XIII.

Heti pyhien jälkeen tunnusti Nikolai äidilleen rakastavansa Sonjaa ja

sanoi lujasti päättäneensä ottaa hänet vaimokseen. Kreivitär, joka jo

kauvan oli ollut selvillä Nikolain ja Sonjan suhteista, kuunteli

rauhallisena poikansa selityksiä ja sanoi että poika voi naida kenen

haluaa, mutta hän ja isä eivät milloinkaan anna siunaustaan tälle

liitolle. Nikolai tunsi ensi kerran, että äiti on häneen tyytymätön ja

että hän rakkaudestaan huolimatta aikoo pysyä lujana päätöksessään.

Kylmän välinpitämättömänä lähetti hän kutsumaan miestään ja tämän

saavuttua alkoi hän lyhyesti ja kuivasti Nikolain kuullen tehdä selvää

asiasta, mutta voimat pettivät: kiukun kyyneleet nousivat kurkkuun, ja

hän poistui huoneesta. Isä alkoi epäröiden neuvoa poikaansa ja

kehoitteli häntä luopumaan aikomuksestaan. Nikolai vastasi, ettei hän

voi syödä sanaansa, ja isä, nähtävästi hämmentyneenä, huoahti syvään,

lopetti neuvonsa ja lähti kreivittären luo. Joutuessaan kiistaan

poikansa kanssa, tunsi vanha kreivi aina syyllisyytensä. Omaisuuden

hävittäminen oli hänen syynsä, ja siksi ei hän nytkään voinut suuttua

pojalleen eikä pakoittaa häntä hylkäämään köyhää Sonjaa jonkun rikkaan

tytön tähden; selvää selvemmäksi kävi hänelle nytkin, että Sonjaa

parempaa vaimoa ei Nikolai voisi löytää, kunhan vain olisivat

paremmassa tilassa hänen raha-asiansa, joiden rappiotilasta ei

saattanut muita syyttää kuin itseään, Mitenjkaa ja piintyneitä huonoja

tottumuksiaan.

Isä ja äiti eivät enää puhuneet pojalleen tästä asiasta, mutta

muutaman päivän päästä kutsutti kreivitär Sonjan luokseen ja soimasi

häntä odottamattoman julmasti kiittämättömyydestä ja poikansa

viekoittelemisesta. Sonja kuunteli vaiti ollen ja silmät maahan

luotuina kreivittären julmia sanoja eikä käsittänyt vähääkään, mitä

häneltä oikeastaan vaadittiin. Hän oli valmis uhraamaan kaikkensa

hyväntekijäinsä tähden. Uhrautuvaisuus oli hänen lempiajatuksiaan,

mutta nyt hän ei käsittänyt, mitä hänen oli oikeastaan uhrattava ja

kenen hyväksi. Rakastihan hän kreivitärtä ja koko Rostovien perhettä,

mutta ei hän voinut olla rakastamatta Nikolaitakaan eikä olla

tietämättä, että tämän onni riippui tästä rakkaudesta. Hän kävi

vaiteliaaksi ja surumieliseksi eikä vastannut uteluihin. Nikolaista

alkoi tuntua, ettei kauvemmin voi sietää tällaista asiain tilaa ja

siksipä hän lähtikin taas puhelemaan äidilleen asiasta. Nikolai milloin

rukoili äitiä suostumaan hänen ja Sonjan avioliittoon, milloin taas

uhkaili että vihityttää itsensä salavihkaa, jos Sonjaa asian johdosta

vainotaan.

Kreivitär vastasi Nikolain rukouksiin ja uhkauksiin odottamattoman

kylmästi. Hän sanoi, että poika on nyt täysi-ikäinen ja saattaa siis

menetellä mielensä mukaan. Ruhtinas Andreikin aikoo mennä naimisiin

isästään välittämättä. Mutta samalla hän huomautti, ettei koskaan,

tunnusta tyttärekseen sellaista _vehkeilijää_ kuin on Sonja.

_Vehkeilijä_ sanasta raivostuneena alkoi Nikolai kovaäänisesti pauhata

äidilleen, ettei hän koskaan olisi saattanut ajatella, että äiti

saattoi pakoittaa häntä myömään rahasta tunteita, ja jos asiat todella

ovat sillä kannalla, niin hän viimeisen kerran puhuu... Hän ei ehtinyt

lausua sitä ratkaisevaa sanaa, jota äiti pojan ilmettä katsellessaan

kauhulla odotti, ja joka kenties ikuisiksi ajoiksi olisi jäänyt heidän

välilleen hirveäksi muistoksi. Hän ei ehtinyt lopettaa sanottavaansa,

sillä apuun ehti Natasha, joka oli viereisessä huoneessa kuunnellut

äidin ja veljen keskustelua. Natasha oli kalpea, ja ilme hänen

kasvoillaan oli tavattoman vakava.

