X.

-- Tuntuuko sinusta joskus, -- sanoi Natasha veljelleen, kun he olivat

sijoittuneet nurkkaseensa, -- tuntuuko sinusta toisinaan kuin ei enää

olisi mitään odotettavissa elämältä; kuin kaikki onni ja ilo olisi

mennyttä? Eikä silti tunnu ikävältä, mieli vain käy suruisaksi?

-- Tuntuupa useinkin! -- veli vastasi. -- Usein on kaikki näyttänyt

niin hyvältä, kaikki ovat olleet iloisia, mutta minusta on tuntunut

kaikki ällöttävältä ja on tuntunut siltä kuin kaikkien pitäisi

kuolla. Kerran rykmentissä ollessani en lähtenyt toisten seurassa

huvittelemaan; kuului soittoa ... mutta minut valtasi äkkiä hirveä

ikävä...

-- Voi, käsitän tämän. Käsitän, käsitän, -- keskeytti Natasha. -- Olin

vielä aivan pieni, kun sain kokea samaa. Muistatko, minua kerran

rangaistiin luumujen syömisestä, ja te toiset tanssitte, mutta minä

istuin luokkahuoneessa ja itkin. En koskaan unhoita tätä tapausta: olin

murheellinen ja minä säälin kaikkia sekä itseäni että muita, kaikkia

ihmisiä säälin. Ja siitä se johtui, että olin viaton, -- puhui Natasha,

-- muistatko?

-- Muistan, -- veli vastasi. -- Muistan, että tulin sitten sinun

luoksesi ja tahdoin sinua lohduttaa, mutta minua, tiedäs, hävetti. Voi,

miten naurettavia silloin olimme. Minulla oli silloin rakas lelu,

jöröjukka, ja sen tahdoin minä antaa sinulle. Muistatko?

-- Mutta muistatko sinä, -- sanoi Natasha miettivän hymyilevänä, miten

kauvan, kauvan sitten, olimme silloin vielä aivan pieniä, setä kutsui

meidät isän työhuoneeseen, tämä tapahtui jo vanhassa talossa, ja

silloin oli jo pimeä; me menimme, ja yhtäkkiä seisoi edessämme...

-- Neekeri, -- jatkoi Nikolai iloisesti hymyillen, -- tottapa sen

muistan. En vielä nytkään tiedä, oliko se neekeri, vain unessako sen

olen nähnyt vai liekkö siitä meille kerrottu.

-- Se oli sellainen harmaa, muistathan, hampaat valkeat, seisoi siinä

ja katseli meitä...

-- Muistatko, Sonja? -- kysyi Nikolai.

-- Kyllä, kyllä, jotain sellaista minäkin muistelen, -- vastasi Sonja

arasti.

-- Olen tästä neekeristä kysynyt isältä ja äidiltäkin, -- sanoi

Natasha. -- He sanovat, ettei mitään neekeriä ole ollut. -- Mutta

näythän sinäkin muistavan!

-- Muistan selvästi, aivan kuin tuossa vieläkin näkisin hänen

hampaansa.

-- Miten kummallista, aivan kuin unta. Minä pidän tällaisesta.

-- Mutta muistatko, kun vierittelimme munia salissa, ja yhtäkkiä

ilmestyi matolle -- kaksi akkaa ja alkoivat siinä kieppua. Olikohan

sekin oikein todellista? Muistatko, miten oli hauska?

-- Muistan. Mutta muistatko sinä, kun isä sininen turkki yllä seisoi

portailla ja ammuskeli pyssyllä?

Hymyillen ja nauttien he muistelivat kaukaisia huolettoman, runollisen

lapsuuden aikoja, noita aikoja, joiden tapahtumista ei enää voi

eroittaa unennäköjä. He naureskelivat hiljalleen, ja riemu täytti

heidän mielensä.

Sonja, kuten tavallisesti, jäi syrjään, vaikkakin kaikki muistot olivat

heille yhteisiä.

