Kun lähdettiin paluumatkalle Meljukofkasta, järjesti Natasha, joka aina
näki ja huomasi kaikki, asiat sille kannalle, että hän ja M-me Schoss
sijoittuivat Dimmlerin rekeen, Sonja ja alustalaistytöt Nikolain
rekeen.
Kotimatkalla ei Nikolai enää hoputellut valjakkoaan, vaan antoi sen
juosta hiljalleen ja katsahti vähäväliä tässä salaperäisessä kuutamossa
Sonjaan, etsien tässä kaikki muuntavassa valossa kulmakarvain ja
viiksien alta entistä ja nykyistä Sonjaansa, johon oli päättänyt
ikuisesti yhdistää kohtalonsa. Hän taivistui yhä likemmä katsomaan; ja
kun tunsi entisen Sonjansa ja nykyisen, ja kun poltetun korkin haju
herätti suudelman hurman, hengitti hän täysin rinnoin raikasta
talvi-ilmaa; ja katsellessaan ohi kiitävää maata ja loistavaa taivasta
hän tunsi taas olevansa lumotussa valtakunnassa.
-- Sonja, onko _sinun_ hyvä olla? -- kysyi hän vähäväliä.
-- On, -- Sonja vastasi. -- Entä _sinun_?
Puolitiessä antoi Nikolai ohjat kuskille, juoksi Dimmlerin valjakolle
ja asettui reen siivelle seisomaan.
-- Natasha, -- kuiskasi hän ranskaksi sisarensa korvaan, -- olen tehnyt
päätöksen Sonjan suhteen.
-- Oletko jo sanonut hänelle? -- kysyi Natasha, loistaen ilosta.
-- Voi miten olet kumman näköinen noine viiksinesi ja kulmakarvoinesi,
Natasha! Ilahduttaako päätökseni sinua?
-- Olen niin iloinen, niin iloinen! Olenkin jo ollut sinulle vihainen.
En ole sinulle mitään sanonut, mutta mielestäni olet käyttäytynyt
sopimattomasti. Hänellä on sellainen sydän, Nicolas. Miten olen
iloinen! Olen usein ilkeä, mutta minua on hävettänyt kun olen yksin
onnellinen, -- jatkoi Natasha. -- Nyt olen niin sanomattoman iloinen;
no, jouduhan hänen luokseen.
-- Ei, odotahan ... voi, miten olet hullunkurisen näköinen! -- sanoi
Nikolai, tarkastellen yhä sisartaan ja luullen hänessäkin näkevänsä
jotain uutta, tavatonta ja lumoavan hellää, jota ei ennen ollut hänessä
huomannut. -- Natasha, on jotain lumoavaa? Niinkö?
-- Niin, -- vastasi sisar, -- teit oivan työn.
"Jospa ennen olisin nähnyt hänet tuollaisena", ajatteli Nikolai, "niin
aikoja sitten olisin häneltä kysynyt, mitä olisi ollut tehtävä, ja
kaikki olisin tehnyt, mitä hän olisi käskenyt, ja kaikki olisi ollut
onnekseni."
-- Olet siis iloinen, ja minä olen menetellyt hyvin?
-- Voi, miten hyvin! Jouduimme hiljan kinasille äidin kanssa tästä
asiasta. Äiti sanoi, että Sonja sinua pyydystelee. Miten saattaa
sellaista väittää? Oli vähällä syntyä vakava riita. En salli kenenkään
koskaan puhua tai ajatella pahaa Sonjasta, sillä hän on oikea hyvyyden
perikuva.
-- Siis hyvin tehty? -- sanoi Nikolai ja katsahti vielä kerran
sisartaan silmiin nähdäkseen tarkoittiko hän totta. Sitten hypähti hän
reen siiveltä, saappaat narskuivat lumella, ja hän saapui omalle
reelleen. Sama onnellinen hymyilevä viiksiniekka, kirkassilmäinen
tsherkessi istui reessä katsellen soopelihilkan alta, ja tämä
tsherkessi oli Sonja, ja tämä Sonja oli varmaankin hänen tuleva,
onnellinen, rakas vaimonsa.
Saavuttuaan kotiin ja kerrottuaan äidille, miten olivat viettäneet
illan Meljukofkassa, vetäytyivät neidit omiin suojiinsa. He
riisuutuivat, mutta viiksiään he eivät hävittäneet, ja istuivat vielä
kauvan, puhellen onnestaan. He puhelivat siitä, miten elävät
miehelässä, miten heidän miehistään tulee hyvät ystävät, ja miten he
itse ovat onnellisia. Natashan pöydälle oli Dunjasha jo illalla
asettanut kaksi kuvastinta ennustamista varten.
