Väliajalla avautui Helenan aition ovi. Raikas ilma löyhähti aitioon, ja
samalla ilmestyi ovelle Anatol. Kumarissa ja pidellen miekkaansa,
jottei koskettaisi kehenkään hän pujottelihe sisarensa luo.
-- Sallikaa esittää teille veljeni, -- sanoi Helena, vilkaisten
hätäisenä vuoroon veljeensä, vuoroon Natashaan. Natasha katsahti yli
paljaan olkansa kauniiseen Anatoliin ja hymähti. Anatol, joka läheltä
oli yhtä kaunis kuin kaukaakin, istahti Natashan viereen ja sanoi, että
hän jo kauvan on odottanut tätä onnea, aina Narishkinien tanssiaisista
alkaen, jolloin hänellä oli onni nähdä Natasha. Anatol oli paljon
viisaampi ja luonnollisempi naisten kuin miesten seurassa. Hän puhui
rohkeasti ja kaunistelematta, ja Natashaa suuresti kummastutti, ettei
tämä Anatol, josta oli kerrottu niin hirveitä juttuja, ollutkaan niin
peloittava, päinvastoin hymyili hän kainon iloisesti ja hyvänsuovasti.
Anatol kysyi, miellyttikö opera Natashaa, ja kertoi sitten, miten neiti
Semjonof pari päivää sitten oli kaatunut näyttämöllä.
-- Mutta kuulkaahan, kreivitär, -- sanoi Anatol äkkiä, kääntyen
Natashaan kuin vanhaan tuttavaan, -- me hommailemme täällä paraillaan
pukukarusellia, teidän on tultava mukaan, siellä on sangen hauskaa.
Kokoonnutaan Karaginien luona. Tulkaa, tulettehan, todellakin?
Puhuessaan Anatol ahmi hymyilevin silmin Natashan kasvoja, paljaita
käsivarsia ja kaulaa. Natasha huomasi selvästi, että Anatol oli häneen
ihastunut. Tämä häntä miellytti, mutta sentään tuntui Anatolin läsnäolo
ahdistavalta ja raskaalta. Heti kun hän irroitti katseensa Anatolista
tunsi hän, että tämä tarkasteli hänen hartioitaan, ja siksi hän taas
etsi hänen katseensa. Mutta katsellessaan häntä silmiin tunsi Natasha
kauhukseen, ettei heidän välillään ollutkaan sitä häveliäisyyden
väliaitaa, joka aina oli eroittanut hänet muista miehistä. Viiden
minutin kuluttua tunsi hän, itsekään tietämättä miksi, että oli
peloittavan lähellä tätä miestä. Kun hän kääntyi Anatolista, pelkäsi
hän, että tämä tarttuu hänen paljaaseen käsivarteensa tai suutelee
häntä kaulaan. He puhelivat jonninjoutavista asioista, ja sentään
tuntui Natashasta, ettei hän koskaan ole ollut niin lähellä ketään
miestä. Natasha vilkuili Helenaan ja isäänsä aivan kuin olisi tahtonut
kysyä, mitä tämä oikeastaan merkitsi. Mutta Helena puheli erään
kenraalin kanssa eikä huomannut hänen silmäyksiään, isän katse taas ei
tavallisuuden mukaan muuta sanonut kuin: "hauskaa, se minua
miellyttää."
Katkaistakseen ikävän vaitiolon, jonka kestäessä Anatol muljosilmillään
rauhallisena tuijotti häneen, Natasha kysyi, mitä tämä piti Moskovasta.
Kysyttyään Natasha punastui. Hänestä tuntui sopimattomalta puhella
tämän miehen kanssa. Anatol hymähti aivan kuin olisi tahtonut häntä
rohkaista.
-- Aluksi se minua ei lainkaan miellyttänyt, sillä kauniit naisethan
tekevät kaupungin viehättäväksi, niinhän? Mutta nyt olen siihen kovin
ihastunut, -- Anatol vastasi, merkitsevästi katsahtaen Natashaan. --
Tulettehan karuselliin, kreivitär? Tulkaa, -- hän jatkoi, oikasi
kätensä Natashan kukkavihkoa kohti, vaimensi äänensä ja sanoi: _Vous
serez la plus jolie. Venez, chère comtesse, et comme gage donnez moi
cette fleur_.[80]
Natasha ei ollut käsittänyt Anatolin sanoja samoin kuin tämä itse,
mutta hän tunsi, että noissa hämärissä sanoissa oli jotain sopimatonta.
Hän ei tiennyt, mitä olisi vastannut, ja kääntyi selin Anatoliin aivan
kuin ei olisi kuullut hänen sanojaan. Mutta heti kun oli kääntynyt hän
ajatteli, että tämä mies on tuossa hänen takanaan, niin lähellä häntä.
"Mitä hän nyt ajattelee? Onko hän hämmentynyt? Onko hän suuttunut?
