V.

Boris ei ollut löytänyt Pietarista rikasta puolisoa ja siksi hän nyt

oli saapunut Moskovaan koettamaan onneaan. Täällä oli hänellä

ratkaistavana valinta kahden rikkaimman välillä -- ruhtinatar Marian ja

Julia Karaginin. Rumuudestaan huolimatta oli ruhtinatar Maria hänestä

miellyttävämpi, mutta häntä oli jostakin syystä vaikea lähennellä. Kun

hän viimeksi oli tavannut hänet vanhan ruhtinaan nimipäivillä ja tuon

tuostakin koettanut ryhtyä keskustelemaan tunteista, oli ruhtinatar

vastaillut hänelle umpimähkään, eikä nähtävästi lainkaan kuunnellut

hänen puheitaan.

Julia sitävastoin oli ollut sangen otollinen hakkailtava, vaikkakin hän

käyttäytyi jonkun verran omituisesti.

Julia oli nyt 27 vuotias. Veljiensä kuoltua oli hän suunnattomain

rikkauksien perijätär. Hän ei ollut enää lainkaan kaunis, mutta itse

luuli hän olevansa paljoa kauniimpi ja hurmaavampi kuin milloinkaan

ennen. Tähän harhaluuloon oli syynä ensiksikin se, että hän oli rikas,

ja toiseksi se seikka, että hänen ikänsä oli tehnyt hänet miehille

vaarattomaksi, ja nämä saattoivat vapaammin käyttäytyä hänen seurassaan

ja nauttia velvollisuuksista vapaina hänen illallisistaan,

illatsuistaan ja hänen luonaan vietettävästä iloisesta elämästä.

Miehet, jotka kymmenen vuotta sitten eivät joka päivä olisi uskaltaneet

käydä talossa, missä oli 17 vuotias tytär, tekemättä haittaa tämän

tyttären maineelle tai sitomatta itseään, saattoivat nyt käydä talossa

milloin halusivat ja käyttäytyivät tyttären seurassa kuin tuttavat

ainakin, ajattelematta avioliittoa tai sukupuolta.

Karaginien koti oli tänä talvena Moskovan hauskin ja vierasvaraisin

talo. Illatsuja ja päivälliskutsuja oli tuon tuostakin, ja sitäpaitsi

kokoontui taloon miltei joka päivä suuri seura, enimmäkseen miehiä,

jotka söivät illallisen puoliyön aikoihin ja istuivat illallisen

jälkeen vielä myöhään aamuun. Ei ollut kaupungissa tanssiaisia,

huviretkiä, teatterinäytäntöjä, joissa Julia ei olisi ollut mukana.

Hänen pukunsa olivat aina viimeisen kuosin mukaiset. Mutta tästä

huolimatta näytti Julia kaikkeen kyllääntyneeltä. Hän puhui kaikille,

ettei usko ystävyyteen, ei rakkauteen, ei minkäänlaisiin elämän iloihin

ja että hän odottaa rauhaa vasta _siellä_. Hän käyttäytyi kuin nuoret

neitoset, joille elämä on ollut pelkkää pettymystä, tai kuin armaansa

menettäneet tai julmasti petetyt. Vaikkei hänelle mitään tämän tapaista

ollut tapahtunut, niin kohdeltiin häntä sentään aivan kuin asianlaita

todellakin niin olisi ollut, ja itsekin hän uskoi, että oli

suunnattomasti kärsinyt elämässä. Tämä kaihomielisyys, joka ei estänyt

häntä pitämästä hauskaa, ei myöskään häirinnyt nuorten miesten

ilonpitoa hänen kodissaan. Saapuessaan taloon uhrasi jokainen vieras

ensin hetkisen emännän surumielisyydelle ja ryhtyi sitten maallisiin

keskusteluihin tai tanssiin tai järkeä kehittäviin leikkeihin tai

runojen laadintaan määrätyillä loppusoinnuilla, mikä leikki oli sangen

tavallinen Karaginien talossa. Ainoastaan jotkut vieraista -- niiden

joukossa Boris Drubetskoi -- syventyivät emännän surumieliseen

mielenvireeseen, ja näiden seurassa antautui tämä pitkiin

kahdenkeskisiin puheluihin tämän elämän turhuudesta. Näille hän avasi

muistikirjansa, jotka olivat täynnä surumielisiä kuvia, merkkilauselmia

ja runoja.