Hän ei suuriakaan muistanut noista ajoista, ja sekin, minkä muisti, ei

herättänyt hänessä sellaisia runollisia tunnelmia, kuin Nikolaissa ja

Natashassa. Hän nautti ainoastaan toisten ilosta, koettaen itsekin

tekeytyä iloiseksi.

Silloin vasta Sonja innostui, kun alettiin muistella hänen saapumistaan

Rostovien taloon. Sonja kertoi, miten hän oli pelännyt Nikolaita

sentähden että tämän takissa oli pauloja, ja lapsenhoitajatar oli

peloitellut, että hänet neulotaan kiinni näihin pauloihin.

-- Mutta minä muistan, kun minulle sanottiin, että sinä olit syntynyt

kaalinkuvun alla, -- sanoi Natasha.

-- Ja muistan, miten en uskaltanut epäillä, mutta tiesin hyvin, että

minua uskoteltiin, ja minun oli niin paha olla.

Keskustelun aikana ilmestyi arkihuoneen takaoveen sisäkön pää.

-- Neiti, kukko on jo täällä, -- lausui tyttö kuiskaten.

-- En välitä siitä, Polja, käske viemään se takasin, -- sanoi Natasha.

Nuorten keskustellessa tuli huoneeseen Dimmler ja meni harpun luo, joka

seisoi nurkassa. Hän otti verhon harpulta, mikä tällöin päästi pahan

säräyksen.

-- Edvard Karlitsh, soittakaahan, olkaa hyvä, Fieldin nocturne, josta

niin paljon pidän, -- kuului vierashuoneesta vanhan kreivittären ääni.

Dimmler näppäytti soinnun harpustaan ja nuoriin kääntyen hän lausui: --

miten nuoret istuvat hiljaa!

-- Niin, me filosofeerailemme, -- vastasi Natasha, vilaisten sivulleen,

mutta jatkoi taas puhettaan. Nyt puhuttiin unista.

Dimmler alkoi soittaa, Natasha hiipi hiljaa varpaillaan pöydän luo,

otti siltä kynttilän ja vei sen toiseen huoneeseen. Yhtä hiljaa palasi

hän takasin ja istuutui entiselle paikalleen. Huoneessa, etenkin sohvan

seuduilla, missä nuoret istuivat, oli pimeä, mutta suurista akkunoista

hymyili hopeakirkas täysikuu.

-- Tiedäppäs, minä arvelen, -- sanoi kuiskaten Natasha, kun Dimmler jo

oli lopettanut soittonsa ja istuen paikallaan hiljaa hiveli harpun

kieliä epätietoisena, lopettaisiko vai alkaisiko soittaa vielä jotain

muuta, -- arvelen että kun ihminen oikein muistelee ja muistelee, yhä

vain muistelee, niin voi hän muistaa sellaistakin, mikä on tapahtunut

ennen hänen syntymäänsä...

-- Se on sielunvaellusta, -- sanoi Sonja, joka oli ollut tunnontarkka

luvuissaan ja muisti kaikki lukemansa.

-- Egyptiläiset uskoivat, että meidän sielumme ennen ovat olleet

eläimissä ja taas kerran palaavat eläimiin.

-- Ei, en usko, että olemme olleet eläimissä, -- sanoi Natasha yhä

vielä kuiskaten, vaikka soitto jo kauvan sitte oli tauvonnut, -- mutta

minä tiedän varmasti, että olemme olleet enkeleinä tuolla jossain ja

täälläkin olemme olleet, ja siksipä kaikki muistammekin...

-- Saanko minäkin yhtyä teihin? -- kysyi Dimmler, joka hiljaa oli

tullut nuorten luo, ja istuutui seuraan.

-- Jos olemme olleet enkeleinä, niin miksi sitten olemme alennetut? --

kysyi Nikolai. -- Ei, se on mahdotonta.

-- Miksi alennetut, kuka sinulle on sanonut, että olemme alennetut?...

Miten tiedän, mikä minä olen ennen ollut, -- intti vakuuttaen Natasha.

-- Onhan sielu kuolematon ... jos siis elän ikuisesti, niin olenhan jo

ennenkin elänyt, olen elänyt kokonaisen iäisyyden.

