Näyttämöllä oli permannolla sileitä lautoja, sivuilla maalattuja
papereita, jotka kuvasivat puita, taustalla taas oli laudoille
pingoitettu kangas. Keskellä näyttämöä istui tyttöjä, joilla oli yllä
valkeat hameet ja punaset uumat. Eräs sangen turpea tyttö, jolla oli
yllä valkea silkkipuku, istui erillään muista matalalla rahilla, jonka
toiseen reunaan oli kiinnitetty viheriä pahvinoja. Kaikki he lauloivat
jotain. Kun he olivat lopettaneet laulunsa, nousi silkkipukuinen
rahiltaan ja meni kuiskaajan aukolle. Hänen luokseen tuli ihonmukaisiin
silkkihousuihin pukeutunut paksuviiksinen mies, jolla oli väkipuukko
vyöllä ja sulka hatussa. Hän huitoi käsillään ja lauloi.
Sulkaniekka lauloi ensin yksin, sitten lauloi turpea tyttö. Sitten
molemmat vaikenivat, soitettiin, ja sulkaniekka alkoi sormillaan
hypistellä tytön kättä, nähtävästi tahtia odotellen alkaakseen sitten
yhdessä tytön kanssa laulaa. He lauloivat sitten yhdessä, ja kaikki
alkoivat katsannolla paukuttaa käsiään ja huutaa, mutta sulkaniekka ja
tyttö, jotka olivat esittävinään rakastunutta paria, alkoivat hymyillen
ja käsiään levitellen kumarrella.
Natashasta, joka juuri oli saapunut maalta ja muutenkin oli vakavalla
tuulella, tämä kaikki tuntui kömpelöltä ja ihmeelliseltä. Hän ei voinut
seurata operan sisältöä, eipä edes kuulla soittoa. Hän näki ainoastaan
maalatut pahvikappaleet ja kummallisiin pukuihin pukeutuneet miehet ja
naiset, jotka häärivät kummasti, puhuivat ja lauloivat kirkkaasti
valaistulla näyttämöllä. Hän tiesi, mitä tämän kaiken piti esittää,
mutta se tuntui hänestä niin peräti luonnottomalta ja vajanaiselta,
että häntä alkoi sekä hävettää että naurattaa. Hän tarkasteli katsojien
ilmeitä nähdäkseen niilläkin pilkan hymyn, mutta kaikki olivat sangen
tarkkaavan näköisiä ja seurasivat innostuneina ja, kuten Natashasta
tuntui, teeskennellyn ihastuneina toiminnan kulkua. "Kenties he ovatkin
oikeassa!" ajatteli Natasha. Hän alkoi katsella vuoroon rasvatuita
päitä permannolla, vuoroon avorintaisia naisia aitioissa ja erittäinkin
viereisessä aitiossa istuvaa Helenaa, joka hieno rauhallinen hymy
huulilla tarkkaavana katseli näyttämölle. Näyttämön kirkas valaistus,
joka levisi katsannollekin, häikäisi Natashan silmiä, ja ihmispaljouden
lämmittämä ilma raukasi kummasti. Vähitellen alkoi hän tulla jo aikoja
sitte unohtamaansa huumaustilaan. Hän ei muistanut, kuka oli ja missä
oli, ja mitä tapahtui hänen ympärillään. Hän katseli ja ajatteli, ja
kummallisia hajanaisia ajatuksia alkoi väikkyä hänen mielessään.
Milloin halutti häntä syöksähtää näyttämölle ja laulaa sama aria kuin
laulajatarkin juuri lauloi, milloin halutti häntä viuhkallaan härnätä
lähellä istuvaa vanhusta, milloin hypähtää Helenan aitioon ja kutittaa
tätä.
Yhtäkkiä, kun näyttämöllä oli aivan hiljaista, ja orkesteri pohjusti
alkavaa ariaa, narahti permannolla käytävän ovi, ja alkoi kuulua miehen
askeleita Rostovien aition puoleiselta käytävältä. "Tuossa hän on --
Kuragin!" -- kuiskasi Shinshin. Kreivitär Besuhof kääntyi tulijaan ja
hymähti. Natasha katsahti samaan suuntaan kuin Helenakin ja näki
tavattoman kauniin adjutantin, joka itsetietoisen mutta samalla
kohteliaan näköisenä läheni heidän aitiotaan. Tämä oli Anatol Kuragin,
jonka Natasha oli nähnyt aikoja sitten tanssiaisissa Pietarissa.
Hänellä oli yllä adjutantin virkapuku, yksinkertaiset olkalaput ja
olkanauhat. Hän astui hillityn reippaasti, mikä olisi näyttänyt
naurettavalta, jollei hän olisi ollut niin kaunis ja jollei hänen
ilmeensä olisi ollut niin hyvänsuovan tyytyväinen ja iloinen. Vaikka
esirippu oli ylhäällä ja näytös täydessä käynnissä, astui Anatol
rasvattu pää pystyssä rauhallisena permannon käytävän matolla,
helistellen kannuksiaan ja miekkaansa. Hän katsahti Natashaan, meni
sitten sisarensa aitiolle, laski kiiltohansikkaisen kätensä aition
aidakkeelle, nyökäytti päällään sisarelleen ja kumartuen tämän puoleen
kysyi jotain, osoittaen Natashaa.