Pitäneekö parantaa asia?" kyseli Natasha itseltään. Hän ei voinut olla
katsahtamatta taakseen. Hän katsahti suoraan Anatolin silmiin, ja tämän
läheisyys, ja vakavuus, ja hänen hymynsä hyvänsuova maire voittivat
hänet. Hän hymyili aivan samoin kuin Anatolkin ja katseli suoraan tätä
silmiin. Ja taas hän kauhukseen tunsi, ettei heidän välillään ollut
minkäänlaista väliaitaa.
Taas nousi esirippu. Anatol poistui aitiosta rauhallisena ja iloisena.
Natasha kääntyi katsomaan isänsä aitioon ja oli täydellisesti
ympäröivän ilmakehän täyttämä. Kaikki mitä hän näki ja tunsi tuntui
hänestä aivan luonnolliselta, mutta entiset ajatukset taas -- sulhanen,
ruhtinatar Maria ja elämä maalla -- eivät kertaakaan tulleet hänen
mieleensä.
Neljännessä näytöksessä ilmestyi näyttämölle jonkinlainen paholainen,
joka lauloi käsiään huitoen, kunnes hänen altaan irroitettiin laudat ja
hän vajosi lattian alle. Muuta ei Natasha nähnytkään neljännestä
näytöksestä. Häntä vaivasi ja kiehitti jokin. Syynä tähän oli Anatol
Kuragin, josta hän ei voinut irroittaa silmiään. Kun he poistuivat
teatterista, tuli Anatol heidän luokseen, etsi heidän vaununsa ja
auttoi heitä istuutumaan. Natashaa auttaessaan hän puristi tätä
käsivarteen, kyynärpään yläpuolelle. Natasha oli punakka ja kiihtynyt
kun hän viimeisen kerran katsahti Anatoliin. Tämän silmät loistivat, ja
hän hymyili hellästi.
Vasta kotiin saavuttuaan saattoi Natasha järkevästi ajatella illan
tapahtumia, ja kun hän äkkiä muisti ruhtinas Andrein niin hän kauhistui
ja huoahti teepöydän ääressä kaikkien kuullen. Hän punastui korvia
myöten ja juoksi huoneesta.
"Jumalani! Olen hukassa!" sanoi hän itselleen. "Miten saatoinkaan näin
menetellä?" hän ajatteli. Hän istui kauvan itkettyneet kasvot käsien
varassa ja koetti järkevästi ajatella illan tapahtumia. Mutta hän ei
saattanut käsittää näitä tapahtumia eikä edes omia tunteitaan. Kaikki
tuntui hänestä hämärältä, käsittämättömältä ja kauhealta. Siellä,
mahdottoman suuressa valaistussa salissa, missä paljassäärinen Duport
koikki soiton tahtiin kosteilla laudoilla, missä neitoset ja vanhukset
ja avorintainen, rauhallisen ylpeänä hymyilevä Helena kirkuivat
ihastuneina, -- siellä, Helenan siipien suojassa oli kaikki näyttänyt
selvältä ja yksinkertaiselta; mutta nyt, kun hän oli yksin ja
tarkasteli sieluaan, tuntui kaikki käsittämättömältä. "Mitä tämä
oikeastaan on? Miksi pelkäsin hänen lähettyvillään? Miksi nämä
omantunnon vaivat?" ajatteli Natasha.
Olisipa äiti ollut täällä, niin hänelle olisi Natasha voinut kaikki
kertoa vuoteessa. Hän tiesi, että ankara ja ehjäluontoinen Sonja ei
olisi mitään käsittänyt tai olisi kauhistunut hänen tunnustuksistaan.
Siksi päättikin Natasha yksinään ratkaista tämän kauhean kysymyksen.
"Olenko siis menettänyt ruhtinas Andrein rakkauden?" kyseli Natasha
itseltään ja vastasi rauhoittavan pilkallisesti: "Olenpa hölmö kun
tällaista kyselen itseltäni. Mitä sitten oikeastaan on tapahtunut? Ei
niin mitään. En ole mitään tehnyt, enkä ole antanut tähän aihetta.
Kukaan ei saa tästä tietää, enkä enää milloinkaan häntä tapaa", puheli
hän itselleen. "On siis päivänselvä, ettei mitään ole tapahtunutkaan,
eikä ole mitään kaduttavaa, ja ruhtinas Andrei voi rakastaa minua
_tällaisenakin_. Mutta millaisena _tällaisena_? Voi, Jumalani,
Jumalani! miksi hän ei ole täällä!" Natasha rauhottui hetkeksi, mutta
sitten taas jokin sisäinen ääni kuiski, että vaikka tämä kaikki onkin
totta, ja vaikkei mitään ole tapahtunutkaan, niin sittenkään ei hänen
rakkautensa ruhtinas Andreihin enää ole yhtä puhdas kuin ennen. Ja taas
tuli hänen mieleensä keskustelunsa Kuraginin kanssa. Hän näki edessään
tämän kauniin, rohkean miehen kasvot, liikkeet ja hempeän hymyn sinä
hetkenä, jolloin tämä puristi häntä käsivarteen.