-- Niin, mutta vaikea on meidän kuvitella iäisyyttä, -- sanoi Dimmler

hiljaa ja vakavasti, vaikkakin hän nuorien luo tullessaan oli hymyillyt

hyvänsuovan pilkallisesti.

-- Miksi on vaikea kuvitella iäisyyttä? -- sano Natasha. -- Tämä päivä

kuluu loppuun, tulee huomen ylihuomen, ja eilinen oli entispäivä...

-- Natasha! Nyt on sinun vuorosi. Laula minulle jotain, -- kuului

kreivittären ääni. -- Istutte siellä kuin mitkäkin salaliittolaiset.

-- Äiti! Minua ei lainkaan haluta, sanoi Natasha, mutta nousi sentään

seisaalleen.

Nuoret, vieläpä vanha Dimmlerkin olisivat mielellään jatkaneet

keskustelua ja istuneet nurkkasessaan, mutta Natasha oli jo noussut, ja

Nikolai istuutui klaveerin ääreen.

Kuten tavallisesti asettui Natasha seisomaan keskelle salia, missä oli

paras kaje, ja alkoi laulaa äitinsä lempilaulua.

Hän sanoi, ettei tahtoisi laulaa, mutta siitä huolimatta hän lauloi

tänä iltana paremmin kuin oli laulanut pitkiin aikoihin tai vastakaan

pitkiin aikoihin lauloi. Vanha kreivi oli paraillaan työhuoneessaan

neuvottelemassa Mitenjkan kanssa kun hän kuuli laulun. Hän hätääntyi ja

sotkeutui määräystensä antamisessa kuin koulupoika, jonka tekee mieli

tunnilta leikkimään, ja viimein hän vaikeni kokonaan. Mitenjkakin

vaikeni ja kuunteli hymyillen. Nikolai ei irroittanut silmiään

sisaresta ja hengittikin samoin ottein kuin sisarkin. Sonja kuunteli ja

ajatteli, miten suunnaton ero on olemassa hänen ja ystävättären

välillä, ja miten mahdoton hänen olisi edes suunnilleenkaan olla niin

lumoava kuin serkun. Vanha kreivitär istui onnellisen surumielinen hymy

kasvoilla ja kyyneleet silmissä ja silloin tällöin nyökäytteli

päällään. Hän ajatteli Natashaa, omaa nuoruuttaan ja tyttären

avioliittoa, jossa hänen mielestään oli jotain luonnotonta ja kauheata.

Dimmler oli istuutunut kreivittären viereen ja kuunteli silmät ummessa.

-- Ei, kreivitär, -- sanoi hän viimein, -- hän on europalainen kyky,

hänellä ei ole enää mitään opittavaa, tuollaista pehmeyttä, hellyyttä,

voimaa...

-- Ah! miten pelkään hänen puolestaan, miten pelkään, -- sanoi

kreivitär, unohtaen kenen kanssa puheli. Hänen äidinsilmänsä näki, että

tyttäressä oli jotain liian paljon, mikä esti häntä tulemasta

onnelliseksi. Natashan laulaessa juoksi pyrynä huoneeseen riemastunut

neljäntoista vuotias Petja ja ilmoitti että oli saapunut joulupukkeja.

Natasha keskeytti äkkiä laulunsa.

-- Hölmö! -- kirkasi hän veljelleen, juoksi pöydän luo, heittäytyi

sille lonkalleen ja pillahti niin katkeraan itkuun, ettei aikoihin

saattanut rauhoittua.

-- Rauhoittukaa, äiti, enhän minä, Petja kun niin säikäytti, --

lohdutteli Natasha äitiä ja koetti hymyillä, mutta kyyneleet tulvivat

yhä silmistä, ja nyyhkytykset tukkivat kurkun.