-- Nikoljenka, puhut tyhmyyksiä; vaikene, vaikene! Sanon sinulle,

vaikene!... -- hän melkein huusi, vaimentaakseen veljen äänen.

-- Äiti, kyyhkyni, se ei ole lainkaan sentähden ... rakkaani,

sydänkäpyni, -- mairitteli hän äitiään, joka oli vähällä pillahtaa

itkuun, mutta itsepäisyyden ja riitelemishalun kiihoittamana ei voinut

eikä halunnutkaan antautua, vaan katsoa tuijotti kauhuissaan poikaansa.

-- Nikoljenka, selitän sinulle myöhemmin, menehän nyt, mene;

kuulkaahan, äiti, kyyhkyni.

Hänen puheissaan ei ollut mitään järkeä, mutta tahtonsa vei hän

perille.

Äiti kätki kasvonsa tyttären rinnoille ja nyyhki; Nikolai nousi,

tarttui päähänsä ja poistui huoneesta.

Natasha ryhtyi sovittelemaan äidin ja pojan välejä ja saikin asiat

sille kannalle, että äiti lupasi olla ahdistelematta Sonjaa, ja Nikolai

ryhtymättä mihinkään toimenpiteisiin vanhempainsa tietämättä.

Nikolai oli lujasti päättänyt, että järjestettyään asiansa rykmentissä,

hän ottaisi eron sotapalveluksesta, saapuisi kotiin ja ottaisi Sonjan

vaimokseen. Surumielisenä ja vakavana lähti hän tammikuun alkupäivinä

rykmenttiinsä. Vanhempain ja hänen välinsä olivat vieläkin kireät,

mutta sydämessään tunsi hän olevansa intohimoisesti rakastunut.

Nikolain lähdettyä muuttui elämä Rostovien talossa sangen ikäväksi.

Sielulliset ristiriidat saattoivat kreivittären sairaaksi.

Nikolain lähtö ja vielä enemmän kreivittären yhä jatkuva nurjamielisyys

tekivät Sonjan surumieliseksi. Yhä raskaampina painoivat kreiviä

taloudelliset huolet, joita haihduttamaan olisi tarvittu tarmokkaita

toimenpiteitä. Moskovalainen talo ja Moskovan läheinen tila olivat

välttämäti myötävät, mutta sitä varten täytyi lähteä Moskovaan. Mutta

kreivittären sairauden tähden siirtyi matka päivästä päivään.

Natasha, joka iloisena ja reippaana oli kestänyt sulhasen lähdöstä

johtuneen suruajan ensi vaiheet, alkoi nyt päivä päivältä käydä yhä

kiihtyneemmäksi ja ärtyisämmäksi. Häntä alkoi yhä ankarammin vaivata

ajatus, että hänen onnellinen elämänsä aika, jonka voisi uhrata

rakastetulleen, näin nyt kuluu turhaan, tuottamatta kenellekään iloa

tai onnea. Sulhasen kirjeet häntä miltei aina ärsyttivät. Hänestä

tuntui loukkaavalta, että silloin kun hänen kaikki aatoksensa ovat

ainoastaan rakastetussa, tämä elää todellista elämää, näkee uusia

maita, uusia ihmisiä, jotka herättävät hänen mielenkiintonsa. Mitä

hauskempia olivat sulhasen kirjeet, sitä enemmän ne Natashaa

ärsyttivät. Hänen omat kirjeensä sulhaselle tuntuivat hänestä

lohduttomilta, ikävän ja petollisen velvollisuuden tuotteilta. Hän ei

osannut kirjoittaa, sillä hänestä tuntui, ettei sanoin taitanut

ilmaista tuhannettakaan osaa siitä, mihin olisi kyennyt äänin, hymyin

ja katsein. Hänen kirjeensä olivat klassillisen yksitoikkoisia ja

kuivia, joita hän itse ei pitänyt minkään arvoisina, ja joihin äiti

tavallisesti korjasi oikeinkirjoitusvirheet.

Kreivittären terveydentila ei parantunut; mutta Moskovaan muuttoakaan

ei enää mitenkään saattanut tuonnemmaksi siirtää. Natashalle oli

hankittava kapio, talo oli myötävä, ja sitäpaitsi odotettiin ruhtinas

Andreita Moskovaan, missä vanha ruhtinas Nikolai Andrejevitsh oli

oleskellut koko talven. Natasha oli vakuutettu, että hänen sulhasensa

jo oli saapunut Moskovaan.

Kreivitär jäi maalle, mutta kreivi Sonjan ja Natashan kanssa lähti

tammikuun lopulla Moskovaan.

Sota ja rauha II · 第 85 / 109 题