XI.

Ruhtinas Vasili oli lähettänyt Anatolin Moskovaan, sillä Pietarissa oli

tämä kuluttanut 20 tuhatta ruplaa vuodessa isän rahoja ja tehnyt saman

verran velkoja, joita lainanantajat alkoivat vaatia isältä.

Isä oli ilmoittanut pojalleen, että hän nyt viimeisen kerran maksaa

puolet tämän veloista, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että poika

siirtyy Moskovan ylipäällikön adjutantiksi, minkä toimen isä hänelle

oli hommannut, ja vihdoinkin koettaa hankkia itselleen rikkaan vaimon.

Erittäin oli isä maininnut ruhtinatar Marian ja Julia Karaginin.

Anatol oli suostunut isän ehdotukseen, siirtyi Moskovaan ja asettui

asumaan Pierren taloon. Pierre oli aluksi tyytymätön lankoonsa, mutta

tottui pian häneen; he olivat toisinaan yhdessä remuilla, ja Pierre

antoi lainan nimessä hänelle rahoja.

Moskovaan saavuttuaan pani Anatol, kuten Shinshin aivan oikein oli

huomauttanut, rouvain päät pyörälle. Tähän vaikutti erittäinkin se

seikka, että Anatol ei ollut heistä tietääkseenkään, vaan piti

mustalaistyttöjä ja ranskalaisia näyttelijättäriä parempina. Erittäin

läheisissä väleissä kerrottiin hänen olleen kuuluisan _mademoiselle

Georgesin_ kanssa. Hän oli vakinainen vieras Danilovin ja monien muiden

Moskovan huimapäiden juomingeissa, joi kuin simppu yökaudet eikä

koskaan kuukahtanut pöydän alle. Kaikissa ylhäisön tanssiaisissa ja

illatsuissa oli hän mukana. Kerrottiin hänellä olleen pikku seikkailuja

ylhäisön rouvienkin kanssa ja hakkaili hän muutamia tanssiaisissakin.

Mutta neitosista, vallankaan rikkaista perijättäristä, jotka melkein

poikkeuksetta olivat rumia, ei Anatol vähääkään välittänyt. Tähän oli

kenties osaltaan sekin syynä, että Anatol kaksi vuotta sitten oli

laillisesti vihitty vaimoon, vaikkei tästä muut tietäneetkään kuin

lähimmät ystävät.

Pari vuotta sitten, kun Anatolin rykmentti majaili Puolassa, oli eräs

köyhä tilanhaltija pakoittanut Anatolin naimaan hänen tyttärensä. Pian

kumminkin hän hylkäsi tämän vaimonsa ja lupaamalla apelleen hyvät

lunnaat hän sai kulkea naimattoman kirjoissa.

Anatol oli sangen tyytyväinen itseensä, muihin ihmisiin ja asemaansa.

Hän oli syvästi vakuutettu, että eli niinkuin pitikin, ja ettei

milloinkaan ole tehnyt elämässään mitään pahaa. Ei hän kyennyt

ajattelemaan, mitä muut ihmiset saattoivat kärsiä hänen tähtensä tai

mitä seurauksia saattoi olla siitä tai tästä teosta. Hän uskoi lujasti,

että samoin kuin sorsa oli luotu vedessä elämään, samoin Jumala oli

hänenkin elämänsä niin säätänyt, että hänen piti kuluttaa 29 tuhatta

ruplaa vuodessa ja keikkua aina pinnalla yhteiskunnassa. Hän oli niin

luja tässä uskossaan, että muutkin ihmiset hänet nähtyään pitivät

luonnollisena hänen etuoikeutensa ja lainailivat hänelle rahoja, joiden

takasin saannista ei ollut toivoakaan. Siksipä Anatol lainailikin

oikealta ja vasemmalta.

Hän ei ollut peluri; ainakaan ei hän koskaan halunnut voittaa. Hän ei

ollut turhamainen. Hänestä oli aivan yhdentekevää, mitä ihmiset hänestä

ajattelivat. Vielä vähemmin saattoi häntä syyttää kunnianhimosta.

Monasti oli hän isän kiusoilla tehnyt mitättömiksi tämän loistavat

suunnitelmat ja teki aina pilkkaa arvonimistä ja kunniamerkeistä. Hän

ei ollut itara ja avasi jokaiselle kukkaronsa. Mutta iloinen elämä ja

naiset -- niistä hän piti. Ja koska hänen mielestään ei tässä ollut

mitään moitittavaa, ja koska hän ei kyennyt ajattelemaan, että muut

ihmiset saattoivat kärsiä hänen teoistaan, niin piti hän sydämessään

itseään nuhteettomana nuorena miehenä, halveksi sydämensä pohjasta

konnia ja huonoja ihmisiä ja kulki rauhallisena pää pystyssä.

Remuilijoilla, miehisillä Magdalenoilla, on sama salainen anteeksi

saannin toivo kuin nais-Magdalenoillakin. "Naiselle annetaan kaikki

anteeksi, koska hän paljon on rakastanut, miehelle, koska hän iloisesti

on elänyt."

Dolohof oli samaan aikaan taas ilmestynyt Moskovaan karkumatkaltaan ja

seikkailuiltaan Persiasta. Hän eli komeasti, pelasi ja hummasi ja

liittyi heti entiseen pietarilaiseen toveriinsa Anatol Kuraginiin,

josta tiesi olevan itselleen hyötyä.

Anatol rakasti Dolohovia tämän järjen ja huiman luonnon tähden. Dolohof

taas tarvitsi Anatolin nimeä, asemaa ja tuttavuuksia houkutellakseen

rikkaita nuorukaisia peliseuroihinsa. Siksi hän hurjastelikin Anatolin

seurassa ja tekeytyi toveriksi, salaten todelliset syyt. Paitsi tätä

salaista tarkoitusta vaikuttivat Anatolin ja Dolohovin läheisiin

väleihin sentään muutkin seikat. Dolohof oli elämässään tottunut

hallitsemaan, se tuotti hänelle nautintoa, olipa käynyt melkein

välttämättömyydeksi. Anatolia piteli hän käsissään kuin nukkea.

Natasha oli tehnyt Anatoliin syvän vaikutuksen. Operanäytännön jälkeen

oli hän tuntijan elein kuvannut Dolohoville Natashan käsiä, hartioita,

jalkoja ja hiuksia ja ilmoitti, että aikoi todenteolla ruveta häntä

hakkailemaan. Tämän hakkailemisen seurauksia hän ei saattanut ajatella,

sillä eihän hän koskaan kyennyt tekojensa seurauksia ajattelemaan.

-- Komea on, veliseni, muttei ole meitä varten luotu, -- sanoi Dolohof.

-- Pyydän sisarta kutsumaan hänet päivällisille, -- sanoi Anatol. --

Mitä arvelet?

-- Odota mieluummin kunnes joutuu miehelään...

-- Tiedäthän, -- sanoi Anatol, -- _j'adore les petites filles_:[81] he

ovat pian kiehdotut.

-- Saitpa jo kerran _nuoresta tytöstä_, -- sanoi Dolohof, joka tiesi

Anatolin naimisjutun. -- Pidä varasi!

-- Entäs, jos koettaisi toisten! Mitä? -- sanoi Anatol, nauraen

hyvänsuovasti.

Sota ja rauha II · 第 97 / 109 题