Ruhtinatar Maria kuunteli vanhusten juttuja ja arvosteluja, mutta ei
hän niistä mitään käsittänyt, sillä hän ajatteli vain yhtä asiaa:
huomasivatkohan vieraat isän nyrpeän ja vihamielisen mielentilan häntä
kohtaan. Ei hän edes huomannut sitä, miten Boris Drubetskoi, joka jo
kolmatta kertaa oli talossa, oli erityisen huomaavainen ja ystävällinen
häntä kohtaan koko päivällisten ajan.
Hajamielisin, kysyvin katsein tuijotti ruhtinatar Pierreen, joka
viimeiseksi oli jäänyt taloon, ja hattu kädessä ja hymy huulilla tuli
hänen luokseen, sitten kun vanha ruhtinas jo oli vetäytynyt suojiinsa.
He jäivät kahden vierashuoneeseen.
-- Voinko vielä hetkeksi istahtaa? -- kysyi Pierre ja rehahti raskaine
ruhoineen nojatuoliin ruhtinattaren viereen.
-- Ah, kyllä, -- ruhtinatar vastasi: -- "Ettekö mitään huomannut?"
kysyi hänen katseensa.
Pierre oli hyvällä tuulella kuten aina aterian jälkeen. Hän katseli
suoraan eteensä ja hymyili.
-- Oletteko jo kauvan tuntenut tuon nuoren miehen, ruhtinatar? -- kysyi
Pierre.
-- Kenen?
-- Drubetskoin.
-- Vasta tuonaan tutustuin...
-- Miellyttääkö hän teitä?
-- Kyllä, hän on herttainen nuorukainen... Mutta miksi tätä minulta
kysytte? -- sanoi ruhtinatar, ajatellen yhä vain aamuista kohtausta
isänsä kanssa.
-- Siksi, että olen pannut merkille: nuoret miehet tulevat tavallisesti
Pietarista lomalle Moskovaan ainoastaan sentähden että saisivat
itselleen rikkaan vaimon.
-- Oletteko tehnyt tällaisen havainnon?
-- Olen, -- jatkoi Pierre hymyillen, -- ja tämänkin nuoren miehen
käytöksestä huomaa, että missä vain on rikkaita tyttöjä, siellä on
hänkin. Ja luen hänen ajatuksensa kuin kirjasta. Hän on nykyään kahden
vaiheilla kehen rynnäkkönsä kohdistaa: teihinkö vai neiti Julia
Karaginiin. _Il est très assidu auprès d'elle_.[72]
-- Käykö hän heillä?
-- Käy, vieläpä useinkin. Ja tiedättekö, miten nykyään hakkaillaan? --
jatkoi Pierre iloisesti hymyillen, sillä hän näytti olevan sillä
hyvänsuovan ilvehtivällä tuulella, josta niin usein nuhteli itseään
päiväkirjassaan.
-- En, -- sanoi ruhtinatar Maria.
-- Jotta nykyään miellyttäisi moskovalaisia tyttöjä, _il faut être
mélancolique_.[73] Ja hän on sangen surumielinen neiti Karaginin
lähettyvillä, -- sanoi Pierre.
-- Todellako? -- sanoi ruhtinatar, katsellen Pierren hyvänsuovia
kasvoja ja yhä vain ajatellen suruaan. "Helpottaisi", ajatteli hän
itsekseen: "jos uskoisin jollekulle kaikki tunteeni. Pierrelle
tahtoisin kaikki ilmaista. Hän on niin jalo ja hyvä. Sydän keventyisi.
Hän antaisi hyviä neuvoja!"
-- Menisittekö hänen vaimokseen? -- kysyi Pierre.
-- Ah, Jumalani, kreivi, on hetkiä, jolloin menisin kenelle tahansa, --
huudahti ruhtinatar yhtäkkiä itku kurkussa. -- Ah, miten raskasta on
rakastaa sydämelle läheistä ihmistä ja samalla tuntea ettei ... mitään
(hänen äänensä alkoi väristä) saata tehdä hänen hyväkseen, surua vain
tuottaa hänelle. Ja kun tietää, että toisin on mahdoton menetellä, niin
silloin on ainoa keino -- poistua, mutta minne minä menisin?...
