Maria Dmitrijevnan kehoituksesta lähti Ilja Andreitsh Natashan kanssa
seuraavana päivänä vanhan ruhtinaan luo. Tämä vleraskäynti ei ollut
kreiville mieluinen: pelko täytti hänen sydämensä. Hän muisti vielä
ankaran ripityksen, jolla vanha ruhtinas oli vastannut hänen
päivälliskutsuunsa nostoväen koonnin aikana, kun hän ei ollut voinut
toimittaa määrättyä mieslukua. Natasha puki ylleen paraan pukunsa ja
oli parhaimmalla tuulella. "Heidän täytyy minuun mieltyä", -- hän
ajatteli: "kaikkihan ovat minusta aina pitäneet. Ja olen valmis
tekemään kaiken, mitä he vaativat, olen valmis rakastamaan heitä,
vanhusta siksi että hän on Andrein isä ja tytärtä siksi että hän on
sisar. Heidän täytyy siis minuun mieltyä!"
He saapuivat Nzdvisenkan varrella sijaitsevan vanhan, synkän talon
edustalle ja astuivat eteiseen.
-- No, Herra siunaa ja varjele, -- supisi kreivi puoliksi leikillään ja
puoliksi tosissaan. Natasha huomasi, että isä oli hädissään, kun he
olivat tulleet eteiseen, ja kysyi nöyrästi, ovatko ruhtinas ja
ruhtinatar kotosalla.
Kun oli ilmoitettu heidän tulostaan, joutuivat ruhtinaan palvelijat
hätiinsä. Eräs palvelijoista pysäytti salissa lakeijan, joka oli
lähtenyt ilmoittamaan vieraiden saapumisesta, ja he supisivat jotain
keskenään. Samassa tupsahti saliin sisäkkö ja alkoi hätäisesti supattaa
jotain palvelijoille, mainiten ruhtinattaren nimen. Viimein tuli eräs
vanha, kiukkuisen näköinen palvelija ja ilmoitti Rostoveille, että
ruhtinas ei voi ottaa vastaan ketään, mutta että ruhtinatar pyytää
heitä luokseen. Ensimäisinä tuli vieraita vastaan neiti Bourienne. Hän
oli erittäin kohtelias ja saattoi vieraat ruhtinattaren luo. Ruhtinatar
oli kiihtyneen ja pelästyneen näköinen, ja hänen kasvoillaan oli
punasia läikkiä. Raskaasti astuen tuli hän vieraita tervehtimään ja
koetti turhaan tekeytyä vapaaksi ja iloiseksi. Heti ensi silmäykseltä
tuntui Natasha vastenmieliseltä ruhtinatar Mariasta. Hän oli hänen
mielestään liian komeasti puettu ja näytti kevytmielisen iloiselta ja
turhamaiselta. Ruhtinatar ei tietänyt, että hän jo ennen tätä kohtausta
oli ollut nurjamielinen tulevaa miniää kohtaan. Tähän oli osaltaan
vaikuttanut itsetiedoton kateus tulevan miniän kuulun kauneuden,
nuoruuden ja onnen johdosta ja myöskin mustasukkaisuus veljen
rakkauteen. Paitsi tätä voittamatonta vastenmielisyyttä oli
ruhtinattaren mielentilaan vielä vaikuttanut isän silmitön kiukku, kun
ilmoitettiin Rostovien tulosta. Hän oli huutanut ja pauhannut, ettei
tarvitse Rostoveja eikä salli heidän tulla puheilleen, mutta ruhtinatar
päästäköön luokseen jos haluaa. Ruhtinatar päätti ottaa vastaan
vieraat, mutta sydän kurkussa hän odotteli isän tuhmuuksia, sillä tämä
oli suuttunut silmittömästi Rostovien tulon johdosta.
-- Niin, rakas ruhtinatar, toin nyt teille laululintuni, -- puhui
kreivi, kumarrellen ja vilkuen pelokkaana ympärilleen, aivan kuin olisi
pelännyt vanhan ruhtinaan astuvan huoneeseen. Olenpa iloinen, kun te
nyt näin tutustutte... Kovin on vain surullista, että vanha
ruhtinas yhä sairastelee. -- Lausuttuaan vielä jonkun yleisen
kohteliaisuuslauselman kreivi nousi lähteäkseen. -- Jos suvaitsette,
niin jätän Natashani neljännestunniksi teidän hoiviinne, ruhtinatar.
Käväisen Koiratorin laitaan Anna Semjonovnan luo ja palaan sitten hänet
noutamaan.
Tähän pikku viekkauteen ryhtyi kreivi (kuten hän sittemmin selitti
Natashalle) siksi, että nato ja miniä olisivat vapaammin saaneet
keskustella, ja osaltaan myöskin siksi, ettei hänen olisi tarvinnut
tavata vanhaa ruhtinasta, jota kovin pelkäsi. Tällöin hän ei
ilmoittanut näitä syitä Natashalle, mutta tämä oli käsittänyt isän
pelon ja rauhattomuuden ja tunsi itsensä loukatuksi. Hän punastui
isänsä puolesta, suuttui yhä enemmän tästä ja näyttääkseen, ettei
pelkää mitään eikä ketään, hän rohkean ärsyttävästi katsahti ruhtinatar
Mariaan. Ruhtinatar vastasi kreiville, että hän on iloinen tämän
ehdotuksesta ja toivoo, että hän mahdollisimman kauvan viipyisi Anna
Semjonovnan luona. Ilja Andrejevitsh lähti.
