Syystalvesta saapui ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonski tyttärineen
Moskovaan. Entisyytensä, teräväjärkisyytensä ja kummallisuuksiensa
perustuksella pääsi hän heti alunpitäen moskovalaisten suosioon, ja
ranskalaisvihamielisten mielipiteittensä johdosta, joilla tähän aikaan
oli Moskovassa hyvä kaiku, kun suomut olivat karisseet useampain
Aleksanterin ihailijain silmistä, joutui hän erityisen kunnioituksen
esineeksi ja hallituksen vastustajain johtajaksi ja sieluksi.
Ruhtinas oli kovin vanhentunut tämän vuoden kuluessa. Yhtäkkiä saattoi
hän kesken kaiken nukahtaa, hän unohti läheiset tapahtumat, vaikka
tarkalleen saattoikin muistaa kauvan sitten tapahtuneet asiat.
Vanhuuden merkkinä saattoi pitää myöskin hänen lapsellista
turhamaisuuttaan vastustuspuolueen johtajan kunniasta. Mutta siitä
huolimatta saattoi hän herättää vieraissaan syvää kunnioitusta,
erittäinkin silloin kun hän iltasin turkki yllä ja tekotukka valkeaksi
puuteroittuna teepöydässä kertoeli katkonaisia muistelmiaan vanhoista
ajoista tai vielä katkonaisemmin ja terävämmin arvosteli äskeisiä
tapahtumia ja oloja. Vieraille tarjosi juhlallisen viehättävän näyn
tämä vanhanaikainen talo suunnattomine kuvastimineen ja Katarinan
aikuisine huonekaluineen. Palvelijat käyttivät vielä puuteroittuja
tekotukkia, isäntä itse oli edellisen vuosisadan jyrkkä mutta
teräväjärkinen edustaja, tytär lempeä ja kaino, ranskatar viehättävä.
Mutta vieraat eivät tulleet ajatelleeksi, että paitsi niitä paria
kolmea tuntia, mitkä he talossa viettivät, siellä elettiin vielä 22
tuntia vuorokaudessa, jona aikana talon salainen sisäinen elämä kulki
rataansa.
Viime aikoina Moskovassa oli tämä sisäinen elämä käynyt ylen raskaaksi
ja painostavaksi ruhtinatar Marialle. Täällä oli hän menettänyt
elämänsä kalliimmat ilot -- Jumalan ihmiset ja yksinäisyyden, jotka
olivat virkistäneet ja voimistaneet häntä maalla. Pääkaupungin elämä ei
tarjonnut hänelle mitään iloa eikä etua. Seuraelämään hän ei puuttunut.
Kaikki tiesivät, ettei vanha ruhtinas päästänyt tytärtään yksinään
minnekään, itse hän ei jaksanut enää liikkua, ja siksi ei ruhtinatar
Mariaa enää kutsuttukaan päivällisille tai illatsuihin. Miehelään menoa
ei ruhtinatar Maria enää ajatellutkaan. Hän oli huomannut, miten
kylmästi isä kohteli nuoria miehiä, jotka toisinaan eksyivät taloon,
kenties juuri naimahommissa. Ystäviä hänellä ei myöskään ollut, sillä
Moskovassa olonsa aikana hän oli surkeasti pettynyt kahden sydäntään
lähinnä olleen henkilön suhteen. M-lle Bourienne, jolle hän ei
ennenkään ollut voinut täydellisesti sydäntään purkaa, oli viime
aikoina käynyt hänelle vastenmieliseksi, ja eräiden syiden perustalla
hän alkoi häntä vieroa. Julia Karagin, jonka kanssa hän oli viisi
vuotta taukoamatta ollut kirjeenvaihdossa, tuntui hänestä aivan
vieraalta, kun he nyt tapasivat toisensa Moskovassa. Julia, joka
veljiensä kuoleman johdosta oli perinyt suunnattomat rikkaudet ja jota
siis pidettiin Moskovan ensimäisinä morsiamina, vietti kaiken aikansa
ylhäisön iloissa ja huvituksissa. Hän oli aina nuorten miesten
ympäröimänä, jotka Julian mielestä nyt yhtäkkiä olivat huomanneet hänen
suuret ansionsa. Julia oli siinä iässä, jolloin suuren maailman naiset
huomaavat avioliittoon pääsön olevan täpärällä ja jolloin heidän
kohtalonsa on ratkaistava tavalla tai toisella. Surumielisesti
hymyillen muisteli ruhtinatar Maria tuorstaisin, ettei enää saata
kenellekään kirjoittaa, kun Julia on täällä ja tapaa hänet kerran
viikossa, vaikkei hänellä tästä kohtauksesta olekkaan mitään iloa.
