Samaksi illaksi oli Maria Dmitrijevna hankkinut Rostoveille pääsyliput
operaan. Natasha ei olisi tahtonut lähteä mukaan, mutta vaikea oli
kieltäytyä risti-äidin tähden, joka erityisesti häntä varten oli
hankkinut pääsyliput. Kun hän valmiiksi pukeutuneena salissa odotti
isää, sattuivat hänen silmänsä suureen kuvastimeen. Kun hän näki että
oli sievä, vieläpä sangen sievä, kävi hänen mielensä entistä
surullisemmaksi, mutta samalla tuntui sydämessä niin suloiselta niin
lämpimältä.
"Jumalani, jospa hän nyt olisi täällä, niin enpä enää käyttäytyisi niin
tuhman kainosti kuin ennen, vaan aivan toisin nyt käyttäytyisin,
luonnollisesti, kävisin hänen kaulaansa, pusertaisin rinnoilleni ja
pakottaisin hänet katselemaan itseäni niillä pyytävillä, rakastuneilla
silmillä, joilla hän niin usein minua katseli, ja sitten pakottaisin
hänet nauramaan, kuten hän silloinkin nauroi. Hänen silmänsä -- tuossa
ovat edessäni ne silmät!" ajatteli Natasha. "Ja mitä välittäisin hänen
isästään ja sisarestaan: rakastan häntä, häntä ainoata, noine
kasvoineen, silmineen ja hymyineen, joissa on samalla sekä miestä että
lasta... Ei, parempi on olla häntä ajattelematta; en ajattele, unohdan
kokonaan siksi kun hän saapuu. En kestä tätä vuottamista, kyyneleet
täyttävät silmäni", ja hän poistui kuvastimen luota, vaivoin hilliten
kyyneleensä. "Ja miten saattaa Sonja niin rauhallisena ja tyynenä
rakastaa Nikolaita ja odottaa niin kauvan ja kärsivällisesti!" ajatteli
Natasha, katsellessaan Sonjaa, joka myös jo oli saapunut saliin viuhka
kädessä. "Ei, hän on aivan toista luuta. Minä en voi!"
Natasha tunsi olevansa tällä hetkellä niin herkällä ja hellällä
mielellä, että hänestä tuntui liian vähältä rakastaa ja olla
rakastettu. Hänen täytyi heti saada sulkea syliinsä oma rakkaansa,
kuiskia hänelle ja kuulla tämän kuiskivan rakkauden sanoja, jotka
tulvilleen olivat täyttäneet hänen sydämensä. Istuessaan isänsä
rinnalla vaunuissa ja katsellessaan miettivänä himmeästä vaunun
akkunasta tuikahtelevia katulyhtyjä tunsi Natasha rakkauden yhä vain
kasvaneen ja samalla ikävän. Hän unohti minne ja kenen kanssa kulki.
Vaunujen pyörät vinkuivat lumessa, ja pian saapuivat Rostovit
vaunujonossa teatterin edustalle. Hameitaan kantaen kiiruhtivat Natasha
ja Sonja vaunuista; kreiviä auttoivat lakeijat, ja yhdessä saapuivat
sitten Rostovit ohjelmakaupustelijoiden, naisten ja herrain keskitse
permantoaitioiden käytävään. Teatterista kuului jo soitto.
-- Natasha, hiuksesi ... kuiskasi Sonja.
Vahtimestari kiirehti kohteliaasti avaamaan naisille aition ovea.
Soitto alkoi kuulua selvemmin, ja ovesta näkyi avokaulaisia ja -kätisiä
naisia ja virkapukuisia miehiä. Permanto supisi ja välkkyi. Viereiseen
aitioon tuli samassa eräs nainen, joka vilkasi Natashaan naisellisen
kadehtivasti. Esirippu oli vielä alhaalla, soitettiin paraillaan
alkusoittoa. Natasha oikasi pukuaan, meni Sonjan kanssa paikalleen ja
alkoi tarkastella vastassa olevia valaistuja aitioita. Natashasta
tuntui samalla suloiselta ja vastenmieliseltä kun tunsi, että sadat
silmät taas pitkistä ajoista tarkastelivat hänen paljaita harteitaan ja
käsiään. Nämä tunteet herättivät kokonaisen sarjan vastaavia muistoja,
haluja ja pyyteitä.
Pitkiin aikoihin ei oltu kreiviä nähty Moskovassa, ja kun hän nyt
ilmestyi aitioon kahden sievän neitosen seurassa, kiintyi kaikkien
huomio hänen aitioonsa. Sitäpaitsi olivat kaikki kuulleet huhuiltavan
Natashan kihlauksesta, ja kun hän tämän tapahtuman jälkeen nyt ensi
kerran näyttäytyi seurassa, niin ei ollut kumma jos kaikki tahtoivat
tarkastella erään Venäjän arvokkaimman sulhasen mielitiettyä.
Natasha oli maalla pulskistunut, kuten kaikki hänelle sanoivat, mutta
tänään oli hän erityisen viehättävä aamuisen kiihtyneen mielentilansa
vaikutuksesta. Erittäinkin pisti silmään hänen sielukas, kaunis, mutta
samalla niin rauhallinen ilmeensä. Hänen mustat silmänsä katselivat
ihmisiä, ketään erityisemmin etsimättä, ja hento, kyynärpäähän saakka
paljas käsi lojui samettisella aition reunalla, vaistomaisesti
pusertuen kokoon, vuoroin auveten soiton tahtiin.
-- Katsokaa, tuolla on neiti Aljenin, -- sanoi Sonja, -- arvatenkin
äitinsä kanssa!
-- Herranen aika! Mihail Kirillitsh on yhä vain lihonut, -- huudahti
kreivi.