-- Mutta milloin tämä kaikki toteutuu? Pelkään, ettei milloinkaan...
Siinä olisikin jo liiaksi onnea! -- puheli Natasha noustessaan
seisomaan ja mennessään kuvastimien luo.
-- Istuuduhan, Natasha, kenties näet hänet, -- sanoi Sonja.
Natasha sytytti kynttilät ja istuutui kuvastinten eteen.
-- Näen jonkun viiksiniekan, -- sanoi Natasha, nähdessään oman kuvansa
kuvastimesta.
-- Ei saa nauraa, neiti, -- huomautti Dunjasha.
Sonjan ja sisäkön avulla sai Natasha viimein kuvastimet oikeaan
asentoon; hänen ilmeensä kävi vakavaksi, ja hän vaikeni. Hän istui
kauvan ja katseli yhä etenevää kynttiläriviä kuvastimissa ja odotti
(kuulemistaan kertomuksista huumaantuneena) näkevänsä milloin
ruumisarkun, milloin _hänet_, ruhtinas Andrein, makaamassa arkussa.
Mutta vaikka hän pienimmänkin täplän olisi ollut valmis pitämään
ihmisenä tai ruumisarkkuna, ei hän sittenkään mitään nähnyt. Hän alkoi
räpytellä silmiään ja poistui kuvastimen luota.
-- Miksi muut näkevät, mutta minä en mitään? -- hän sanoi. -- Mutta
istuuduhan sinä, Sonja; nyt on sinun välttämättä koetettava. Ainoastaan
minun tähteni... Minua niin peloittaa tänään!
Sonja istuutui kuvastimen ääreen, järjesti kynttilät ja alkoi
tarkastaa.
-- Kyllä Sofia Aleksandrovna varmaankin näkee, -- sanoi Dunjasha
kuiskaten; -- te kun aina vain nauratte.
Sonja kuuli Dunjashan sanat ja kuuli vielä kun Natasha kuiskaten sanoi:
-- Minäkin olen varma, että hän näkee; hän näki viime vuonnakin.
Noin kolmisen minuttia olivat kaikki ääneti. "Välttämäti!" -- kuiskasi
Natasha, mutta ei päässyt pitemmälle -- kun Sonja yhtäkkiä hypähti
kuvastimen edestä ja peitti kasvonsa käsillään.
-- Ah, Natasha! -- hän sanoi.
-- Näitkö? näitkö? Mitä näit? -- huudahti Natasha, pidellen kuvastinta.
Sonja ei ollut nähnyt mitään. Hän oli juuri aikonut nousta kuvastimen
äärestä kun samalla kuuli Natashan sanovan "välttämäti"... Hän ei
tahtonut pettää Natashan ja Dunjashan toiveita, ja raskas oli
istuakkin. Hän ei tietänyt, miten ja miksi hän kirkasi peittäessään
silmänsä käsillä.
-- Hänetkö näit? -- kysyi Natasha, tarttuen Sonjan käteen.
-- Niin. Odotahan ... minä ... näin hänet, -- sanoi Sonja
itsetiedottomasti, tietämättä vielä ketä Natasha oli tarkoittanut
_hänellä_: Nikolaitako, vaiko Andreita.
"Mutta miksen sanoisi, että näin? Näkeväthän muutkin! Ja kuka voi
todistaa, olenko nähnyt tai ollut näkemättä?" välähti Sonjan mieleen.
-- Niin, näin hänet, -- hän sanoi.
-- Missä asennossa? Missä? Seisoiko vai makasi?
-- Ei, minä näin... Ensin ei ollut mitään, yhtäkkiä näin hänet
pitkällään.
-- Andrei pitkälläänkö? Onkohan hän sairas? -- uteli pelästynyt Natasha
ja katsoa tuijotti ystävättäreensä.
-- Ei, päinvastoin, päinvastoin, kasvot olivat iloiset, ja hän kääntyi
minuun, -- ja tätä sanoessaan tunsi Sonja todellakin nähneensä kaiken,
mistä kertoi.
-- Niin, Sonja, mutta entä sitten?...
-- Sitten en enää oikein eroittanut, jotain sinistä ja punasta...
-- Sonja! Milloin hän palaa? Milloin saan nähdä hänet! Jumalani, miten
pelkään hänen puolestaan ja itseni puolesta, ja kaikki minua
kauhistaa... -- puheli Natasha ja vastaamatta sanaakaan Sonjan
lohdutuksiin hän meni vuoteeseen. Vaikka huoneessa jo kauvan oli ollut
pimeä, lojui Natasha vielä valveillaan vuoteessa ja katseli jäätyneiden
ruutujen läpi kylmään, kirkkaaseen kuutamoyöhön.