Kuten vanha pakolainen kieltäytyi menemästä naimisiin naisen kanssa,
jonka luona oli viettänyt illat monien vuosien kuluessa ainoastaan
sentähden, ettei hänellä enää olisi näitä iltoja, samoin ruhtinatar
Mariakin sääli, että Julia nyt oli Moskovassa, eikä hänellä ollut kelle
kirjoittaa. Ruhtinatar Marialla ei ollut Moskovassa puhekumppania, ei
ystävää, jolle olisi saattanut uskoa surunsa ja huolensa, ja niitä oli
viime aikoina kasaantunut yhä vain enemmän. Ruhtinas Andreita
odotettiin kotiin, ja pian oli lopussa vanhan ruhtinaan määräämä
odotusaika. Mutta asian valmistamiseksi ei ruhtinatar Maria ollut
saanut mitään aikaan, päinvastoin näytti kaikki entistään
toivottomammalta. Kreivitär Rostovin nimen mainitseminenkin saattoi
vanhan ruhtinaan raivoon, sillä muutenkin oli hän viime aikoina ollut
miltei aina huonolla tuulella. Paljon surua oli ruhtinatar Marialle
viime aikoina tuottanut kuusivuotiaan veljenpojan opettaminen.
Kauhukseen huomasi ruhtinatar, että hän poikasta opettaessaan oli
ärtyisä ja kiukkuinen, kuten isäkin ennen oli ollut häntä itseään
opettaessaan. Vaikka hän lukemattomia kertoja oli itsekseen päätellyt,
ettei kiivastuisi opettaessaan, niin sittenkin hän melkein joka kerta
kun tavauspuikko kädessä oli istuutunut poikasen viereen ranskankielen
aakkosia jankkaamaan, heti alkoi hätäillä ja tahtoi kiireen kaupalla ja
mahdollisimman helposti siirtää kaikki tietonsa pojalle, joka aina oli
peloissaan, että täti taas suuttuu. Kun poikanen vain vilkaisi
sivulleen, heti alkoi täti vapista, hätäillä, kiivailla, korotti
ääntään, toisinaan nykäsi kädestäkin ja asetti nurkkaan. Heti kun oli
vienyt pojan nurkkaan, alkoi hän itkeä ilkeätä, pahaa luonnettaan, ja
poikakin yhtyi itkuun, tuli luvatta nurkasta, raastoi tädin kosteita
käsiä silmiltä ja alkoi lohdutella. Mutta enin tuotti hänelle surua
isän ärtyisyys, joka aina kärjistyi tyttäreen ja viime aikoina alkoi
muuttua täydelliseksi julmuudeksi. Jos isä olisi pakoittanut hänet
yökaudet kumartelemaan pyhäinkuvain edessä, jos hän olisi häntä
kurittanut, pakoittanut puita ja vettä kantamaan, niin ei olisi hänelle
edes mieleen juolahtanut asemansa tukaluus; mutta tämä rakastava
kiusaaja, jonka rakkaus oli tehnyt niin julmaksi ja saattanut
kiusaamaan sekä itseään että tytärtään, saattoi tieten tahtoen loukata,
halventaa häntä vieläpä suoraan todistaa, että hän oli aina ja kaikkeen
vikapää. Viime aikoina oli isässä huomattavissa eräs piirre, joka enin
kiusasi tytärtä: hän alkoi yhä julkeammin ja julkeammin lähennellä
M-lle Bouriennea. Kun ruhtinas Andrei oli ilmoittanut isälleen
naimahommistaan, oli tämä kärttyisänä leikillään luvannut myös mennä
naimisiin ja tehdä ranskattaresta ruhtinattaren. Nyt näkyi tämä
piloilla lausuttu ajatus häntä alkaneen miellyttää, ja siksi hän
alituiseen loukkasi tytärtään ja osoitti erityistä hellyyttä
ranskattarelle, lisätäkseen (kuten Mariasta tuntui) tyttären tuskia.
