmiehen
tiedustelemaan Vzdvishenkalle. Mutta häntä vain ei kuulunut. Natashasta
tuntui elämä nyt raskaammalta kuin oli tuntunut Moskovaan saavuttaessa.
Hän ikävöi kärsimättömänä ruhtinas Andreita, ja tähän ikävään
sekaantuivat ikävät muistot ruhtinatar Mariasta ja vanhasta
ruhtinaasta. Ja samalla häntä jokin peloitti ja kauhisti, jolle ei
syytä tietänyt. Hänestä tuntui kuin ei ruhtinas Andrei saapuisikaan,
tai jos saapuisikin, niin ehtii hänelle itselleen jotain ennen
tapahtua. Hän ei voinut enää kuten ennen yksinään rauhallisena
muistella sulhastaan. Heti kun ajatukset sulhaseen pysähtyivät, yhtyi
niihin muita muistelmia: ruhtinatar Maria, vanha ruhtinas, teatteri ja
Anatol Kuragin. Häntä alkoi taas vaivata kysymys, eikö hän sittenkin
ole syyllinen, ja eikö hän jo ole rikkonut uskollisuuttaan. Ja hän
alkoi taas pienimpiin yksityisseikkoihin saakka muistella sitä miestä,
joka oli herättänyt hänessä niin käsittämättömiä ja samalla niin
kauhistavia tunteita. Hän muisteli tämän miehen jokaista sanaa,
jokaista liikettä ja jokaista ilmeen vivahdusta. Omaisten mielestä oli
Natasha tavallista eloisampi, mutta todellisuudessa ei hän ollut
lähimainkaan niin rauhallinen ja onnellinen kuin oli ennen ollut.
Sunnuntaina vei Maria Dmitrijevna vieraansa seurakuntansa kirkkoon
puolipäiväjumalanpalvelukseen.
-- En pidä näistä nykyaikaisista kirkoista, -- hän puheli, tahtoen
nähtävästi kerskua vapaamielisyydellään. -- Kaikkialla on Jumala sama.
Pappi on meillä erinomainen, tekee tehtävänsä nuhteettomasti, samoin
diakoni. Ja eihän se hartautta lisää, jos kuorissa konsertteja
lauletaan. En pidä sellaisesta, sulaa hullutusta!
Maria Dmitrijevna piti sunnuntaipäivistä ja osasi myös saada niihin
juhlatunnelman. Lauvantaisin pestiin ja siistittiin perinpohjin;
sunnuntaina ei kukaan tehnyt työtä, ei emäntä eikä palvelijat. Kaikki
pukeutuivat juhlatamineisiin ja menivät kirkkoon. Isäntäväen pöydällä
oli tavallista enemmän ruokalajeja, ja väki sai viinaa ja paistetun
hanhen tai porsaan. Mutta missään ei juhlatunnelmaa niin huomannut kuin
emännän leveillä, ankarilla kasvoilla, jotka loistivat vakavan
juhlallisina.
Jumalanpalveluksen jälkeen olivat vieraat kokoontuneet vierashuoneeseen
kahvia juomaan. Palvelija ilmestyi ovelle ja ilmoitti emännälle, että
vaunut olivat portaiden edessä. Tämä nousi ankaran näköisenä
paikaltaan, heitti harteilleen saalin, joka hänellä oli aina
vieraskäynneillä, ja ilmoitti lähtevänsä vanhan ruhtinaan luo puhumaan
Natashan asiasta.
Maria Dmitrijevnan lähdettyä saapui Natashan ja Sonjan luo ompelijatar
m-me Chalmén liikkeestä. Natasha siirtyi viereiseen huoneeseen, sulki
oven ja alkoi tyytyväisenä koetella uusia pukujaan. Hänellä oli
paraillaan yllä harsottu hihaton uuma, jonka selkäpuolta hän pää
taivistuneena tarkasteli kuvastimesta, kun kuuli isänsä elostuneena
puhelevan jonkun kanssa vierashuoneessa. Vieras ääni sai hänet
punastumaan. Vieras oli kreivitär Helena Besuhof. Natasha ei ollut
vielä kerinnyt riisumaan yltään uumaa, kun ovi avautui, ja huoneeseen
astui hyvänsuovan kirkkaasti hymyilevä Helena, jolla oli yllä
korkeakauluksinen orvokinsininen samettipuku.
