Kreivi Ilja Andreitsh oli luopunut aateliston puhemiehen toimesta,
sillä hänen varansa eivät sietäneet siitä johtuvia menoja. Mutta
raha-asiat eivät sittenkään parantuneet. Usein tapasivat Natasha ja
Nikolai vanhempansa salaperäisinä ja rauhattomina keskustelemasta ja
vieläpä kuulivat joskus puhuttavankin suuren moskovalaisen sukutalon ja
Moskovan läheisen maatilan myymisestä. Tosin oli nyt vierastulva jonkun
verran asettunut, ja Otradnossa elettiin yksinkertaisemmin kuin
takavuosina, mutta sittenkin oli talo vielä väkeä täynnä, ja
puolispöydässä istui aina vähintäin parikymmentä henkeä. Nämä henkilöt
olivat kaikki aivan kuin omaisia, sellaisia jotka olivat taloon
kotiutuneet, ja tuntuipa kuin he olisivat olleet kaikki siellä
välttämättömiäkin. Tällaisia olivat soittotaiteilija Dimmler
vaimoineen, tanssinopettaja Vogel perheineen, vanha neiti Bjelof, joka
oli kauvan asunut talossa, ja monet muut: Petjan opettajat, tyttärien
entinen kotiopettaja ja sanalla sanoen ihmiset, joiden oli parempi ja
edullisempi asua kreivin talossa kuin kotonaan. Vieraita ei käynyt niin
paljon kuin ennen, mutta elämä oli entisen kaltaista, eivätkä kreivitär
ja kreivi muunlaista elämää osanneet ajatellakaan. Metsästysseuruetta
ja koiria oli Nikolai yhä lisännyt, tallissa oli 50 hevosta ja 15
kuskia, ja nimipäiviä vietettiin yhtä juhlallisesti kuin ennenkin:
annettiin kallisarvoisia lahjoja ja järjestettiin komeita päivällisiä.
Kreivillä oli yhä entiset whisti- ja boston-iltansa, jolloin hän hävisi
satoja ruplia illassa, sillä hän piteli korttejaan niin huolettomasti,
että naapurit saattoivat pelata aivan kuin levitetyin kortein.
Naapurit pitivätkin näitä voittojaan niin luonnollisina, että Ilja
Andreitshin peli-illoista oli tullut heille jonkinlaisia edullisia
veronkantotilaisuuksia.
Kreivi kulki kuin mahdottoman suuressa metsästysverkossa, koettaen
itselleen uskotella, ettei ole siihen takertunut. Mutta joka askeleella
takertui hän yhä pahemmin ja tunsi, ettei voi siitä irti riehtautua
eikä ryhtyä varovasti ja kärsivällisesti silmuja päästelemään.
Kreivittären rakastava sydän tunsi, että heidän lapsiaan vaanii köyhyys
ja taloudellinen perikato. Ei hän sitä pitänyt kreivin syynä, sillä
tämä ei saattanut olla toisenlainen kuin oli, ja näkyihän hänkin
kärsivän (vaikka koettikin sitä salata) tästä uhkaavasta häviöstä.
Kreivitär mietiskeli keinoja pulan selvittämiseksi. Hänen naiselliselta
näkökannaltaan katsoen oli ainoastaan yksi keino: Nikolain oli mentävä
rikkaisiin naimisiin. Hänen mielestään oli tämä viimeinen toivo, ja jos
Nikolai ei suostu hänen valitsemaansa tyttöön, niin ei ole enää
toivoakaan asiain järjestämisestä. Tämä valittu oli Julia Karagin,
kelpo vanhempain tytär, Nikolain lapsuudenystävä ja nyt rikas morsian,
kun viimeinenkin hänen veljistään oli kuollut.
Kreivitär kirjoitti asiasta tytön äidille Moskovaan ja sai suosiollisen
vastauksen. Rouva Karagin vastasi, että hän puolestaan suostuu
ehdotukseen, mutta kaikki riippukoon tytön tunteista. Samalla pyysi hän
Nikolaita saapumaan vierailulle Moskovaan.
Kyynelsilmin puhui kreivitär usein pojalleen, että nyt, kun molemmat
tytöt jo ovat omansa löytäneet, hänen ainoa toivonsa on saada
Nikolaille puoliso. Rauhallisena kallistaisi hän päänsä hautaan kun
näkisi vain tämän onnellisen päivän. Sitten kertoi hän, että hänellä on
ihana tyttö tiedossa ja tutkiskeli pojan mielialaa avioliiton suhteen.