Julia oli erityisen ystävällinen Borikselle. Hän surkutteli, että tämä

niin nuorena oli pettynyt elämään, lohdutteli häntä ystävyydellä ja

kaikella, mitä hän saattoi tarjota, sillä olihan hänkin niin paljon

kärsinyt elämässä, ja avasi viimein hänelle muistikirjansa. Boris

piirsi siihen kaksi puuta ja kirjoitti: _Arbres rustiques, vos sombres

rameaz secouent sur moi les ténèbres el la mélancolie_.[74]

Toiseen paikkaan hän piirsi hautapatsaan ja kirjoitti:

"_La mort est secourable et la mort est tranquille.

Ah contre les douleurs il n'y a pas d'autre asile_".[75]

Julian mielestä oli tämä ihanaa. Hän vastasi eräällä lauselmalla, jonka

oli oppinut ulkoa jostain kirjasta.

-- Surumielisyyden hymyilyssä on jotain niin hurmaavaa. Se on valon

säde varjossa, surun ja toivottomuuden välivivahdus, joka antaa

toiveita lohdutuksen mahdollisuudesta.

Tähän vastasi Boris runolla:

"_Aliment de poison d'une âme trop sensible,

Toi, sans qui le bonheur me serait impossible,

Tendre mélancolie, ah, viens me consoler,

Viens calmer les turments de ma sombre retraite

Et mêle une douceur secréte

A ces pleurs, que je sens couler_".[76]

Julia soitteli Borikselle harpulla surumielisimpiä hämylauluja. Boris

lueskeli ääneen Lisa Rukkaa,[77] keskeyttäen vähäväliä lukemisen

tunteenliikutuksesta, joka esti hänen hengittämästä. Tavatessaan

toisensa suurissa seuroissa Julia ja Boris pitivät toisiaan ainoina

rauhallisina ihmisinä maailmassa, jotka täydelleen käsittivät toistensa

tunteet.

Anna Mihailovna kävi usein Karaginien talossa ja vietti aikansa

äidin seurassa. Hän otti tarkan selvän Julian myötäjäisistä, joiksi

oli määrätty kaksi maatilaa Pensan kuvernementistä ja metsiä

Nischninovgorodin kuvernementistä. Hän oli alistunut Kaitselmuksen

tahtoon ja liikutettuna hän katseli, miten hieno suru sitoi hänen

poikansa rikkaaseen Juliaan.

-- Aina on hän yhtä hurmaava ja surumielinen, tämä herttainen Julia, --

puheli Anna Mihailovna talon tyttärelle. -- Boris sanoo, että hänen

sielunsa lepää teidän talossanne. Hän on kärsinyt niin suuria

pettymyksiä ja hän on niin tunteellinen, -- puheli hän äidille. -- Voi,

rakkaani, miten olen kiintynyt Juliaan, -- puheli hän pojalleen: -- en

voi sitä sanoin kuvata! Ja kuka voisi olla häntä rakastamatta? Hän on

taivaallinen olento! Voi, Boris, Boris! -- Hän vaikeni hetkeksi. -- Ja

miten säälin äiti rukkaa, -- hän jatkoi. -- Hän näytti äsken minulle

tilikirjat ja kirjeitä Pensasta (heillä on siellä suunnaton maatila),

ja hän raukka on aivan yksin. Häntä niin petetään.

Boris hymyili tuskin huomattavasti kuunnellessaan äitinsä puheita. Hän

nauroi lempeästi tämän kömpelölle viekkaudelle, mutta kuunteli silti

mielellään, vieläpä kyselikin yhtä ja toista pensalaisista ja

nischninovgorodilaisista maatiloista.

Julia oli jo kauvan odotellut surumielisen ihailijansa kosintaa ja oli

valmis antamaan myöntävän vastauksen, mutta Borista pidätteli vielä

jonkinlainen selittämätön vastenmielisyys. Häntä ällötti Julian

intohimoinen naimishalu ja luonnottomuus ja samalla hän kauhulla

ajatteli, että tämän askeleen otettuaan hän ainaiseksi on menettänyt

mahdollisuuden valita itselleen puoliso, jota todella rakastaisi. Mutta

hänen loma-aikansa oli jo lopullaan. Päiväkaudet hän vietti Karaginin

talossa ja joka päivä hän asiaa aprikoidessaan päätteli, että huomenna

ottaa ratkaisevan askeleen. Mutta tultuaan taas Julian lähettyville ja

nähtyään hänen punakat kasvonsa, melkein aina puuteroidun leuvan,

kosteat silmät ja ilmeen, josta näki, että tuo surumielinen olento

milloin tahansa oli valmis hullaantuneena syöksymään avio-onnen syliin,

Boris ei voinut lausua ratkaisevaa sanaa, vaikka hän jo kauvan oli

mielikuvissaan ollut pensalaisten ja nischninovgorodilaisten maatilain

haltija ja jo oli suunnitellut miten käyttäisi niistä saamansa tulot.