Eteisessä tunkeilivat naamioidut alustalaiset, karhut, turkkilaiset,

kapakoitsijat, rouvat, toiset naurettavan, toiset hirveän näköisinä. He

toivat huoneisiin iloa ja talven raikasta kylmää. Alussa he arkailivat,

piilottautuivat toistensa taakse, mutta vähitellen pakkautuivat he

saliin ja alkoivat yhä iloisemmin ja hartaammin laulaa, tanssia,

kiertää piirissä ja leikkiä joululeikkejä. Kreivitär naureskeli heidän

eleilleen ja siirtyi sitten vierashuoneeseen. Ilja Andreitshin naama

loisti ilosta, kun hän katseli naamioittuja ja kaikesta näkyi että hän

eli mukana. Nuoret hävisivät jonnekin.

Puolen tunnin kuluttua ilmestyi saliin uusia naamioittuja entisten

lisäksi: vanha rouva vannehame yllä -- Nikolai, turkkilainen tyttö --

Petja, pajatso -- Dimmler, husaari -- Natasha ja tsherkessi -- Sonja,

jolla oli poltetulla korkilla tehdyt viikset ja kulmakarvat.

Pukuja ihmeteltiin, kiiteltiin ja naamioituja koetettiin tunnustella.

Kiitoksista ihastuneina arvelivat nuoret, että kannattaisi sitä lähteä

naapureillekin näyttämään onnistuneita pukuja.

Nikolai, jonka teki mieli kiidättää toisia hyvällä kelillä

kolmivaljakollaan, ehdotti että lähdettäisi sedän luo Mihailofkaan, ja

päätti ottaa matkaan kymmenkunnan alustalaisistakin.

-- Ei, miksi lähtisitte häiritsemään vanhusta, -- sanoi kreivitär, --

ja minne te siellä mahtuisittekaan. Jos kerran lähdette, niin lähtekää

Meljukoveille.

Pelageja Danilovna Meljukof oli leski, jolla oli joukko ala-ikäisiä

lapsia, niillä opettajat ja opettajattaret. Hänen tilansa oli

Otradnosta neljän virstan matkan päässä.

-- Kas sinä puhut järkevästi, rakkaani, -- yhtyi keskusteluun vanha

kreivi. -- Minäpä pukeudun myös ja lähden matkaan.

Mutta kreivitär ei suostunut päästämään kreiviä, sillä tämän oli

kolottanut jalkaa jo useita päiviä. Päätökseksi tuli, että vanha kreivi

jäisi kotiin, mutta tytöt pääsisivät matkaan, jos M-me Schoss suostuisi

lähtemään mukaan. Sonja, joka muuten oli niin arka ja ujosteleva

hyökkäsi innokkaimmin M-me Schossin kimppuun.

Sonja oli paraiten naamioittu. Viikset ja kulmakarvat sopivat hänelle

verrattomasti. Kaikki ylistivät häntä kauniiksi, ja näistä kiitoksista

tuli Sonja elostuneen tarmokkaaksi, mikä ei suinkaan ollut hänen

luonteelleen ominaista. Jokin sisäinen ääni sanoi hänelle,

että tänään jos milloinkaan ratkaistaan hänen kohtalonsa, ja tässä

tsherkessi-puvussaan hän näytti aivan uudelta ihmiseltä. M-me Schoss

suostui lähtemään, ja puolen tunnin kuluttua helisi ja soi aisakellot

ja tiukut, reenanturat kitisivät ja valittivat, ja portaiden eteen

ilmestyi neljä kolmivaljakkoa.

Natashassa puhkesi ensimäisenä joulutunnelma ilmoille, tarttui pian

toisiinkin, kasvoi ja vahveni ja nousi huippuunsa silloin kun koko

seurue nauraa rupattaen, huutaen, kirkuen tuli suojista pakkaseen ja

asettui rekiin.

Kahden reen eteen oli valjastettu työhevosia, kolmannen valjakon --

vanhan kreivin -- aisahevosena oli orlovilainen juoksija, neljännen --

Nikolain -- aisoissa oli pieni pitkäkarvainen musta. Nikolai oli

naispukunsa ylle vetäissyt husaariviitan ja vyöttänyt sen uumenilta.

Hän seisoi keskellä rekeä ja kokoili ohjia.

