Oli joulunpyhät. Jumalanpalvelukset olivat juhlallisia, naapurit ja
alustalaiset kävivät ikävillä, virallisilla vieraskäynneillään, ja
kaikkialla näkyi uusia pukuja. Mutta mitään erikoista, joulunpyhille
ominaista ei ollut huomattavissa, vaikkakin tyynet, häikäisevän
kirkkaat pakkaspäivät ja tähtikirkkaat kuutamoyöt näyttivät vaativan
jotain erikoisempaa näiltä pyhiltä.
Kolmantena juhlapäivänä hajaantuivat perheenjäsenet puolisten jälkeen
kukin taholleen. Oli päivän ikävin aika. Nikolai, joka koko aamupuolen
oli ajellut vieraskäynneillä, oli nukahtanut arkihuoneeseen. Vanha
kreivi veti päivällisunta työhuoneessaan. Vierashuoneessa, pyöreän
pöydän ääressä istui Sonja ja jäljenteli jotain koristemallia.
Kreivitär pani pasianssia. Narri Nastasja Ivanovna istui surullisen
näköisenä kahden vanhan naisen seurassa akkunan luona. Natasha tuli
huoneeseen, meni Sonjan luo, katsahti tämän työhön, meni sitten äidin
luo ja pysähtyi sanaakaan sanomatta hänen eteensä. -- Sinähän kuljet
kuin koditon, -- sanoi äiti. -- Mitä haluat?
-- Haluan hänet ... heti, tuossa hetkessä tahdon hänet, -- sanoi
Natasha loistavin silmin ja vakavana.
Kreivitär nosti päänsä kortista ja katsoa tuijotti tyttäreensä.
-- Älkää katsoko minuun. Äiti, älkää katsoko, en voi pidättää kyyneliä.
-- Istuhan tähän viereeni, rakkaani, -- sanoi äiti.
-- Äiti, tahdon hänet. Miksi pitää minun näin kärsiä, äiti?...
Hänen äänensä värähti, silmät kyyneltyivät, ja hän kääntyi äkkiä,
salatakseen kyyneleensä ja poistui huoneesta.
Hän meni arkihuoneeseen, pysähtyi hetkeksi ja lähti sitten
palvelijattarien huoneeseen. Siellä vanha sisäkkö paraillaan ripitti
nuorta tyttöä, joka juuri oli tullut väentuvasta.
-- Yhä vain leikkiä ja leikkiä, -- pauhasi vanhus. -- Kaikella on
aikansa.
-- Päästä hänet, Kondratjevna, -- sanoi Natasha. Mene, Mavrusha, mene.
Ja päästettyään Mavrushan lähti Natasha salin kautta eteiseen. Eräs
vanhus ja kaksi nuorta palvelijaa pelasivat täällä korttia. He
lopettivat pelinsä ja nousivat seisaalleen, kun Natasha tuli eteiseen.
"Mitä antaisinkaan heille tehtäväksi?" -- ajatteli Natasha.
-- Niin, Nikita, menehän, ole hyvä ... minne hänet lähettäisinkään?
Niin, menehän väentupaan ja tuo sieltä tänne kukko; niin ja sinä Misha
tuo vähän kauroja.
-- Vähän kauroja käskette? -- toisti Misha alttiin iloisena.
-- Mene, mene sukkelaan, -- tiukkasi vanhus.
-- Fjedor, hanki sinä minulle liitua.
Tarjoiluhuoneen läpi kulkiessaan käski Natasha tuomaan teekeittiön,
vaikkei vielä ollutkaan teen aika.
Tarjoilija Foka oli talon äkäisin henkilö. Natasha mielellään näytteli
mahtiaan Fokalle. Foka ei ollut uskovinaan määräystä ja meni
tiedustelemaan tarkemmin.
-- Kyllä se neiti osaa! -- sanoi Foka ja oli olevinaan yrmeä.
Kukaan talossa ei vaivannut palvelijoita niin paljon kuin Natasha. Hän
ei koskaan voinut mennä palvelijain ohi antamatta heille joitain
määräyksiä. Näytti aivan siltä kuin olisi hän tahtonut koetella heidän
kärsivällisyyttään ja saada heitä äkäisiksi; mutta siitä huolimatta
eivät palvelijat täyttäneet kenenkään käskyjä niin mielellään kuin
Natashan. "Mitä oikeastaan tekisin? Minne tästä menisin?" ajatteli
Natasha kulkiessaan hiljalleen käytävässä.
-- Nastasja Ivanovna, mitä minusta tulee? -- kysyi hän narrilta, joka
kaapu harteilla tuli häntä vastaan.
-- Sinusta tulee kirppuja, heinäsirkkoja, hepokatteja, -- vastasi
narri.
-- Jumalani, Jumalani, yhä vain samaa. Voi, minne tästä menisin? Mitä
olisi minun itselleni tehtävä? -- Ja hän lähti juosten, kolisten
nousemaan yläkertaan, missä Vogel asui vaimoineen.
Vogelin luona oli kaksi kotiopettajatarta, pöydällä oli rusinoita,
pähkinöitä ja manteleja. Kotiopettajattaret keskustelivat siitä missä
voi halvemmalla elää, Moskovassako vai Odessassa. Natasha istuutui ja
alkoi kuunnella vakavan ja miettivän näköisenä heidän keskusteluaan,
mutta nousi samassa seisaalleen.
-- Madagaskarin saari, -- hän lausui ääneen. -- Ma-da-gas-kar, --
toisti hän selvästi joka tavun. Vastaamatta M-me Schossin kysymykseen,
mitä hän puheellaan tarkoitti, hän poistui huoneesta.