Julia oli huomannut Boriksen epäröimisen, ja toisinaan juolahti hänen

mieleensä että hän oli vastenmielinen Borikselle, mutta pian sai hän

lohdun naisellisesta turhamaisuudestaan, ja hän arveli, että Boris oli

vain niin saamaton rakkauden tähden. Mutta hänen surumielisyytensä

alkoi vähitellen muuttua ärtyisyydeksi, ja vähää ennen Boriksen lähtöä

ryhtyi hän ratkaiseviin toimenpiteisiin. Näihin aikoihin ilmestyi

Moskovaan, ja siis myöskin Karaginien vierashuoneeseen, Anatol Kuragin,

ja odottamatta jätti Julia surumielisyyden, heittäytyi hillittömään

ilonpitoon ja oli sangen huomaavainen Anatolin lähettyvillä.

-- Rakkaani, -- sanoi Anna Mihailovna pojalleen, -- olen saanut tietää

luotettavalta taholta, että ruhtinas Vasili on lähettänyt poikansa

tänne Moskovaan naittaakseen hänet Julialle. Rakastan niin Juliaa että

aivan käy sääliksi hänen kohtalonsa. Mitä sinä arvelet, rakkaani?

Kun Boris ajatteli, että näin tulisi lyödyksi laudalta ja että turhaan

oli suitsuttanut kokonaisen kuukauden Julian surumielisyydelle ja että

pensalaisista ja nischninovgorodilaisista maatiloista lasketut ja

mielikuvissa jo käytetytkin tulot nyt näin siirtyisivät toiselle, ja

vallankin tuolle Anatol hölmölle, täytti kiukku hänen mielensä, ja hän

tunsi tulleensa loukatuksi. Hän lähti Karagineille ja päätti lujasti

tällä käynnillä kosia. Julia tuli häntä vastaan iloisen ja huolettoman

näköisenä, kertoi välinpitämättömänä, miten hänellä oli ollut hauskaa

tanssiaisissa edellisenä iltana, ja kysyi, milloin Boris aikoi

matkustaa. Vaikka Boris oli päättänyt tällä käynnillään puhua

rakkaudestaan ja sentähden olla oikein hellämielinen, niin alkoikin hän

ärtyisenä puhua naisten häilyväisyydestä, miten naiset helposti voivat

heittäytyä surusta iloon, ja miten heidän mielialansa riippuu siitä,

kuka heitä kulloinkin liehakoi. Julia loukkaantui ja myönsi Boriksen

sanat tosiksi. Mutta hän sanoi, että nainen tarvitsee vaihtelua

elämässään, sillä jokainen kyllästyy aina vaan samaan.

-- Siksipä neuvoisin teille... -- alkoi Boris, aikoen loukata Juliaa.

Mutta samassa hän huomasi, että jatkaminen saattaisi hänet ikävään

asemaan: hänen täytyisi kenties lähteä Moskovasta tyhjin toimin, ja

näin olisivat hänen vaivannäkönsä menneet turhaan (mitä hän ei vielä

koskaan ollut elämässään kokenut).

Hän pysähtyi kesken lausetta, loi silmänsä maahan, jottei näkisi Julian

ilkeän ärtyisiä, epäröiviä kasvoja, ja sanoi:

-- Enhän sentään ole tullut tänne riitelemään. Päinvastoin...

Hän katsahti Juliaan, nähdäkseen saattoiko jatkaa. Julian ärtyisyys oli

kadonnut jäljettömiin, ja hän tuijotti rauhattomin rukoilevin katsein

Borikseen. "Voinhan järjestää asiat niin, ettei minun usein tarvitse

häntä tavata", ajatteli Boris. "Asia on pantu alulle, se täytyy siis

lopettaa!" Puna nousi hänen poskilleen, hän katsoi Juliaa silmiin ja

sanoi:

-- Tiedättehän sydämeni tunteet!

Jatkaminen oli turhaa: Julian kasvot loistivat riemusta ja

tyytyväisyydestä; mutta hän pakoitti Boriksen sanomaan kaiken, mitä

tällaisissa tilaisuuksissa on tapa sanoa -- että hän rakastaa häntä

eikä koskaan ole ketään naista niin palavasti rakastanut. Hän tiesi,

että pensalaisista ja nischninovgorodilaisista maatiloista saattoi

vaatia tämän hinnan, ja hän saikin vaatimuksensa täytetyksi.

Sulhanen ja morsian eivät enää muistelleet puita, jotka tuudittaisivat

heidät ikävään ja surumieleen. He suunnittelivat, miten perustavat

loistavan kodin Pietariin, kävivät vieraskäynneillä ja valmistautuivat

viettämään upeita häitä.