Vuonna 1810 oli Moskovassa ranskalainen lääkäri, joka oli sangen
hyvässä huudossa suuren maailman keskuudessa. Hän oli komea, kaunis
mies, herttainen ja ystävällinen, aito ranskalainen. Lääkärinä
pidettiin häntä tavattoman taitavana, ja hän liikkui suuressa
maailmassa kuin vertainen ja ystävä. Hänen nimensä oli Métivier.
Ruhtinas Nikolai Andrejevitsh, joka aina oli halveksinut ja pilkannut
lääketiedettä, oli neiti Bouriennen neuvosta kutsuttanut luokseen tämän
lääkärin ja oli kiintynyt häneen. Métivier kävi pari kertaa viikossa
ruhtinaan luona.
Ruhtinaan nimipäivänä kävi koko Moskovan hienosto ruhtinaan talon
edustalla, mutta ketään ei päästetty tervehdyksille ruhtinaan
nimenomaisesta kiellosta, ainoastaan muutamia herroja oli käsketty
kutsumaan päivällisille. Näiden luettelon oli ruhtinas jättänyt
tyttärelleen.
Métivier oli myös aamulla tullut onnittelemaan päivän sankaria ja
arveli lääkärinä voivansa _de forcer la consigne_,[71] kuten hän lausui
ruhtinatar Marialle. Hän meni ruhtinaan työhuoneeseen. Ruhtinas sattui
tänä aamuna olemaan tavattoman huonolla tuulella. Hän oli kuljeskellut
kaiken aamua huoneesta toiseen, tiuskinut kaikille, ei ollut
ymmärtävinään, mitä hänelle puhuttiin, ja väitti, ettei kukaan tahdo
häntä käsittää. Ruhtinatar Maria tunsi hyvin tämän hiljaisen, ärtyisän
murinan, joka tavallisesti purkautui valtavaan raivokohtaukseen, ja
siksi hän kaiken aamua olikin kulkenut kuin viritetyn pyssyn edessä,
odotellen välttämätöntä laukausta. Lääkärin tuloon asti oli aamu
kulunut erikoisemmatta. Päästettyään lääkärin ruhtinaan työhuoneeseen,
ruhtinatar Maria istuutui vierashuoneeseen oven viereen, mistä saattoi
kuulla kaiken, mitä tapahtui työhuoneessa.
Ensin kuuli hän lääkärin äänen, sitten isän äänen, sitten puhuivat
molemmat yhtaikaa, ovi paukahti levälleen, ja kynnyksellä seisoi
pelästynyt, kaunis Métivier ja hänen takanaan vanha ruhtinas yömyssy
päässä ja aamunuttu yllä. Ruhtinaan kasvot olivat raivosta vääntyneet,
ja silmäterät olivat painuneet alilautoihin.
-- Etkö käsitä? -- raivosi ruhtinas. -- Mutta minä käsitän!
Ranskalainen urkkija, Bonaparten orja, urkkija, tiehesi minun
talostani! Tiehesi, sanon minä... -- ja ovi paukahti kiinni.
Métivier kohautteli harteitaan ja meni neiti Bouriennea kohti, joka
huudon kuultuaan oli rientänyt viereisestä huoneesta.
-- Ruhtinas ei ole aivan terve, sappi ja verensyöksymä aivoihin.
Rauhoittukaa, tulen huomenna, -- sanoi Métivier, painoi sormen
huulilleen ja poistui kiireesti..
Työhuoneen oven takana kuului tohvelien tissahtelua ja huutoa:
"Urkkijat, kavaltajat, kaikkialla kavaltajia! Omassa talossaan ei saa
hetkenkään rauhaa!"
Lääkärin poistuttua kutsutti ruhtinas tyttärensä puheilleen, ja tähän
purkautui nyt isän vellova sappi. Tytär oli syypää siihen, että hänen
luokseen oli päästetty urkkija. Olihan hän sanonut, ettei keitään muita
saanut päästää taloon kuin ne, jotka olivat merkityt luetteloon. Miksi
oli päästetty tuo konna! Tytär oli kaikkeen vikapää. Tyttäreltä ei hän
saa hetkenkään rauhaa, ei saa edes rauhassa kuolla, puheli isä.
-- Ei, rakkaani, erotkaamme, erotkaamme! tietäkää se, tietäkää se!