-- _Mais charmante_![79] -- hän sanoi, nähtävästi Natashaa tarkoittaen,
minkä tämä huomasi enemmän silmillään kuin korvillaan. Sitten lähti
Anatol ensi riville missä istuutui Dolohovin viereen, tyrkkäsi
kyynärpäällään tuota Dolohovia, jota muut niin kunnioittaen ja
mairitellen kohtelivat, iski veitikkamaisesti silmää ystävälleen ja
oikasi jalkansa sojoon rampin sivua vastaan.
-- Miten ovat toistensa näköisiä veli ja sisar! -- sanoi kreivi. -- Ja
miten kauniit molemmat!
Shinshin alkoi puoliääneen kertoa kreiville jotain Anatolin viimeisestä
kepposesta Moskovassa. Natasha kuunteli tarkkaavana ainoastaan
sentähden, että Anatol oli sanonut hänestä _charmante_.
Ensimäinen näytös loppui, permanto alkoi liikkua; toiset menivät toiset
tulivat.
Boris tuli Rostovien aitioon, piti aivan luonnollisina onnentoivotukset
ja kulmat kohollaan, hajamielisesti hymyillen hän morsiamensa puolesta
kutsui Sonjan ja Natashan häihinsä. Ja sitten hän poistui. Natasha oli
keimailevan hilpeä ja puheli rauhallisena entisen rakastettunsa kanssa
ja onnitteli häntä avioliiton johdosta. Nykyisessä huumaustilassa
näytti hänestä kaikki yksinkertaiselta ja luonnolliselta.
Puolialaston Helena istui hänen vieressään ja hymyili kaikille samalla
tavalla; ja aivan samoin hymyili Natasha Borikselle.
Permannolta tuli tulvimalla huomattavimpia ja järkevimpiä miehiä
Helenan aitioon, sillä jokainen tahtoi nähtävästi näyttää, että on
tuttava tämän kuuluisan naisen kanssa.
Kuragin ja Dolohof seisoivat koko väliajan rampin luona ja tähystelivät
Rostovien aitioon. Natasha tiesi, että he puhuivat hänestä, ja tämä
häntä kovin miellytti. Hän koetti asettua istumaan niin että
tähystelijät näkisivät hänet sivulta, sillä siinä asennossa hän
mielestään oli viehättävin.
Ennen toisen näytöksen alkua ilmestyi permannolle Pierre, jota Rostovit
eivät vielä olleet tavanneet tällä käynnillään. Hän oli surullisen
näköinen, ja oli käynyt entistään täyteliäämmäksi siitä lähtein kun
Natasha hänet viimeksi oli tavannut. Ketään huomaamatta meni Pierre
ensimäiselle nojatuoliriville. Anatol meni hänen luokseen ja alkoi
jotain puhua, osoittaen Rostovien aitioon. Nähtyään Natashan Pierre
elostui ja lähti kiireesti astumaan Rostovien aitiota kohti. Hän
nojautui aition aidaketta vasten ja puheli hymyellen kauvan Natashan
kanssa. Heidän siinä puhellessaan kuuli Natasha Helenan aitiosta miehen
äänen ja arvasi heti, että puhuja oli Anatol. Hän vilkasi ääntä kohti,
ja hänen ja Anatolin katseet yhtyivät. Tämä katsoi melkein hymyillen
häntä suoraan silmiin. Tämä katse oli niin ihastuneen mairitteleva,
että Natashasta tuntui kummalta, ettei ollut tuttava miehen kanssa,
joka oli niin lähellä häntä, katseli häntä noin silmiin, ja jota
varmaan tiesi miellyttävänsä.
Toisessa näytöksessä oli paperille kuvattu hautapatsaita, ja kankaaseen
oli tehty reikä, joka kuvasi kuuta. Verhot nostettiin lamppujen yltä,
ja torvet ja bassoviulut alkoivat töröttää. Oikealta ja vasemmalta tuli
paljon mustiin kaapuihin pukeutuneita ihmisiä. Ihmiset alkoivat huitoa
käsillään, ja käsissä heillä oli jotain väkipuukon tapaisia. Sitten
juoksi esiin vielä joitakin ihmisiä ja he alkoivat laahata muassaan
tyttöä, jolla ensimäisessä näytöksessä oli ollut valkea puku, mutta nyt
taivaansininen. He eivät häntä heti vieneet, vaan lauloivat ensin
kauvan hänen kanssaan. Viimein he hänet veivät, ja samassa lyötiin
kulissien takana kolmasti johonkin metalliseen esineeseen, ja kaikki
laskeutuivat polvilleen ja lauloivat rukouksen. Katselijain huudot
keskeyttivät usean kerran toiminnan.
Tämän näytöksen aikana siirtyivät Natashan silmät usein permannolle, ja
aina näki hän Anatolin, joka oli heittänyt kätensä rennolleen tuolinsa
selkänojan yli ja katseli häntä. Hänestä tuntui suloiselta, että tämä
kaunis adjutantti oli niin hurmaantunut häneen, eikä hänelle pistänyt
edes päähän, että tässä olisi ollut jotain pahaa.