Oli niin kirkas kuutamo, että Nikolai eroitti valjaiden välkkyvät

metallikoristeet ja hevosten silmät, kun ne pelokkaina vilkuilivat

pimeällä kuistilla meluavaa seuruetta.

Nikolain rekeen istuutuivat Natasha, Sonja, M-me Schoss ja kaksi

palvelustyttöä; orlovilaisen rekeen sijottuivat Dimmler puolisoineen ja

Petja; toisiin rekiin pakkautuivat naamioitut alustalaiset.

-- Anna mennä, Sahar! -- huusi Nikolai kreivin kuskille, jotta saisi

tilaisuuden matkalla ajaa hänen ohitseen.

Jalakset natisivat, kumea aisakello läpätteli, ja kolmivaljakko lähti

liikkeelle. Sivuhevoset painautuivat aisoja vastaan ja vajosivat

kääntyessään hohtavan valkeaan kovaan lumeen.

Nikolain valjakko lähti toisena; takaa kuului toisten melua ja vikinää.

Aluksi kuljettiin hiljaista ravia kapealla tiellä.

Kun vielä kuljettiin puutarhassa, heittivät alastomat puut varjoja

tielle ja peittivät kirkkaan kuun, mutta kun päästiin aukealle, kohtasi

silmän timanttikirkas, sinertävän hohtava kuun valaisema, liikkumaton

lumiaavikko. Ensimäinen reki töksähteli kuoppaisella tiellä, toinen,

kolmas, ja häikäilemättä rikkoen luonnon syvän rauhan luisuivat reet

toistensa jälissä.

-- Jäniksen jäljet, paljon jälkiä! -- kajahti kylmässä, tyynessä

ilmassa Natashan ääni.

-- Miten kirkasta, Nicolas! -- kuului Sonjan ääni.

Nikolai kääntyi katsomaan Sonjaa ja taivistui paremmin nähdäkseen.

Jotkin aivan uudet, herttaiset kasvot mustine kulmakarvoineen ja

viiksineen tähystelivät kuun valossa soopelikauluksen keskeltä.

"Tuo on ennen ollut Sonja", -- ajatteli Nikolai. -- Hän taivisti

lähemmäksi tyttöä ja hymyili.

-- Mitä te Nicolas?

-- Enhän minä mitään, -- sanoi Nikolai ja kääntyi taas hevosiin.

Kun seurue oli saapunut tasaiselle valtatielle, jonka reenjalakset

olivat tehneet liukkaaksi ja hokat uurtaneet laville, alkoivat hevoset

hoputtamatta kiristää ohjia ja lisätä vauhtia. Vasen sivuhevonen alkoi

pää sivulle vääntyneenä tempoa vetohihnojaan. Aisahevonen alkoi

tasaisesti heilua ja viuhattaa korviaan, aivan kuin se olisi kysynyt:

"jokohan tuota alkaisi, vai onko vielä aikaista?" Kaukaa edestä eroitti

selvästi valkealla lumella Saharin mustan valjakon, mutta kumean

aisakellon äänestä voi päättää että se eteni. Sieltä kuului huutoja,

naurua ja naamioittujen ääniä.

-- Jokohan nyt, rakkaani! -- kirkasi Nikolai hevosille, kiristäen

toisella kädellä ohjia ja viuhuttaen toisella ruoskaa.

Ja ainoastaan ilman suhinasta ja sivuhevosten tempailusta ja yhä

taajenevasta kavion kapseesta saattoi huomata, miten hirvittävän lujaa

valjakko lensi. Nikolai vilkasi taakseen. Kirkuen ja kiljuen hutkivat

alustalaiset hevosiaan ja antoivat aisahevostenkin laukata pysyäkseen

Nikolain kintereillä. Nikolain aisahevonen ravasi huimasti, ei

ajatellutkaan rikkomista ja lupasi tarpeen tullen yhä vain lisätä

vauhtia.

Nikolai saavutti Saharin valjakon. He laskeutuivat ahdetta ja tulivat

leveälle niittytielle joen rannalle.

