Ruhtinas Vasili oli lähettänyt Anatolin Moskovaan, sillä Pietarissa oli
tämä kuluttanut 20 tuhatta ruplaa vuodessa isän rahoja ja tehnyt saman
verran velkoja, joita lainanantajat alkoivat vaatia isältä.
Isä oli ilmoittanut pojalleen, että hän nyt viimeisen kerran maksaa
puolet tämän veloista, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että poika
siirtyy Moskovan ylipäällikön adjutantiksi, minkä toimen isä hänelle
oli hommannut, ja vihdoinkin koettaa hankkia itselleen rikkaan vaimon.
Erittäin oli isä maininnut ruhtinatar Marian ja Julia Karaginin.
Anatol oli suostunut isän ehdotukseen, siirtyi Moskovaan ja asettui
asumaan Pierren taloon. Pierre oli aluksi tyytymätön lankoonsa, mutta
tottui pian häneen; he olivat toisinaan yhdessä remuilla, ja Pierre
antoi lainan nimessä hänelle rahoja.
Moskovaan saavuttuaan pani Anatol, kuten Shinshin aivan oikein oli
huomauttanut, rouvain päät pyörälle. Tähän vaikutti erittäinkin se
seikka, että Anatol ei ollut heistä tietääkseenkään, vaan piti
mustalaistyttöjä ja ranskalaisia näyttelijättäriä parempina. Erittäin
läheisissä väleissä kerrottiin hänen olleen kuuluisan _mademoiselle
Georgesin_ kanssa. Hän oli vakinainen vieras Danilovin ja monien muiden
Moskovan huimapäiden juomingeissa, joi kuin simppu yökaudet eikä
koskaan kuukahtanut pöydän alle. Kaikissa ylhäisön tanssiaisissa ja
illatsuissa oli hän mukana. Kerrottiin hänellä olleen pikku seikkailuja
ylhäisön rouvienkin kanssa ja hakkaili hän muutamia tanssiaisissakin.
Mutta neitosista, vallankaan rikkaista perijättäristä, jotka melkein
poikkeuksetta olivat rumia, ei Anatol vähääkään välittänyt. Tähän oli
kenties osaltaan sekin syynä, että Anatol kaksi vuotta sitten oli
laillisesti vihitty vaimoon, vaikkei tästä muut tietäneetkään kuin
lähimmät ystävät.
Pari vuotta sitten, kun Anatolin rykmentti majaili Puolassa, oli eräs
köyhä tilanhaltija pakoittanut Anatolin naimaan hänen tyttärensä. Pian
kumminkin hän hylkäsi tämän vaimonsa ja lupaamalla apelleen hyvät
lunnaat hän sai kulkea naimattoman kirjoissa.
Anatol oli sangen tyytyväinen itseensä, muihin ihmisiin ja asemaansa.
Hän oli syvästi vakuutettu, että eli niinkuin pitikin, ja ettei
milloinkaan ole tehnyt elämässään mitään pahaa. Ei hän kyennyt
ajattelemaan, mitä muut ihmiset saattoivat kärsiä hänen tähtensä tai
mitä seurauksia saattoi olla siitä tai tästä teosta. Hän uskoi lujasti,
että samoin kuin sorsa oli luotu vedessä elämään, samoin Jumala oli
hänenkin elämänsä niin säätänyt, että hänen piti kuluttaa 29 tuhatta
ruplaa vuodessa ja keikkua aina pinnalla yhteiskunnassa. Hän oli niin
luja tässä uskossaan, että muutkin ihmiset hänet nähtyään pitivät
luonnollisena hänen etuoikeutensa ja lainailivat hänelle rahoja, joiden
takasin saannista ei ollut toivoakaan. Siksipä Anatol lainailikin
oikealta ja vasemmalta.
Hän ei ollut peluri; ainakaan ei hän koskaan halunnut voittaa. Hän ei
ollut turhamainen. Hänestä oli aivan yhdentekevää, mitä ihmiset hänestä
ajattelivat. Vielä vähemmin saattoi häntä syyttää kunnianhimosta.
Monasti oli hän isän kiusoilla tehnyt mitättömiksi tämän loistavat
suunnitelmat ja teki aina pilkkaa arvonimistä ja kunniamerkeistä. Hän
ei ollut itara ja avasi jokaiselle kukkaronsa. Mutta iloinen elämä ja
naiset -- niistä hän piti. Ja koska hänen mielestään ei tässä ollut
mitään moitittavaa, ja koska hän ei kyennyt ajattelemaan, että muut
ihmiset saattoivat kärsiä hänen teoistaan, niin piti hän sydämessään
itseään nuhteettomana nuorena miehenä, halveksi sydämensä pohjasta
konnia ja huonoja ihmisiä ja kulki rauhallisena pää pystyssä.
Remuilijoilla, miehisillä Magdalenoilla, on sama salainen anteeksi
saannin toivo kuin nais-Magdalenoillakin. "Naiselle annetaan kaikki
anteeksi, koska hän paljon on rakastanut, miehelle, koska hän iloisesti
on elänyt."
Dolohof oli samaan aikaan taas ilmestynyt Moskovaan karkumatkaltaan ja
seikkailuiltaan Persiasta. Hän eli komeasti, pelasi ja hummasi ja
liittyi heti entiseen pietarilaiseen toveriinsa Anatol Kuraginiin,
josta tiesi olevan itselleen hyötyä.
Anatol rakasti Dolohovia tämän järjen ja huiman luonnon tähden. Dolohof
taas tarvitsi Anatolin nimeä, asemaa ja tuttavuuksia houkutellakseen
rikkaita nuorukaisia peliseuroihinsa. Siksi hän hurjastelikin Anatolin
seurassa ja tekeytyi toveriksi, salaten todelliset syyt. Paitsi tätä
salaista tarkoitusta vaikuttivat Anatolin ja Dolohovin läheisiin
väleihin sentään muutkin seikat. Dolohof oli elämässään tottunut
hallitsemaan, se tuotti hänelle nautintoa, olipa käynyt melkein
välttämättömyydeksi. Anatolia piteli hän käsissään kuin nukkea.
Natasha oli tehnyt Anatoliin syvän vaikutuksen. Operanäytännön jälkeen
oli hän tuntijan elein kuvannut Dolohoville Natashan käsiä, hartioita,
jalkoja ja hiuksia ja ilmoitti, että aikoi todenteolla ruveta häntä
hakkailemaan. Tämän hakkailemisen seurauksia hän ei saattanut ajatella,
sillä eihän hän koskaan kyennyt tekojensa seurauksia ajattelemaan.
-- Komea on, veliseni, muttei ole meitä varten luotu, -- sanoi Dolohof.
-- Pyydän sisarta kutsumaan hänet päivällisille, -- sanoi Anatol. --
Mitä arvelet?
-- Odota mieluummin kunnes joutuu miehelään...
-- Tiedäthän, -- sanoi Anatol, -- _j'adore les petites filles_:[81] he
ovat pian kiehdotut.
-- Saitpa jo kerran _nuoresta tytöstä_, -- sanoi Dolohof, joka tiesi
Anatolin naimisjutun. -- Pidä varasi!
-- Entäs, jos koettaisi toisten! Mitä? -- sanoi Anatol, nauraen
hyvänsuovasti.