Kun toinen näytös oli päättynyt, nousi kreivitär Besuhof paikaltaan,
kääntyi Rostovien aitioon (hänen rintansa oli aivan paljastettu),
viittasi sormellaan kreivin luokseen ja alkoi ystävällisesti hymyellen
puhella hänen kanssaan, välittämättä vähääkään aitioon tulvivista
ihailijoistaan.
-- Mutta tutustuttakaa minut toki ihaniin tyttäriinne, -- hän sanoi, --
koko kaupunki heistä puhuu, mutta minä en heitä tunne.
Natasha nousi ja istuutui komean kreivittären viereen. Natasha oli niin
mielissään tämän loistavan kaunottaren ylistyksistä, että oikein
punastui mielihyvästä.
-- Minäkin aijon nyt tulla moskovalaiseksi, -- puhui Helena. -- Ja kun
ette häpeäkkään pidätellä tällaisia helmiä maalla!
Suotta ei kreivitär Besuhovilla ollut hurmaavan naisen maine. Hän
saattoi puhua aivan toista kuin ajatteli ja erittäinkin oli hän mestari
imartelemaan luonnollisesti ja yksinkertaisesti.
-- Ei, rakas kreivi, jättäkää te tyttärenne minun hoiviini. En tosin
viivy täällä kauvan tähän erään, ettekä tekään. Koetan tehdä paraani
hankkiakseni heille huvituksia. Pietarissa jo kuulin teistä puhuttavan
ja olen aina halunnut teihin tutustua, -- sanoi hän hymyillen
Natashalle. _Hovipoikani_ Drubetskoi teistä kertoi. Oletteko kuulleet,
että hän aikoo viettää häitä? Ja mieheni ystävä Bolkonski, ruhtinas
Andrei Bolkonski, on myös teistä kertonut, -- sanoi hän erityisen
merkitsevästi, osoittaakseen, että tiesi Natashan ja ruhtinas Andrein
rakkaussuhteet. Sitten hän pyysi, että toinen tytöistä siirtyisi hänen
aitioonsa, jotta voisi heihin lähemmin tutustua. Natasha siirtyi.
Kolmas näytös tapahtui hovissa. Siellä paloi paljon kynttilöitä, ja
seinillä oli partaniekkoja ritareita. Keskellä huonetta seisoi kaksi
henkilöä, arvatenkin kuningas ja kuningatar. Kuningas huitoi käsillään
ja oli varmaankin kovin arkeillaan, koska lauloi niin huonosti.
Laulettuaan hän istui vaaleanpunaselle valtaistuimelle. Tyttö, jolla
ensimäisessä näytöksessä oli valkea puku, toisessa taivaansininen, oli
nyt pukeutunut pelkkään paitaan. Hän seisoi valtaistuimen vieressä
hiukset hajalla. Hän lauloi kuningattarelle jostain surusta. Mutta
kuningas häiläytti ankarana kädellään, ja sivuilta tuli paljasjalkaisia
miehiä ja naisia ja alkoivat tanssia. Viulut alkoivat soida hiljaa
mutta sangen iloisesti. Eräs paksusäärinen, hentokäsinen tyttö erkani
toisista, meni kulissien taakse korjaamaan pukuaan ja asettui sitte
keskelle näyttämöä. Sitten alkoi hän hyppiä ja lyödä nopeasti
jalkojaan yhteen. Permanto mäikyi käsien paukkeesta, ja ilma värisi
hyvähuudoista. Sitten asettui eräs miehistä huoneen nurkkaan. Symbalit
ja torvet alkoivat soida äänekkäämmin, ja nurkassa seissyt mies alkoi
yksinään hyppiä korkealle ja sätkiä paljailla säärillään. (Tämä mies
oli Duport, jolla oli 60 tuhatta ruplaa palkkaa vuodessa tästä
taidostaan). Permannolla, aitioissa ja yläriveissä alettiin paukuttaa
käsiä ja huutaa täyttä kurkkua. Tanssija pysähtyi ja alkoi hymyillen
kumarrella joka suuntaan. Sitten tanssivat vielä muutkin paljassääriset
miehet ja naiset. Sitten huusi eräs kuninkaista jotain soiton
säestyksellä, ja kaikki alkoivat laulaa. Mutta yhtäkkiä syntyi myrsky.
Orkesterista kuului kromatisia gammoja ja septimisointuja, ja kaikki
lähtivät juoksemaan ja laahasivat erään joukostaan kulissien taakse.
Esirippu laskeutui. Taas syntyi katsomolla hirmuinen melu ja huuto, ja
kaikki huusivat riemastuneina: "Duport! Duport! Duport!" Natashasta ei
tämä enää tuntunut kummalta. Hymyilevänä ja iloisena hän katseli
ympärilleen.
-- Eikö Duport tosiaankin ole hurmaava? -- sanoi Helena, Natashaan
kääntyen.
-- Ah, on, -- Natasha vastasi.