-- Katsokaahan! minkälainen poimuhattu on meidän Anna Mihailovnalla!
-- Karaginit -- Julia ja Boris. Heti huomaa että he ovat kihloissa.
Onko Drubetskoi kosinut?
-- Onpa hyvinkin, tänään sain kuulla, -- sanoi Shinshin, joka samassa
tuli Rostovien aitioon.
Natasha alkoi katsella samaan suuntaan kuin kreivikin ja huomasi
Julian, joka helmikoriste puuteroidulla paksulla kaulalla onnellisen
näköisenä istui äitinsä rinnalla. Heidän takanaan näkyi Boris
Drubetskoin sileäksi suittu kaunis pää, hieman taivistuneena Julian
puoleen. Hän katseli alta kulmain Rostoveja ja supatti jotain
morsiamelleen.
"He puhuvat meistä, minun ja hänen suhteistaan!" ajatteli Natasha. "Ja
hän varmaankin rauhoittelee mustasukkaista morsiantaan: turha vaiva!
Jospa he tietäisivät, miten vähän välitän heistä kaikista."
Taampana istui onnellisen ja juhlallisen näköisenä ja nöyrän alistuvana
Jumalan tahdolle Anna Mihailovna viheriä poimuhattu päässä. Heidän
aitionsa täytti kihlautuneita ympäröivä ilmakehä, jonka Natasha tunsi
ja josta hän niin piti. Hän käänsi katseensa Karaginien aitiosta, ja
yhtäkkiä muistui hänen mieleensä aamuinen nöyryyttävä kohtaus vanhan
ruhtinaan talossa. "Mikä oikeus on hänellä vastustaa minun sukuun
tuloani? Voi, paras on olla ajattelematta tätä asiaa kunnes Andrei
saapuu!" vakuutti Natasha itselleen ja alkoi tarkastaa permannolla
istuvia tuttuja ja tuntemattomia. Nojatuolien edessä permannolla seisoi
Dolohof nojaten selin näyttämöaitaukseen. Hänellä oli yllä persialainen
puku, ja hänen kiharat hiuksensa olivat suitut päälaelle korkealle
harjalle. Vaikka hän seisoi näkyvällä paikalla ja tiesi että häntä
katsellaan, oli hän kuitenkin vapaa ja rauhallinen aivan kuin olisi
seissyt omassa huoneessaan. Hänen ympärilleen oli kokoontunut Moskovan
loistavin nuoriso, joka kunnioittaen näytti katselevan sankariinsa.
Kreivi nyhkäsi nauraen Sonjaa ja osoitti hänelle tämän entistä
ihailijaa. Sonja punastui.
-- Tunsitko? -- kysyi kreivi. -- Ja mistä hän taas on ilmestynytkin, --
kysyi kreivi Shinshiniin kääntyen, -- hänhän hävisi jonnekin?
-- Hävisi, -- vastasi Shinshin. Meni Kaukasiaan, mutta karkasi sieltä
ja joutui Persiaan, missä hänen kerrotaan olleen jonkun hallitsevan
ruhtinaan ministerinä. Siellä hän surmasi shahin veljen. Ja nyt ovat
Moskovassa naiset menettää järkensä hänen tähtensä! Dolohof --
persialainen -- alku ja loppu. Dolohovitta ei Moskovassa sanaakaan
lausuta: hänen nimeensä vannotaan, hänellä kestitetään vieraita, kuten
sterletillä, -- puheli Shinshin. -- Dolohof ja Anatol Kuragin ovat
vieneet Moskovan naisilta järjen.
Viereiseen aitioon tuli kookas, kaunis nainen, jolla oli tavattoman
paksu tukka, pitkälle paljaat hartiat ja kaula, jolla helyili
kahdenkertainen helmikoriste. Hänen paksu silkkipukunsa kahisi, kun hän
sovittelihe istumaan.
Natashan silmät kiintyivät naisen kaulaan, hartioihin, helmiin,
tukkalaitteeseen ja hän ihaili hartiain suloutta ja helmien ihanuutta.
Kun Natasha jo toista kertaa tarkasteli komeata naista, käänsi tämä
päänsä Rostovien aitioon päin. Hänen katseensa kohtasi kreivin katseen.
Hän nyökäytti päätään ja hymyili. Nainen oli kreivitär Besuhof, Pierren
puoliso. Kreivi, joka tunsi koko Moskovan hienouston, kumartui aition
reunalle ja alkoi puhella kreivittären kanssa.
-- Joko kauvan olette olleet Moskovassa, kreivitär? -- alkoi kreivi. --
Tulenpahan kättänne suutelemaan. Olen saapunut kaupunkiin vain asioille
ja toin tyttäret mukanani. Neiti Semjonof kuuluu näyttelevän
verrattomasti. Kreivi Pjotr Kirillovitsh ei meitä koskaan unohda. Onko
hän täällä?
-- Kyllä hän lupasi tulla, -- sanoi Helena ja katsahti tutkivasti
Natashaan.
Kreivi siirtyi taas paikalleen.
-- Eikö ole ihana? -- kysyi kreivi kuiskaten Natashalta.
-- Hurmaava! -- Natasha sanoi, -- häneenpä voi rakastua.
Samassa törähtivät alkusoiton loppusäveleet, ja kuului johtajan puikon
naputus. Permannolla kiirehtivät myöhästyneet paikoilleen, ja esirippu
nousi.
Heti kun esirippu oli noussut, syntyi aitioissa ja permannolla
täydellinen hiljaisuus, ja virkapukuiset ja hännystakkiset miehet,
nuoret ja vanhat ja avorintaiset, helmissä ja jalokivissä loistavat
naiset alkoivat ahnaasti tuijottaa näyttämölle. Natashakin alkoi
katsella.