Pelageja Danilovna Meljukof, harteva tarmokas nainen, istui lasit
nenällä ja viitta hartioilla tytärtensä ympäröimänä vierashuoneessa ja
koetti paraansa mukaan tyttöjä huvittaa. He valoivat kaikessa rauhassa
vahakuvia ja tarkastelivat kuvien varjoja seinällä, kun eteisestä alkoi
kuulua jyrinää.
Husaarit, rouvat, noita-akat, pajatsot, karhut rykivät eteisessä,
pyyhkielivät härmäisiä kasvojaan ja siirtyivät sitten saliin, missä
kiireen kaupalla sytytettiin kynttilöitä. Pajatso -- Dimmler ja rouva
-- Nikolai alkoivat tanssin. Kirkuvien lasten ympäröiminä menivät
naamioidut kumartamaan emännälle, peittäen kasvonsa ja muuttaen
äänensä, ja hajaantuivat sitten suureen saliin.
-- Ah, on mahdotonta tuntea! Mutta Natasha sitten! Katsokaa, ketä hän
muistuttaa! Todellakin muistuttaa hän jotakuta. Mutta Edvard Karlitsh
miten onnistunut! Minä en tuntenut. Ja miten hän tanssii! Ah, herranen
aika, ja tsherkessi sitten; todellakin mainion sopiva puku Sonjalle.
Entäs tämä sitten? Olipa hauskaa! Tuokaa pöytiä, Nikita, Vanja! Ja me
kun täällä kaikessa rauhassa istuimme!
-- Ha-ha-ha!... Husaari, mutta husaari! Aivan kuin poika, ja jalat!...
En totta tosiaan voi katsella... -- huudettiin, hoettiin.
Natasha, nuorten Meljukovien lemmikki, katosi talon nuorten kanssa
sivuhuoneisiin, minne vietiin korkkia ja kaikellaisia viittoja ja
miesten pukuja. Kymmenkunnan minuutin kuluttua yhtyi naamioittuihin
koko talon nuoriso.
Pelageja Danilovna, joka oli järjestänyt tilaa vieraille ja antanut
määräyksiä heidän kestitsemisestään, käveli lasit nokalla ja suu
hymyssä naamioittujen keskellä, katsellen läheltä heitä kasvoihin,
mutta sittenkään ketään tuntematta. Hän ei tuntenut Rostoveja, ei
Dimmleriä, eipä edes omia tyttäriään eikä viittoja ja virkapukuja,
joihin nuoret olivat pukeutuneet.
-- Mutta kukas tämä sitten on? -- puheli hän kotiopettajattareen
kääntyen ja katseli omaa tytärtään, joka oli pukeutunut Kasanin
tatariksi. -- Varmaankin joku Rostoveista. Ja entäs te sitten, herra
husaari, missä rykmentissä palvelette? -- kysyi hän Natashalta. --
Tarjoahan turkittarellekin hedelmäpuristetta, -- sanoi hän
tarjoilijalle: -- sitä ei kiellä syömästä heidän uskontonsa.
Katsellessaan naamioittujen kumman hullunkurisia temppuja (nämä olivat
varmoja, ettei kukaan heitä tunne eivätkä sentähden mitään hävenneet)
Pelageja Danilovna toisinaan peitti kasvonsa nenäliinaan ja rekotti
vanhuksen hyvänsuovaa naurua niin että täyteläinen ruumis hytkyi.
-- Entäs Sashinettini sitten, Sashinettini! -- hän hoki.
Kun oli tanssittu trepakkaa ja piiritansseja, järjesti Pelageja
Danilovna kaikki, sekä säätyläiset että alustalaiset, suureen kehään;
tuotiin köysi, sormus ja hopearupla ja alettiin seuraleikit.
Tunnin kuluttua olivat kaikki puvut jo rypyissä ja epäjärjestyksessä.
Korkkiviikset ja kulmakarvat olivat tahrineet hikiset, punakat kasvot.
Pelageja Danilovnakin alkoi tuntea naamioittuja, ihaili ja kiitteli
heidän pukujaan, mitkä hänen mielestään verrattomasti sopivat vallankin
tytöille, ja kiitteli kaikkia siitä että olivat tuoneet ilon taloon.
Vieraat vietiin illalliselle ruokahuoneeseen, mutta alustalaisia
kestittiin salissa.
-- Ei, mutta saunassa ennustaminen se vasta on hirvittävää! -- puhui
illallispöydässä eräs Meljukovien talossa asustava vanhapiika.
-- Miksikä? -- kysyi talon vanhin tytär.
-- Ettepä vain uskalla koettaa, siinä vaaditaan rohkeutta...
-- Minä menen, -- sanoi Sonja.
-- Kertokaa, miten kävi sen neidin? -- sanoi talon vanhimman jälkeinen.
-- Niin, kerran meni eräs neiti, -- alkoi vanhapiika, -- vei mukanaan
kukon ja pöytäkaluston kuten tapa vaati ja istuutui odottamaan.
Hetkisen oli hän istunut, kun kuulee aisakellon ja tiukujen ääntä ...
reki pysähtyy; joku tulee. Ovi avautuu -- ja ilmielävänä seisoo hänen
edessään upseeri; käy pöytään istumaan hänen viereensä.
-- Ai! Ai!... -- kiljasi Natasha kauhuissaan silmät selällään.
-- Oikeinko hän tuota ... oikeinko hän puhuikin?
-- Oikein, kuten ihminen ainakin; ja alkoi tyttöä suositella. Tytön
olisi pitänyt häntä puhuttaa kukon lauluun saakka, mutta häntä alkoikin
peloittaa. Häntä peloitti ja hän sulki käsillä silmänsä. Silloin tulija
häneen käsiksi. Onneksi joutuivat palvelustytöt hätään...