-- Mitä puhutte, mikä teidän on, ruhtinatar?
Ruhtinatar ei jatkanut, vaan hyrskähti itkuun.
Pierren hilpeys katosi. Huolestuneena hän alkoi kysellä ruhtinattaren
suruista, pyysi häntä avaamaan sydämensä ja uskomaan hänelle kaikki.
Mutta ruhtinatar pyysi pyytämistään Pierreä unohtamaan kaiken, mitä oli
kuullut. Hän sanoi, ettei muista, mitä oli puhunut, ja ettei hänellä
ole muita suruja kuin se, jonka Pierre jo tietää, nimittäin ruhtinas
Andrein avioliitosta johtuva riita isän ja pojan välillä.
-- Oletteko kuullut jotain Rostoveista? -- kysyi ruhtinatar Maria,
kääntääkseen keskustelun uusille aloille. -- Minulle on kerrottu, että
he pian saapuvat Moskovaan. Andreita myös odottelen joka hetki. Soisin
että he tapaisivat toisensa täällä.
-- Mutta mitä arvelee hän nyt tästä asiasta? -- kysyi Pierre,
tarkoittaen _hän_ sanalla vanhaa ruhtinasta.
Ruhtinatar Maria pudisti päätään.
-- Mutta mitä on tehtävä? Muutaman kuukauden kuluttua on vuosi ummessa.
Ja tämä liitto on mahdoton. Tahtoisin vain pelastaa veljen ensi
hetkiltä. Soisin Rostovien pian saapuvan. Toivon tapaavani Natashan. Te
olette jo kauvan heidät tuntenut, -- puheli ruhtinatar Maria, --
sanokaa käsi sydämellä totinen totuus: minkälainen tyttö hän on, ja
mitä pidätte hänestä? Mutta totinen totuus, sillä käsitättehän Andrein
uhrautumisen suuruuden, jos hän tekee päätöksensä vasten isän tahtoa.
Ja siksipä minä tahtoisin tietää...
Epäselvä vaisto sanoi Pierrelle, että ruhtinattaren katkonaisissa
mietteissä ja hartaissa pyynnöissä _totisesta totuudesta_ ilmeni
kylmyyttä ja pahansuopuutta tulevaa miniää kohtaan ja että ruhtinatar
olisi toivonut hänenkin lausuvan epäilyksiä ruhtinas Andrein valinnan
johdosta. Mutta Pierre vastasi enemmän tunteidensa kuin järkensä
ohjaamana.
-- En tiedä, miten vastaisin teidän kysymykseenne, -- hän sanoi
punastuen, itsekään tietämättä miksi. -- En todellakaan tiedä,
minkälainen tyttö hän on; en mitenkään saa hänestä selvää, Hän on
hurmaava; mutta miksi -- sitä en tiedä, Siinä kaikki, mitä hänestä
saattaa sanoa.
Ruhtinatar Maria huoahti, ja hänen ilmeensä sanoi: "Niin, tätä
odotinkin ja pelkäsin."
-- Onko hän järkevä? -- kysyi ruhtinatar Maria.
Pierre ajatteli.
-- En luule, -- hän sanoi, -- mutta saattaa ollakin. Ei hän ainakaan
koeta näyttää järkevältä... Mutta, hän on hurmaava, eikä mitään muuta.
Ruhtinatar pudisti taas tyytymättömänä päätään.
-- Ah, miten tahtoisin häntä rakastaa! Sanokaa tämä hänelle, jos
tapaatte hänet ennen minua.
-- Olen kuullut, että he näinä päivinä saapuvat, -- sanoi Pierre.
Sitten ruhtinatar kertoi Pierrelle, miten hän Rostovien saavuttua aikoo
tutustua nuoreen miniään ja koettaa vanhaa ruhtinasta totuttaa häneen.