Heti pyhien jälkeen tunnusti Nikolai äidilleen rakastavansa Sonjaa ja
sanoi lujasti päättäneensä ottaa hänet vaimokseen. Kreivitär, joka jo
kauvan oli ollut selvillä Nikolain ja Sonjan suhteista, kuunteli
rauhallisena poikansa selityksiä ja sanoi että poika voi naida kenen
haluaa, mutta hän ja isä eivät milloinkaan anna siunaustaan tälle
liitolle. Nikolai tunsi ensi kerran, että äiti on häneen tyytymätön ja
että hän rakkaudestaan huolimatta aikoo pysyä lujana päätöksessään.
Kylmän välinpitämättömänä lähetti hän kutsumaan miestään ja tämän
saavuttua alkoi hän lyhyesti ja kuivasti Nikolain kuullen tehdä selvää
asiasta, mutta voimat pettivät: kiukun kyyneleet nousivat kurkkuun, ja
hän poistui huoneesta. Isä alkoi epäröiden neuvoa poikaansa ja
kehoitteli häntä luopumaan aikomuksestaan. Nikolai vastasi, ettei hän
voi syödä sanaansa, ja isä, nähtävästi hämmentyneenä, huoahti syvään,
lopetti neuvonsa ja lähti kreivittären luo. Joutuessaan kiistaan
poikansa kanssa, tunsi vanha kreivi aina syyllisyytensä. Omaisuuden
hävittäminen oli hänen syynsä, ja siksi ei hän nytkään voinut suuttua
pojalleen eikä pakoittaa häntä hylkäämään köyhää Sonjaa jonkun rikkaan
tytön tähden; selvää selvemmäksi kävi hänelle nytkin, että Sonjaa
parempaa vaimoa ei Nikolai voisi löytää, kunhan vain olisivat
paremmassa tilassa hänen raha-asiansa, joiden rappiotilasta ei
saattanut muita syyttää kuin itseään, Mitenjkaa ja piintyneitä huonoja
tottumuksiaan.
Isä ja äiti eivät enää puhuneet pojalleen tästä asiasta, mutta
muutaman päivän päästä kutsutti kreivitär Sonjan luokseen ja soimasi
häntä odottamattoman julmasti kiittämättömyydestä ja poikansa
viekoittelemisesta. Sonja kuunteli vaiti ollen ja silmät maahan
luotuina kreivittären julmia sanoja eikä käsittänyt vähääkään, mitä
häneltä oikeastaan vaadittiin. Hän oli valmis uhraamaan kaikkensa
hyväntekijäinsä tähden. Uhrautuvaisuus oli hänen lempiajatuksiaan,
mutta nyt hän ei käsittänyt, mitä hänen oli oikeastaan uhrattava ja
kenen hyväksi. Rakastihan hän kreivitärtä ja koko Rostovien perhettä,
mutta ei hän voinut olla rakastamatta Nikolaitakaan eikä olla
tietämättä, että tämän onni riippui tästä rakkaudesta. Hän kävi
vaiteliaaksi ja surumieliseksi eikä vastannut uteluihin. Nikolaista
alkoi tuntua, ettei kauvemmin voi sietää tällaista asiain tilaa ja
siksipä hän lähtikin taas puhelemaan äidilleen asiasta. Nikolai milloin
rukoili äitiä suostumaan hänen ja Sonjan avioliittoon, milloin taas
uhkaili että vihityttää itsensä salavihkaa, jos Sonjaa asian johdosta
vainotaan.
Kreivitär vastasi Nikolain rukouksiin ja uhkauksiin odottamattoman
kylmästi. Hän sanoi, että poika on nyt täysi-ikäinen ja saattaa siis
menetellä mielensä mukaan. Ruhtinas Andreikin aikoo mennä naimisiin
isästään välittämättä. Mutta samalla hän huomautti, ettei koskaan,
tunnusta tyttärekseen sellaista _vehkeilijää_ kuin on Sonja.
_Vehkeilijä_ sanasta raivostuneena alkoi Nikolai kovaäänisesti pauhata
äidilleen, ettei hän koskaan olisi saattanut ajatella, että äiti
saattoi pakoittaa häntä myömään rahasta tunteita, ja jos asiat todella
ovat sillä kannalla, niin hän viimeisen kerran puhuu... Hän ei ehtinyt
lausua sitä ratkaisevaa sanaa, jota äiti pojan ilmettä katsellessaan
kauhulla odotti, ja joka kenties ikuisiksi ajoiksi olisi jäänyt heidän
välilleen hirveäksi muistoksi. Hän ei ehtinyt lopettaa sanottavaansa,
sillä apuun ehti Natasha, joka oli viereisessä huoneessa kuunnellut
äidin ja veljen keskustelua. Natasha oli kalpea, ja ilme hänen
kasvoillaan oli tavattoman vakava.