Kauvemmin en kestä, -- sanoi ruhtinas ja läksi huoneesta. Mutta aivan
kuin olisi pelännyt, ettei tytär mahdollisesti pidä hänen sanojaan
täytenä totena, hän palasi heti takasin, kääntyi tyttäreensä ja lisäsi
mahdollisimman rauhallisella äänellä: -- Älkääkä luulko, että olen
sanonut tämän vihan vimmassa. Olen rauhallinen ja olen asian tarkoin
punninnut. Ero on välttämätön. Etsikää itsellenne paikka!... -- Nyt hän
ei enää voinut hillitä itseään, vaan puhkesi sellaiseen raivoon kuin
vaan rakastava ihminen saattaa puhjeta, ja nyrkit koholla ja itsekin
nähtävästi kärsien hän huusi:
-- Ja kun edes joku hölmö hänet naisi! -- Ovi mäjähti, neiti Bourienne
kutsuttiin ruhtinaan luo, ja kaikki vaikeni.
Kahdelta saapuivat päivällisvieraat, joita kaikkiaan oli kuusi.
Vieraat -- tunnettu kreivi Rostoptshin, ruhtinas Lopuhin
veljenpoikineen, kenraali Tshatrof, ruhtinaan entinen sotatoveri, ja
nuoremmista Pierre ja Boris Drubetskoi -- odottivat isäntää
vierashuoneessa.
Muutama päivä sitten oli Boris saapunut lomalle Moskovaan ja oli
halunnut tutustua ruhtinas Nikolai Andrejevitshiin. Hän oli osannut
niin ovelasti käyttäytyä vanhuksen luona, että tämä poikkesi
tavallisista säännöistään ja kutsui hänet päivällisille, vaikkei muuten
kärsinytkään nuoria miehiä talossaan.
Vaikkei ruhtinasta oikeastaan pidettykään niin sanoaksemme "suureen
maailmaan" kuuluvana, ja vaikkeikaan hänestä puhuttu turuilla ja
teillä, niin sittenkin pidettiin erittäin mairittelevana tämän pienen
suletun piirin tuttavuutta. Tämän oli Boris viikko sitten tullut
käsittämään, kun kreivi Rostoptshin hänen kuultensa lausui
ylipäällikölle, joka kutsui häntä päivällisille Nikolain päivänä:
-- Kiitän, mutta sinä päivänä käyn aina suutelemassa ruhtinas Nikolai
Andrejevitshin pyhäinjäännöksiä.
-- Ah niin, niin, -- vastasi ylipäällikkö. -- Mitenkä hän?...
Tämä pieni seura, joka vanhanaikaisessa vierashuoneessa odotti isännän
saapumista, muistutti juhlalliseen neuvotteluun kokoontunutta
lautakuntaa. Istuttiin hiljaa ja kun puhuttiin, niin aivan hiljaa.
Isäntä ilmestyi vihdoin, mutta vakavana ja vaiteliaana. Ruhtinatar
Maria oli vielä entistäänkin hiljaisempi ja arempi. Vieraat
puhuttelivat häntä vastenmielisesti, sillä he huomasivat että hänellä
oli muuta sydämellä tällä erää. Kreivi Rostoptshin yksinään koetti
pitää keskustelua vireillä, kertoellen viimeisistä kaupungin
tapahtumista ja valtiollisista uutisista. Lopuhin ja vanha kenraali
lausuivat toisinaan sanasen.
Ruhtinas Nikolai Andrejevitsh kuunteli kuin ylituomari kuuntelee
esittäjää, toisinaan vain päätään nyökäyttämällä tai parilla sanalla
ilmaisten että oli selvillä asiasta. Keskustelun sävy oli selvästi
hallituksen vastainen. Puhuttiin tapahtumista, jotka selvästi
osoittivat asiain menevän yhä hullummin; mutta jokainen juttu ja
arvostelu pysähtyi tai pysäytettiin ihmetyttävän johdonmukaisesti
niihin rajoihin, joiden ulkopuolella saatettiin joutua keisarin
personaan.
Aterian aikana keskustelu siirtyi tuoreimpaan valtiolliseen uutiseen,
siihen nimittäin, miten Napoleon oli riistänyt Oldenburgin herttuan
alueet ja miten Venäjän hallitus tämän johdosta oli lähettänyt
Napoleonille vihamielisen nootin kaikkiin Europan hoveihin.