Kesken puheita alkoi kreivitär kehuskella Juliaa ja kehoitteli
Nikolaita matkustamaan pyhiksi Moskovaan huvittelemaan. Nikolai arvasi
äidin aikomukset, ja kun kerran taas oli puhe näistä asioista, vaati
hän äidiltä täyttä selvyyttä. Äiti tunnustikin suoraan, että hänen
aikomuksensa oli naittaa Nikolai Julia Karaginille, sillä tämä oli
ainoa keino, jolla perhe saatettiin pelastaa perikadosta.
-- Mutta jos rakastankin köyhää tyttöä, äiti, tokkohan vaaditte, että
rikkauksien tähden uhraan tunteeni ja kunniani? -- kysyi poika
äidiltään, käsittämättä kysymyksensä julmuutta ja tahtoen vain osottaa
jalouttaan,
-- En, et ole minua käsittänyt, -- sanoi äiti, tietämättä, miten olisi
itseään puolustanut. -- Sinä et minua käsitä, Nikoljenka. Tarkoitan
sinun onneasi, -- hän lisäsi, mutta tunsi samalla, ettei puhunut totta
ja että hämmentyi. Hän pillahti itkuun.
-- Äiti kulta, älkää itkekö, sanokaa vain, että tätä vaaditte minulta,
sillä tiedättehän, että annan elämäni, kaikkeni teidän rauhastanne, --
sanoi Nikolai. -- Uhraan kaikkeni teidän tähtenne, tunteenikin.
Mutta tätä kreivitär ei tahtonut. Hän ei vaatinut pojaltaan uhreja,
päinvastoin olisi hän itse ollut valmis uhraantumaan.
-- Ei, et minua käsitä, jättäkäämme tämä asia, -- hän sanoi, kuivaten
kyyneliään.
"Niin, kenties rakastankin köyhää tyttöä", -- puhui Nikolai itsekseen,
-- "miksikä siis uhraisin tunteeni ja kunniani? Ihmettelen, miten
saattoikaan äiti minulle tällaista ehdottaa. Siksikö en saisi Sonjaa
rakastaa että hän on köyhä?" -- hän ajatteli. "Enkö saisi vastata hänen
uskolliseen ja uhrautuvaan rakkauteensa? Varmaankin tekisi hän minut
monin kerroin onnellisemmaksi kuin joku Julia nukke. Tunteeni tosin
voin uhrata omaisteni tähden, mutta pakottaa en voi sydäntäni
rakastamaan. Jos rakastan Sonjaa, niin ovat tunteeni voimakkaammat ja
jalommat kaikkea maailmassa."
Nikolai ei matkustanut Moskovaan, eikä kreivitärkään enää puhunut
avioliitosta, mutta surumielin, vieläpä toisinaan äkäisenäkin hän
katseli, miten Nikolain ja köyhän Sonjan välit kävivät yhä hellemmiksi.
Hän tunsi tekevänsä väärin kun oli nyrperä Sonjalle ja häntä kiusasi
syyttä suotta, nimitellen häntä milloin "rakkaani", milloin "Te." Enin
harmitti hyväsydämistä kreivitärtä se, että köyhä, mustasilmäinen Sonja
oli niin lempeä, hyvä ja uhrautuvan jalomielinen hyväntekijöilleen ja
niin uskollisesti, järkkymättömästi ja epäitsekkäästi rakasti
Nikolaita, ettei mistään saattanut häntä nuhdella.
Nikolain loma-aika alkoi kulua lopulleen. Ruhtinas Andreilta saapui
Roomasta neljäs kirje, jossa hän kirjoitti, että jo aikoja sitten olisi
ollut kotimatkalla, ellei hänen haavansa lämpimän ilman vaikutuksesta
odottamatta olisi auvennut, mikä seikka pakoitti hänen siirtämään
paluunsa seuraavan vuoden alkuun. Natasha rakasti yhtä kiihkeästi
sulhastaan, oli rauhallisen onnellinen ja nautti täysin siemauksin
elämän iloista; mutta kun neljäs kuukausi ruhtinas Andrein lähdöstä
alkoi olla lopullaan, valtasi Natashan toisinaan sellainen
ikävänpuuska, että hänen kävi mahdottomaksi sitä kukistaa. Hän sääli
itseään, häntä suretti, että aika kului niin turhaan, tuottamatta
kenellekään iloa tai hyötyä. Ja sentään, miten voimakkaana hänessä
paloikaan rakkaus, ja miten paljon tunsi hän itsessään rakastettavaa.
Elämä Rostovien talossa oli käynyt ikäväksi.