Petja oli myös yläkerrassa: hän järjesteli opettajansa kanssa
ilotulitusta, jonka aikoi yöllä sytyttää,
-- Petja! Petjka! -- huusi Natasha veljelleen, -- kanna minut
alakertaan.
Petja juoksi hänen luokseen ja taivisti selkänsä. Natasha tarttui hänen
kaulaansa ja hypähti selkään. Hyppien lähti Petja viemään sisartaan
alas portaista.
-- Ei, päästähän sentään... Madagaskarin saari, -- lausui Natasha,
hypähti Petjan selästä ja laskeutui alakertaan.
Natasha kulki kuin hallitsija valtakunnassaan, koettaen valtansa
lujuutta ja kun tuli vakuutetuksi, että kaikki olivat kuuliaisia, mutta
hänen siitä huolimatta ikävä, lähti hän saliin, otti kitaran, istuutui
pimeään nurkkaan kaapin taakse ja alkoi hiljalleen kieliä näppäillen
tapailla erästä operan katkelmaa, jonka oli kuullut Pietarissa
ollessaan ruhtinas Andrein kanssa teatterissa. Sivullisesta tuntui
hänen soittonsa sisällyksettömältä näppäilyltä, mutta hänen omiin
mielikuviinsa loihtivat nämä sävelet sarjan muistoja. Hän istui kaapin
takana, tuijotti tarjoiluhuoneen ovesta tulevaan valojuonteeseen,
kuunteli kitaran heläilyä ja eli muistoissaan.
Sonja meni salin läpi tarjoiluhuoneeseen vesilasi kädessä. Natasha
katsahti ovenraosta tarjoiluhuoneeseen, ja hänestä tuntui kuin olisi
hän ennenkin nähnyt tuon saman näön: tarjoiluhuoneesta tuli valojuonne,
ja Sonja meni vesilasi kädessä. "Niin, ja kaikki kävi aivan samalla
tavalla", ajatteli Natasha.
-- Sonja, tiedätkö mitä tämä on? -- huusi Natasha, näppäytellen paksua
kieltä.
-- Ah, sinäkö siellä! -- sanoi Sonja vavahtaen, tuli Natashan luo
nurkkaan ja alkoi kuunnella. -- En tunne. Liekkö Myrsky? -- sanoi hän
arastellen ja peläten erehtyvänsä.
"Juuri noin hän silloinkin vavahti, noin tuli luokseni ja hymyili
arasti", ajatteli Natasha: "ja samoin silloinkin mielestäni jotain
hänestä puuttui."
-- Ei, tämä on kööri Vedenkantajasta, tunnetko? -- Ja Natasha lauloi
köörin, jotta Sonja olisi sen tuntenut.
-- Missä kävit? -- kysyi Natasha.
-- Kävin vaihtamassa vettä lasiini. Lopetan tuossa paikassa mallini
jäljennöksen.
-- Sinä olet aina toimessa, mutta minäpä en mihinkään pysty, -- sanoi
Natasha. -- Mutta missä on Nikolai?
-- Nukkuu, luullakseni.
-- Sonja, menehän ja herätä hänet. Sano, että pyysin häntä laulamaan.
Natasha jäi taas yksin nurkkaansa ja alkoi ajatella tuota äskeistä
päähänpistoaan, mutta asia ei selvinnyt, eikä hän siitä niin suurin
näyttänyt välittävänkään, vaan siirtyi mielikuvissaan taas niihin
aikoihin, jolloin ruhtinas Andrei vielä oli hänen lähettyvillään ja
rakastunein silmäyksin häntä katseli.
"Voi jospa hän jo pian saapuisi! Minä niin pelkään, ettei hän
saavukkaan! Mutta minähän vanhenen aivan! Enkä enää sitten ole sama
kuin nyt. Mutta kenties hän tänäpänä saapuu, kenties tuossa hetkessä.
Kenties on hän jo saapunutkin ja istuu tuolla vierashuoneessa. Kenties
hän on saapunut jo eilen, ja minä olen unohtanut." Hän nousi
nurkastaan, laski kitaran kädestään ja lähti vierashuoneeseen.
Koko väki, opettajat, kotiopettajattaret ja vieraat istuivat jo
teepöydässä. Palvelijat häärivät pöydän ympärillä, mutta ruhtinas
Andreita ei ollut, kaikki oli ennallaan.
-- Mutta tuossapa hän onkin, -- sanoi vanha kreivi nähdessään Natashan.
-- No, istuhan tähän viereeni. -- Mutta Natasha pysähtyi äitinsä
viereen ja katseli ympärilleen aivan kuin olisi jotakuta etsinyt.
-- Äiti! -- lausui hän hiljaa. -- Antakaa hänet minulle, antakaa, äiti,
pian, pian, -- ja taas oli hän pillahtamaisillaan itkuun.
Hän istuutui pöytään ja alkoi kuunnella vanhuksia ja Nikolaita, joka
myös oli saapunut seuraan. "Jumalani, Jumalani, samat kasvot, samat
keskustelut ja isä pitää kuppia kädessään samoin kuin ennenkin ja
samoin hän puhaltaakin kuppiinsa!" ajatteli Natasha, tuntien kauhukseen
miten vastenmielisiltä kaikki nuo henkilöt hänestä nyt tuntuivat
ainoastaan sentähden että he olivat yhä entisensä kaltaisia.
Teenjuonnin jälkeen menivät Nikolai, Sonja ja Natasha arkihuoneeseen ja
asettuivat lempinurkkuseensa, missä he aina keskustelivat salaisimmista
sydämen asioista.