"Missä nyt oikeastaan olemme?" ajatteli Nikolai. "Varmaankin Käyrän

niityllä. Eipä ollakkaan, tämä on aivan outo seutu, missä en

milloinkaan ole ollut. Tämä ei ole Käyrän niitty eikä Djomkinon ahde,

vaan Jumala ties mikä liekkään seutu! Tämä on jokin vieras seutu,

lumottu paikka. Mutta olkoon mikä onkin!" Ja kirkaisten hevosille alkoi

hän pyrkiä Saharin valjakon ohi.

Sahar pidätti hevosiaan ja käänsi härmän peittämät kasvonsa ohi

pyrkijöihin.

Nikolai päästi hevosensa täyteen vauhtiin; Sahar oikasi kätensä sojoon,

mäiskäytti huuliaan ja hellitti ohjat.

-- No koetetaanko, herra, -- hän lausui.

Julmasti kiitivät valjakot rinnan, ja yhä nopeammin kapsahtelivat

nelistäväin hevosten kaviot. Nikolain valjakko alkoi päästä edelle.

Sahar seisoi yhä entisessä asemassaan ja kohotti toisella kädellään

ohjakset ilmaan.

-- Älä luulekkaan, herra, -- huusi hän Nikolaille.

Nikolai päästi kaikki hevoset lentoon ja sujautti Saharin ohi. Hieno,

höyheä lumi ryöppysi reessä istujain kasvoille, tiu'ut ja aisakellot

kilittivät, ja valjakon varjot ja nopeasti puikkivat hevosten jalat

sulautuivat epämääräiseksi sekamelskaksi. Jalasten vitinä ja naisten

kirunta täyttivät ilman.

Nikolai pidätteli hevosiaan ja vilkasi ympärilleen. Yhä olivat he

samalla kuun valaisemalla satumaisella tasangolla, missä tähdet

tuikkaelivat.

"Sahar huutaa, että kääntäisin vasemmalle; mutta miksi kääntäisin

vasemmalle?" -- ajatteli Nikolai. "Emmehän toki ole matkalla

Meljukovien luo, eihän tuo tuossa ole Meljukofka? Jumala ties, minne

olemme matkalla ja mitä on tekeillä -- mutta sangen kummaa ja suloista

tämä on." Hän katsahti rekeen.

-- Katsokaa, hänen viiksensä ja kulmakarvansa ovat aivan valkeat, --

sanoi joku noista kummallisista, sievistä, vieraista ihmisistä, joilla

oli pienet viikset ja kauniit kulmakarvat.

"Se oli varmaankin Natasha", -- ajatteli Nikolai, "mutta tuo on M-me

Schoss; mutta kenties ei olekkaan; tuota viiksiniekkaa tsherkessiä en

tunne, mutta siitä huolimatta häntä rakastan."

-- Eikö teidän ole kylmä? -- hän kysyi.

Tytöt eivät vastanneet, vaan hyrähtivät nauramaan. Dimmler huusi

jotain, arvatenkin jotain hullunkurista, takana kulkevasta reestä,

mutta Nikolain reessä istujat eivät saattaneet eroittaa hänen sanojaan.

-- Niin, niin, vastasivat nauravat äänet.

Mutta tuossahan on taas tuo lumottu metsä rikkaine, tummine varjoineen,

kimmeltävine timantteineen, pitkine marmoriporrasriveineen, satulinnat

hohtavat hopeakattoineen, ja kuuluu jonkinlaista petojen kiljuntaa.

"Mutta jos tuo sittenkin on Meljukofka, niin on sitäkin kummempaa, että

kuljettuamme, Jumala ties missä, saavummekin Meljukofkaan", ajatteli

Nikolai.

He olivat todellakin saapuneet Meljukofkaan, ja portaiden edessä oli

heitä vastassa palvelijattaret ja palvelijat kynttilät kädessä ja

iloisina vieraista.

-- Keitä he ovat? -- kyseltiin kuistilta.

-- Naamioittuja Otradnosta, hevosista tuntee, -- vastasivat äänet.