Vaikka ruhtinatar Maria vähäväliä huolestuneena katsahti neiti
Bourienneen saadakseen hänet poistumaan huoneesta, ei tämä ollut
tietääkseenkään, puhuihan vain puhumistaan kaupungin huvituksista ja
teattereista. Natasha oli loukkaantunut palvelijain hälinästä
eteisessä, isänsä rauhattomuudesta ja ruhtinattaren luonnottomasta
puhelutavasta. Hänestä tuntui aivan kuin ruhtinatar vain armosta
olisi ottanut heidät vastaan. Ja siksi tuntui kaikki hänestä
vastenmieliseltä. Ruhtinatar Maria ei häntä lainkaan miellyttänyt. Hän
näytti hänestä rumalta, teeskentelevältä ja kuivalta. Natashan sisu
kiehahti yhtäkkiä, ja tahtomattaankin hän alkoi puhua ynseän
välinpitämättömästi, mikä yhä enemmän vieroitti hänet ruhtinatar
Mariasta. Kun he viitisen minuuttia olivat kankean teeskentelevästi
keskustelleet, alkoi kuulua nopea tohvelien tissahtelu. Ruhtinattaren
kasvoille ilmestyi kauhun väreitä, ovi avautui, ja huoneeseen astui
vanha ruhtinas yönuttu yllä ja päässä valkea kalotti.
-- Ah, neitiseni, -- hän alkoi puhua, -- neitiseni, kreivitär ...
kreivitär Rostof, ellen erehdy ... pyydän anteeksi, anteeksi... En
tiennyt, neitiseni, Jumala tietää, en tietänyt, että te olette
kunnioittanut meitä käynnillänne; tulin tällaisessa puvussa tytärtäni
tapaamaan. Pyydän anteeksi... Jumala tietää, en tietänyt, -- hän
toisteli luonnottomasti ja korosti niin räikeästi Jumala sanan, että
ruhtinatar Maria aivan tyrtyi, loi silmänsä maahan eikä uskaltanut
katsahtaa, ei isäänsä eikä Natashaan.
Natasha oli noussut seisaalleen ja istuutui taas tietämättä mitä hänen
olisi tehtävä. Mutta neiti Bourienne vain hymyili herttaisesti.
-- Pyydän anteeksi, pyydän anteeksi! Jumala tietää, en tietänyt, --
mutisi vanhus ja tarkastettuaan Natashan kiireestä kantapäähän hän
poistui huoneesta.
Neiti Bourienne tointui ensimäisenä ja alkoi puhua vanhan ruhtinaan
sairaudesta. Natasha ja ruhtinatar Maria katselivat ääneti toisiaan, ja
mitä kauvemmin he näin ääneti toisiaan katselivat sitä ilkeämmin he
ajattelivat toisistaan.
Kun kreivi palasi, tekeytyi Natasha tahallaan iloiseksi ja kiirehti
lähtöä. Hän melkein vihasi tällä hetkellä vanhaa, kuivaa ruhtinatarta,
joka oli saattanut hänet näin ikävään asemaan ja istunut hänen kanssaan
puoli tuntia, puhumatta sanaakaan ruhtinas Andreista. "Enhän tosin
saattanut alottaa keskustelua hänestä tuon ranskattaren kuullen",
ajatteli Natasha. Sama ajatus vaivasi ruhtinatar Mariaakin. Hän tunsi
sydämessään, että hänen olisi Natashalle pitänyt sanoa, ettei saattanut
puhua veljestään ranskattaren tähden ja että hänen yleensä oli ylen
vaikea koskea tähän avioliittoasiaan. Kun kreivi oli poistunut
huoneesta, meni ruhtinatar Maria nopein askelin Natashan luo, tarttui
tämän käsiin ja sanoi raskaasti huoahtaen:
-- Odottakaahan, minun täytyy...
Natasha katseli ivallisena tulevaa natoaan, itsekään tietämättä miksi.
-- Rakas Natalia, -- jatkoi ruhtinatar, -- tietäkää, että iloitsen
veljeni onnesta...
Hän pysähtyi, sillä hän tunsi, ettei puhunut totta. Natasha huomasi
tämän ja arvasi syyn.
-- Arvelen, ruhtinatar, ettei nyt sovi puhua tästä, -- sanoi Natasha
kylmän arvokkaasti, mutta itku kurkussa.
"Mitä sanoinkaan, mitä teinkään!" ajatteli hän heti kun oli poistunut
huoneesta.
Sinä päivänä odotettiin Natashaa kauvan päivällispöytään. Hän istui
huoneessaan ja itki kuin lapsi, nyyhkien ja nuuskuen. Sonja seisoi
hänen vieressään ja suuteli hänen hiuksiaan.
-- Natasha, mitä itket? -- puheli Sonja. -- Mitä heistä välittäisit.
Kaikki muuttuu toiseksi.
-- Ei, jospa tietäisit, miten se saattaa karmia ... aivan kuin minä...
-- Älä huoli, Natasha; eihän se ole sinun syysi, älä siis välitä.
Suutele minua, -- lohdutteli Sonja.
Natasha kohotti päänsä, suuteli ystävätärtään huulille ja painoi
kyyneliset kasvonsa tämän rinnoille.
-- En voi sanoa, en tiedä. Kukaan ei ole syypää, -- vaikeroi Natasha,
-- itse olen kaikkeen syypää. Mutta tämä on niin sanomattoman kauheata.
Voi miksei hän jo saavu!...
Itkettynein silmin tuli hän aterialle. Maria Dmitrijevna tiesi jo,
miten Rostovien oli käynyt vanhan ruhtinaan luona, mutta hän ei ollut
huomaavinaankaan Natashan itkettyneitä kasvoja, vaan laski
kovaäänisesti leikkiä kreivin ja muiden vieraiden kanssa.