-- Nikoljenka, puhut tyhmyyksiä; vaikene, vaikene! Sanon sinulle,
vaikene!... -- hän melkein huusi, vaimentaakseen veljen äänen.
-- Äiti, kyyhkyni, se ei ole lainkaan sentähden ... rakkaani,
sydänkäpyni, -- mairitteli hän äitiään, joka oli vähällä pillahtaa
itkuun, mutta itsepäisyyden ja riitelemishalun kiihoittamana ei voinut
eikä halunnutkaan antautua, vaan katsoa tuijotti kauhuissaan poikaansa.
-- Nikoljenka, selitän sinulle myöhemmin, menehän nyt, mene;
kuulkaahan, äiti, kyyhkyni.
Hänen puheissaan ei ollut mitään järkeä, mutta tahtonsa vei hän
perille.
Äiti kätki kasvonsa tyttären rinnoille ja nyyhki; Nikolai nousi,
tarttui päähänsä ja poistui huoneesta.
Natasha ryhtyi sovittelemaan äidin ja pojan välejä ja saikin asiat
sille kannalle, että äiti lupasi olla ahdistelematta Sonjaa, ja Nikolai
ryhtymättä mihinkään toimenpiteisiin vanhempainsa tietämättä.
Nikolai oli lujasti päättänyt, että järjestettyään asiansa rykmentissä,
hän ottaisi eron sotapalveluksesta, saapuisi kotiin ja ottaisi Sonjan
vaimokseen. Surumielisenä ja vakavana lähti hän tammikuun alkupäivinä
rykmenttiinsä. Vanhempain ja hänen välinsä olivat vieläkin kireät,
mutta sydämessään tunsi hän olevansa intohimoisesti rakastunut.
Nikolain lähdettyä muuttui elämä Rostovien talossa sangen ikäväksi.
Sielulliset ristiriidat saattoivat kreivittären sairaaksi.
Nikolain lähtö ja vielä enemmän kreivittären yhä jatkuva nurjamielisyys
tekivät Sonjan surumieliseksi. Yhä raskaampina painoivat kreiviä
taloudelliset huolet, joita haihduttamaan olisi tarvittu tarmokkaita
toimenpiteitä. Moskovalainen talo ja Moskovan läheinen tila olivat
välttämäti myötävät, mutta sitä varten täytyi lähteä Moskovaan. Mutta
kreivittären sairauden tähden siirtyi matka päivästä päivään.
Natasha, joka iloisena ja reippaana oli kestänyt sulhasen lähdöstä
johtuneen suruajan ensi vaiheet, alkoi nyt päivä päivältä käydä yhä
kiihtyneemmäksi ja ärtyisämmäksi. Häntä alkoi yhä ankarammin vaivata
ajatus, että hänen onnellinen elämänsä aika, jonka voisi uhrata
rakastetulleen, näin nyt kuluu turhaan, tuottamatta kenellekään iloa
tai onnea. Sulhasen kirjeet häntä miltei aina ärsyttivät. Hänestä
tuntui loukkaavalta, että silloin kun hänen kaikki aatoksensa ovat
ainoastaan rakastetussa, tämä elää todellista elämää, näkee uusia
maita, uusia ihmisiä, jotka herättävät hänen mielenkiintonsa. Mitä
hauskempia olivat sulhasen kirjeet, sitä enemmän ne Natashaa
ärsyttivät. Hänen omat kirjeensä sulhaselle tuntuivat hänestä
lohduttomilta, ikävän ja petollisen velvollisuuden tuotteilta. Hän ei
osannut kirjoittaa, sillä hänestä tuntui, ettei sanoin taitanut
ilmaista tuhannettakaan osaa siitä, mihin olisi kyennyt äänin, hymyin
ja katsein. Hänen kirjeensä olivat klassillisen yksitoikkoisia ja
kuivia, joita hän itse ei pitänyt minkään arvoisina, ja joihin äiti
tavallisesti korjasi oikeinkirjoitusvirheet.
Kreivittären terveydentila ei parantunut; mutta Moskovaan muuttoakaan
ei enää mitenkään saattanut tuonnemmaksi siirtää. Natashalle oli
hankittava kapio, talo oli myötävä, ja sitäpaitsi odotettiin ruhtinas
Andreita Moskovaan, missä vanha ruhtinas Nikolai Andrejevitsh oli
oleskellut koko talven. Natasha oli vakuutettu, että hänen sulhasensa
jo oli saapunut Moskovaan.
Kreivitär jäi maalle, mutta kreivi Sonjan ja Natashan kanssa lähti
tammikuun lopulla Moskovaan.