-- Miksi heitä nyt taas peloittelette! -- sanoi Pelageja Danilovna.
-- Äiti, olettehan itsekin käynyt ennustamassa... -- sanoi tytär.
-- Mutta miten sitä aitassa ennustetaan? -- kysyi Sonja.
-- Mennään vain aittaan ja kuunnellaan. Jos kuuluu jyskettä tai
koputusta, niin tietää se onnettomuutta, mutta jos alkaa viljaa
ripotella, niin on se onneksi.
-- Äiti, kertokaahan, miten teidän kävi aitassa?
Pelageja Danilovna hymähti.
-- Mitäs siitä, olen jo unohtanut... -- sanoi hän. -- Ja eihän teistä
kukaan mene?
-- Eipähän, minä menen; Pelageja Danilovna päästäkää minut, minä menen,
-- sanoi Sonja.
-- Kun et vain pelkää.
-- Luisa Ivanovna, saanko mennä? -- kysyi Sonja M-me Schossilta.
Jos leikittiin sormusleikkiä, köyttä käännettiin, ruplaa kätkettiin tai
puheltiin kuten illallispöydässä, niin Nikolai ei poistunut Sonjan
lähettyviltä ja katseli häntä aivan uusilla silmillä. Hänestä tuntui
kuin olisi hän nyt vasta oikein todella tutustunut häneen. Ja tähän
olivat syynä korkkiviikset. Natashankin mielestä oli Sonja tänä iltana
niin iloinen, vilkas ja kaunis, ettei hän milloinkaan häntä sellaisena
muistanut nähneensä.
"Tuollainen hän on, mutta minä olen täys hölmö!" ajatteli Nikolai
katsellessaan Sonjan säihkyviä silmiä ja riemuitsevia, onnea hymyileviä
kasvoja. Viiksien alle poskiin muodostui pienet, sievoset hymykuopat,
joita Nikolai ei ennen muistanut huomanneensa.
-- Minä en mitään pelkää, -- sanoi Sonja, -- Voinko lähteä heti? -- Hän
nousi pöydästä.
Hänelle neuvottiin aitta, sanottiin, miten hänen on vaiti seistävä ja
kuunneltava ja lopuksi annettiin hänelle turkit. Sonja veti turkit yli
päänsä ja vilkasi Nikolaihin.
"Mikä aarre tuo tyttö!" -- ajatteli Nikolai. "Mitä olen ajatellutkaan
näihin saakka!"
Sonja poistui käytävään lähteäkseen aittaan. Nikolai riensi
pääkäytävälle, uskotellen että hänen on vari. Todellakin oli huoneissa
ilma ummehtunutta väen paljouden johdosta.
Ilma oli yhä tyyni ja kylmä, kuu loisti taivaalla, mutta vielä
kirkkaampana kuin vieraiden saapuessa. Kuun valo oli niin kirkas ja
hangella loisti niin runsaasti tähtiä, ettei tehnyt mieli taivaalle
edes katsahtaa, eikä oikeita tähtiä edes huomannutkaan. Taivas oli
tumma ja ikävä, maa iloinen.
"Hölmö olen, hölmö! Mitä olenkaan odotellut näihin saakka?" ajatteli
Nikolai, juoksi alas kuistilta ja lähti polkua myöten kiertämään
rakennuksen nurkitse takakäytävälle, mistä tiesi Sonjan tulevan.
Puolitiessä polun vieressä oli lumiharjaisia halkopinoja, joista varjot
lankesivat lumelle; pinojen välistä ja niiden yli heittivät vanhat,
paljaat lehmukset loukeroisia varjojaan lumelle ja polulle. Polku vei
aittaan. Aitan hirsiseinä ja lumen peittämä katto kimaltelivat
kirkkaassa kuun valossa aivan kuin ne olisivat olleet jalokivistä
kyhätyt. Puu särähti puutarhassa, ja sitten kävi taas kaikki
hiljaiseksi. Tuntui kuin keuhkoihin ei olisikaan ilma virrannut, vaan
jonkinlainen ikuisesti nuori voima ja ilo.
Joku laskeutui takakäytävän portaista. Viimeinen porras, jolle oli
kulkenut lunta, narahti terävästi, ja vanhanpiian ääni lausui:
-- Suoraan, suoraan polkua myöten, neiti. Älkää vain katsoko taaksenne.
-- En pelkää, -- vastasi Sonjan ääni, ja polkua pitkin Nikolaita kohti
tulla sipsutti Sonja ohuvissa narskuvissa valittavissa kengissään.
Sonja oli kääriytynyt turkkiin. Vasta kolmen askeleen päästä hän
huomasi Nikolain; Sonjakaan ei nähnyt Nikolaita sellaisena kuin oli
tottunut hänet näkemään ja jollaisena oli häntä aina hieman pelännyt.
Hän oli naisen puvussa, tukka pörrössä, ja onnellinen, Sonjan mielestä
aivan outo hymy huulilla. Sonja juoksi nopeasti hänen luokseen.
"Aivan toinen ja sentään sama", ajatteli Nikolai, katsellessaan tytön
kirkkaan kuun valaisemia kasvoja. Hän pisti kätensä turkin alle, kiersi
tytön syleilyynsä, likisti hänet rintaansa vasten ja suuteli poltetulta
korkilta hajahtavia huulia. Sonja suuteli häntä keskelle suuta,
likistäen hänen poskensa pienten käsiensä väliin.
-- Sonja!... Nicolas... He juoksivat aitan luo ja palasivat sitten
takasin kumpikin omia teitään.