Kerran Moskovassa vanha ruhtinas tyttärensä nähden (tämä arveli isän
tahallaan tehneen tämän hänen nähtensä) suuteli ranskatarta kädelle,
veti hänet luokseen, syleili ja hyväili. Ruhtinatar Maria kiivastui ja
juoksi huoneesta. Hetken kuluttua tuli ranskatar ruhtinattaren
huoneeseen ja alkoi hymyillen miellyttävällä äänellään rupattaa jotain
hullunkurista. Nopeasti kuivasi ruhtinatar kyyneleensä, astui
päättävänä ranskattaren eteen ja alkoi vihasta väräjävin äänin huutaen
sättiä tätä: "Tämä on hävytöntä, alhaista, epäinhimillistä käyttää
hyväkseen heikkoutta"... Hän ei voinut jatkaa. "Tiehenne huoneestani",
hän kiljasi ja hyrskähti itkuun.
Seuraavana päivänä ei vanha ruhtinas sanonut sanaakaan tyttärelleen;
mutta päivällistä syötäessä ruhtinatar huomasi, että isä oli
tarjoilijan käskenyt alkaa neiti Bouriennesta. Kun tarjoilija aterian
loputtua totuttuun tapaan tarjosi kahvia ensimäiseksi ruhtinattarelle,
joutui ruhtinas äkkiä raivon valtaan, heitti sauvallaan tarjoilijaa ja
antoi heti paikalla määräyksen, että tarjoilija on lähetettävä
sotapalvelukseen.
-- Ei kuulla, vaikka kahdesti olen sanonut! ... ei kuulla! Hän on
ensimäinen tässä talossa; hän on paras ystäväni, -- huusi ruhtinas. --
Ja jos sinä vielä kerran rohkenet, -- jatkoi hän tyttäreensä kääntyen,
-- käyttäytyä kuten eilen, niin näytän sinulle, kuka on isäntä tässä
talossa. Ulos! Tiehesi silmistäni; pyydä anteeksi häneltä!
Ruhtinatar Maria pyysi anteeksi neiti Bouriennelta ja isältään sekä
omasta että tarjoilijan puolesta, joka oli pyytänyt hänen apuaan.
Tällaisina hetkinä hiipi ruhtinatar Marian sydämeen tunne, joka
muistutti uhrin ylpeyttä. Ja sama isä, jota hän moitiskellen arvosteli,
saattoi tällaisten hetkien jälkeen tyttären nähden etsiskellä
silmälasiaan vaikka ne olivat aivan hänen vieressään, tai saattoi
tykkänään unohtaa, mitä hetki sitten oli tapahtunut, tai vaappuen
horjahtaa heikoilla jaloillaan, jolloin vilkasi sivulleen nähdäkseen,
olisiko joku huomannut hänen heikkoutensa, tai, mikä oli pahinta,
saattoi äkkiä nukahtaa päivällispöydän ääreen, kun ei ollut vieraita,
jotka olisivat häntä pitäneet virkeänä. "Hän on vanha ja heikko, ja
sentään julkenen minä häntä arvostella!" ajatteli ruhtinatar Maria
itseään halveksien tällaisina hetkinä.