-- _Ah, ma delicieuse_![82] -- sanoi hän Natashalle. -- Hurmaava! Ei,
rakas kreiviseni, -- sanoi hän Ilja Andrejevitshille, joka oli tullut
hänen jälissään huoneeseen, -- tämä ei käy laatuun. Miten saatatte asua
Moskovassa ja istua aina vain kotona? Ei, minä en teitä enää jätä
rauhaan! Tänä iltana lausuu m-lle Georges luonani, ja sinne kokoontuu
muutamia tuttavia. Jollette tuo luokseni kaunottarianne, joille itse
m-lle Georges ei vedä vertoja, niin en tahdo enää tuntea teitä. Mieheni
ei ollut kotosalla, hän matkusti Tveriin, olisin muuten lähettänyt
hänet teitä noutamaan. Saapukaa välttämäti, välttämäti yhdeksättä
käydessä.
Hän nyökäytti päätään tutulle ompelijattarelle, joka notkisti
kunnioittavasti polvensa, ja istuutui nojatuoliin kuvastimen viereen,
heittäen hameensa taiteellisiin poimuihin. Hän ei vaiennut
hetkeksikään, läpätti iloisen hyvänsuovasi ja oli haltioissaan Natashan
kauneudesta. Hän tarkasteli Natashan pukuja ja kiitteli niitä, kiitteli
myös omaa pukuaan _en gaz métallique_, jonka hän oli tuottanut
Parisista, ja kehoitti Natashaakin laitattamaan samallaisen.
-- Muuten, teille sopii minkälainen puku tahansa, ihana kaunottareni,
-- hän puheli.
Natasha loisti riemusta. Hän tunsi tulevansa onnelliseksi ja elpyvänsä
tämän herttaisen kreivittären kiitoksista, joka ennen oli tuntunut
hänestä niin arvokkaalta ja kylmältä, mutta nyt niin herttaisesti ja
sydämellisesti puheli hänen kanssaan. Natasha tuli iloiseksi ja tunsi
miltei rakastavansa tuota kaunista, hyvänsuovaa naista. Helena
puolestaan oli myös sydämestään ihastunut Natashaan ja tahtoi hankkia
tälle huvituksia. Anatol oli pyytänyt sisartaan hommaamaan kutsut,
jotta saisi tavata Natashan, ja tätä varten oli Helena nyt saapunut
Rostoveja tapaamaan. Tämän tapaamisen järjestäminen tuotti Helenalle
huvia.
Vaikka Helena ennen oli vihannutkin Natashaa, kun tämä Pietarissa oli
anastanut häneltä Boriksen niin ei hän nyt enää lainkaan muistellut
koko asiaa, vaan toivoi sydämensä pohjasta, omaan tapaansa, hyvää
Natashalle. Lähtiessään Rostovien luota Helena vei suojattinsa syrjään
ja supatti hänelle:
-- Veljeni oli eilen luonani päivällisellä. Olimme pakahtua nauruun.
Poika rukka ei syönyt palaakaan, huokaili vain teitä muistellen,
rakkaani. _Il est fou, mais fou amoureux de vous, ma chère_.[83]
Näistä sanoista lensi Natasha tulipunaiseksi.
-- Kas miten rakkaani punastuu, punastuu! -- puhui Helena. -- Tulkaa
joka tapauksessa. Vaikka jotakuta rakastattekin, rakkaani, ei silti
tarvitse nunnana elää. Vaikkapa jo olisitte kihloissakin, niin pitäisi
sulhasenne varmaankin parempana, että kävisitte seuroissa kuin että
menehtyisitte ikävään.
"Hän siis tietää, että olen kihloissa; varmaankin on hän miehensä
kanssa, tuon rehellisen Pierren kanssa, tästä puhellut, ja he ovat
nauraneet minulle. Eihän se siis ole vaarallista", ajatteli Natasha. Ja
Helenan lähettyvillä tuntui hänestä taas luonnolliselta ja
yksinkertaiselta se, mikä äsken vielä oli tuntunut niin kauhealta.
"Ja hän on suuren maailman nainen, niin herttainen ja rakastaa minua
kaikesta sydämestään. Ja miksen todellakin huvittelisi?" ajatteli
Natasha, katsellen ihmettelevät silmät selällään Helenaa.
Puolisten aikoihin palasi Maria Dmitrijevna vanhan ruhtinaan luota. Hän
oli kiihtyneen ja alakuloisen näköinen, sillä hän oli nähtävästi
joutunut ottelussa alakynteen. Kun kreivi häneltä kysyi, miten oli
käynyt, vastasi hän vain lyhyesti, että asiat ovat hyvällä tolalla ja
lupasi seuraavana päivänä kertoa tarkemmin. Kuultuaan kreivitär
Besuhovin käynnistä ja illatsuun kutsuista Maria Dmitrijevna lausui:
-- En pidä kreivitär Besuhovin tuttavuudesta enkä neuvo muitakaan hänen
seuraansa pyrkimään; mutta jos kerran olet luvannut mennä, niin mene,
haihtuvathan surusi hetkeksi.