-- Bonaparte mellastaa Europassa kuten merirosvo anastamallaan
laivalla, -- sanoi Rostoptshin, toistaen jo usein ennenkin
lausumansa sananparren. -- Ihmetellä todellakin täytyy hallitsijain
kärsivällisyyttä tai järjen pimeyttä. Nyt on tullut paavin vuoro, ja
häikäilemättä aikoo Bonaparte kukistaa katolisen kirkon päämiehen, ja
-- kaikki ovat vaiti! Meidän hallitsijamme yksinään uskalsi vastustaa
Oldenburgin herttuan alueiden ryöstöä. Ja sekin... Rostoptshin vaikeni,
sillä hän huomasi joutuneensa asioihin, joita ei enää saanut
arvostella.
-- Oldenburgin herttuakunnasta on tarjottu toisia alueita, -- sanoi
ruhtinas Nikolai Andrejevitsh. -- Herttuoita siirretään nykyään kuten
minäkin siirtelen talonpoikiani Lisijagorista Bogutsharovoon tai
rjasanilaisille maatiloille.
-- Oldenburgin herttua on kestänyt onnettomuudet ihmeteltävällä
tahdonlujuudella ja alistunut nöyrästi kohtaloonsa, -- sanoi Boris
vaatimattoman kunnioittavasti.
Tämän hän sanoi sentähden, että hänellä oli ollut Pietarista
lähtiessään kunnia tulla esitetyksi herttualle. Ruhtinas Nikolai
Andrejevitsh katsahti Borikseen ja aikoi lausua jotain hänen sanojensa
johdosta, mutta muuttikin mieltä, sillä hänen mielestään oli Boris
liian nuori, jotta hänelle kannattaisi vastata.
-- Luin meidän vastalauseemme Oldenburgin herttuan asian johdosta ja
minua hämmästytti nootin kelvoton sanamuoto, -- sanoi kreivi
Rostoptshin halveksivan huolettomasti, osoittaakseen puhuvansa asiasta,
jota kykeni arvostelemaan.
Pierre katsahti naivin ihmettelevästi Rostoptshiniin, sillä hän ei
saattanut käsittää, miksi nootin kehno sanamuoto niin huolestutti
kreiviä.
-- Eikö ole yhdentekevää, kreivi, miten nootti on laadittu, -- sanoi
Pierre, -- kunhan vain sen sisältö on repäsevä?
-- Rakkaani, meidän 500 tuhannen miehisellä armeijallamme luulisi
nähdäkseni voitavan aikaansaada hyväkin sanamuoto.
Nyt Pierre käsitti, miksi Rostoptshinia huolestutti nootin sanamuoto.
-- Nähtävästi on kirjoittaminen tullut muotiin, -- sanoi vanha
ruhtinas: -- siellä Pietarissa yhä vain kirjoitetaan, ei ainoastaan
nootteja, uusia lakejakin yhä vain kirjoitetaan. _Minun Andrjushani_
siellä on Venäjää varten kirjoittanut kokonaisen nidoksen lakeja.
Nykyään yhä vain kirjoitetaan! -- Ja hän alkoi luonnottomasti nauraa.
Keskustelu taukosi hetkeksi; vanha kenraali alkoi rykiä, kääntäen siten
toisten huomion itseensä.
-- Oletteko kuulleet viimeisiä uutisia Pietarista? Miten käyttäytyi
Ranskan uusi lähettiläs sotilastarkastuksen aikana!
-- Mitä? Niin, jotain olen kuullut; hän oli lausunut jotain sopimatonta
Hänen Majesteettinsa kuullen.
-- Hänen Majesteettinsa oli erityisesti osoittanut hänelle
krenatieridivisionaa ja sen kunniamarssia, -- jatkoi kenraali, -- ja
kerrotaan, ettei lähettiläs ollut tietääkseenkään ja oli vielä
rohjennut sanoa: "meillä Ranskassa ei vähääkään välitetä tuollaisista
turhuuksista." Keisari ei ollut suvainnut sanoa mitään. Seuraavan
tarkastuksen aikana ei keisari kertaakaan ollut puhellut lähettilään
kanssa, kerrotaan.
Kaikki vaikenivat: asia koski keisarin persoonaa, ja sentähden ei
kukaan voinut lausua mielipidettään.
-- Hävyttömät! -- sanoi vanha ruhtinas. -- Tunnetteko Métivierin?
Karkoitin hänet tänään luotani. Hän tuli tänne, päästivät hänet
luokseni, vaikka niin hartaasti olin pyytänyt, ettei ketään
päästettäisi, -- sanoi ruhtinas, katsahtaen vihaisesti tyttäreensä.
Ja vanha ruhtinas kertoi kohtauksensa ja keskustelunsa ranskalaisen
lääkärin kanssa ja ilmaisi syyt, joiden perusteella piti häntä
urkkijana. Vaikka nämä syyt olivat sangen riittämättömiä ja hämäriä, ei
kukaan sentään vastustanut vanhan ruhtinaan mielipiteitä.
Paistiin tultaessa tarjottiin samppanjaa. Vieraat nousivat paikoiltaan
ja onnittelivat isäntää. Ruhtinatar Mariakin meni onnittelemaan.
Isä vilkasi tyttäreensä kylmin, ilkein katsein ja käänsi ryppyisen,
sileäksi ajellun poskensa hänen suudeltavakseen. Isän ilmeestä tytär
saattoi lukea, ettei tämä vielä ollut unohtanut aamullista keskustelua,
ja että hänen päätöksensä yhä vielä oli ennallaan, ja että ainoastaan
vieraiden läsnäolo esti häntä toistamasta entisiä sanojaan.
Kun oli siirrytty vierashuoneeseen kahvin ääreen, ryhmittyivät
vanhukset yhteen seuraan.
Vanha ruhtinas elostui ja lausui mielipiteensä uhkaavasta sodasta.
Hän sanoi, että Napoleon yhä kurittaa venäläisiä niin kauvan kuin nämä
etsivät saksalaisten ystävyyttä ja sekaantuvat Europan asioihin, joihin
Venäjän on vetänyt Tilsitin rauhansopimus. Venäläisten ei pitäisi
taistella itävaltalaisia vastaan eikä heidän puolestaan. Venäläisten
edut ovat idässä, mutta Bonapartea on kohdeltava jäykästi, ja rajat
ovat miehitettävät, eikä hän enää milloinkaan rohkene käydä rajan yli
kuten v. 1806.
-- Ja kuinka me, ruhtinas, saattaisimme taistella ranskalaisten kanssa!
-- sanoi Rostoptshin. Voimmeko me varustautua opettajiamme ja
jumaliamme vastaan? Katsokaa nuorisoamme, katsokaa naisiamme. Meidän
jumalamme ovat -- ranskalaiset, meidän taivaanvaltakuntamme on --
Parisi.
Hän alkoi puhua yhä äänekkäämmin, nähtävästi sentähden että kaikki
häntä kuuntelivat.
-- Pukumme ovat ranskalaisia, ajatukset ranskalaisia, tunteet
ranskalaisia! Te tyrkkäsitte niskaan Métivieriä sentähden että hän on
ranskalainen ja konna, mutta meikäläiset rouvat ja neitoset ryömivät
hänen jaloissaan. Olin eilen illatsussa. Viidestä rouvasta oli kolme
katolilaista, ja ainoastaan pyhän paavin suostumuksella uskalsivat he
sunnuntaina neuloa kanavakankaalle, mutta siitä huolimatta istuivat he
miltei alastomina kuten saunan ilmoituskilvet, jos niin rohkenen
lausua. Ah, ruhtinas, kun katselee meidän nuorisoa, niin tekee mieli
mennä museosta noutamaan Pietari Suuren karanko ja sillä pehmittää
kyljet, niin että hulluus lähtisi!
Kaikki olivat ääneti. Vanha ruhtinas katseli hymyhuulin Rostoptshinia
ja nyökäytteli hyväksyvästi päätään.
-- No, hyvästi, teidän ylhäisyytenne; olkaa terve, -- sanoi
Rostoptshin, nousten hänelle ominaisin nopein liikkein ja ojentaen
isännälle kätensä.
-- Hyvästi, kyyhkyni, häntä kuulee kuin harppua! -- sanoi vanha
ruhtinas, pidellen vierastaan kädestä ja tarjoten poskeaan
suudeltavaksi. Muut vieraat seurasivat Rostoptshinin esimerkkiä.