VII.

Kun Ilagin illan suussa oli heittänyt hyvästit Nikolaille, huomasi tämä

olevansa niin kaukana Otradnosta että mielihyvin suostui sedän

ehdotuksesta jättämään seurasensa yöksi sedän tilalle, Mihailofkaan.

-- Ja jos itsekin pistäysitte meillä -- selvä juttu mars! -- sanoi

setä, -- niin sen parempi. Nähkääs, sää on kostea, levähdätte hetken,

pikku kreivittären sitten lähetämme kotiin vaunuissa.

Sedän ehdotukseen suostuttiin; eräs metsästäjistä lähetettiin vaunuja

tuomaan Otradnosta; Nikolai, Natasha ja Petja lähtivät sedän tilalle.

Viisi, kuusi alustalaista tuli metsämiehiä kohtaamaan Mihailofkan

päärakennuksen portaille. Kymmeniä naisia, vanhoja, aikuisia ja lapsia

tirkisteli nurkan takaa. Ratsain ajavan naisen näkeminen sai

alustalaiset niin uteliaiksi, että useat heistä unohtivat arkuutensa,

tulivat aivan Natashan lähettyville, katselivat häntä silmiin ja

tekivät ääneen huomautuksia aivan kuin olisivat katselleet jotain

merentakaista kummitusta, joka ei kuule eikä ymmärrä, mitä hänestä

puhutaan.

-- Arinka, katsohan kun istuu nassakalla! Itse istuu, ja liepeet

liehuvat... Kato, sillä on torvikin!

-- Siunaa ja varjele, puukkokin...

-- Täys tataritar!

-- Kun et kuukerru sieltä? -- sanoi rohkein joukosta, kääntyen suoraan

Natashaan.

Setä laskeutui satulasta villiytyneen puutarhan ympäröimän pienen

puisen asuinrakennuksensa portaiden edessä, katsahti alustalaisiinsa ja

huusi käskevästi sivullisia poistumaan. Palvelijoita käskettiin

huolehtimaan vieraista ja metsästysseurueesta.

Väkijoukko hajaantui. Setä auttoi Natashan satulasta, tarjosi

käsivartensa ja vei hänet vaperia lautaportaita myöten suojiin.

Huoneissa ei vallinnut liiallinen puhtaus. Seinät olivat

hirsisalvoksella, eikä niitä edes oltu kalkkivärillä maalattu. Tahroja

ja laikkoja tosin oli siellä täällä, mutta huomasi sentään järjestävän

kädenkin jälkiä. Eteisessä löyhähti tuoreilta omenilta, ja sen seinillä

riippui suden- ja ketunnahkoja.

Eteisestä setä vei vieraansa pieneen saliin, missä oli saranapöytä ja

punaisia tuoleja, täältä vierashuoneeseen, missä oli pyöreä koivusta

tehty pöytä ja sohva. Vierashuoneesta mentiin sedän työhuoneeseen,

missä oli rääsyinen sohva ja kulunut vanha lattiamatto. Seiniä

koristivat Suvorovin, isännän isän ja äidin sekä hänen oma muotokuvansa

sotilaspuvussa. Tämä huone tuli vahvasti tupakalta ja koirilta. Setä

käski vieraita istumaan ja olemaan kuin kotona, mutta itse hän poistui

huoneesta. Rapakkoinen Rugai tuli huoneeseen, hyppäsi sohvalle ja alkoi

nuoleksia ja kirpustaa itseään. Työhuoneesta lähti pimeä käytävä, mistä

näkyi rikkinäinen kehysverhoke. Verhokkeen takaa kuului naisen naurua

ja supatusta. Natasha, Nikolai ja Petja riisuutuivat ja istuutuivat

sohvalle. Petja nojautui kätensä varaan ja nukahti heti; Natasha ja

Nikolai istuivat sanaakaan vaihtamatta. Heidän kasvonsa punottivat, he

olivat kovin nälissään, mutta silti hyvällä tuulella. He vilkuilivat

toisiinsa (Nikolai ei enää ajon päätyttyä tahtonut osottaa

etevämmyyttään sisarelle); Natasha iski veljelle silmää, kumpikaan ei

voinut hillitä itseään, vaan rehahtivat heleään nauruun, itsekään

tietämättä naurun aihetta.

Hetken kuluttua setä palasi huoneeseen. Hän oli pukenut ylleen kasakan

viitan ja siniset housut ja vetänyt jalkoihinsa sirot saappaat.

Natashasta tuntui kuin tuo puku, jota hän oli ihmetellyt ja nauranutkin

Otradnossa, olisi sedälle ainoa sopiva ja oikea puku, aivan

juhlapukujen ja hännystakkien arvoinen. Setäkin oli hyvällä tuulella;

ei hän lainkaan loukkaantunut sisarusten naurusta (sillä ei hänen edes

mieleensä juolahtanut, että nämä olisivat saattaneet nauraa hänen

laskuunsa), vieläpä itsekin yhtyi nuorten aiheettomaan nauruun.

-- Kas sellainen meillä on kreivitär pieni -- selvä juttu mars -- enpä

ole sellaista vielä eläessäni nähnyt! -- puheli setä ojentaessaan

pitkävartista piippua Nikolaille ja itse kieputellen tottuneesti kolmen

sormen välissä lyhytvartista piippunysäänsä.

-- Koko päivän on keikkunut satulassa kuin mikäkin mies, mutta siitä

huolimatta ei ole tietääkseenkään!

Pian sedän tulon jälkeen avautui ovi -- avaajan askelten äänestä

päättäen avasi sen paljasjalkainen tyttönen --, ja huoneeseen astui,

kukkurainen tarjotin kädessä, noin 40 vuotias, lihava, punaposkinen

kaunis nainen, jolla oli kaksi leukaa ja täyteläät punaset huulet.

Ystävällisen arvokkaana hän viehättävin silmäyksin ja liikkein kumarsi

kunnioittavasti vieraille ja hymyili samalla hyväilevän viehkeästi.

Huolimatta tavattomasta lihavuudestaan, joka pakoitti hänen kulkemaan

rinta ja vatsa pystyssä ja pää takakenossa, tämä nainen (sedän

taloudenhoitajatar) silti liikkui tavattoman keveästi. Hän meni pöydän

luo, laski tarjottimen pöydälle ja lateli näppärästi valkeilla

lihavilla käsillään sille pullot, särpimet ja muut herkut. Tämän

tehtyään hän poistui pöydän luota ja jäi hymyellen seisomaan oven

pieleen. -- "Tällainen nyt olen! Joko nyt käsität sedän elämän?" --

sanoi Nikolaille tämän naisen ilmestyminen. Käsittihän sen: eikä

ainoastaan Nikolai käsittänyt, Natashallekin kävi selväksi sedän elämä,

nuo yrmeät kulmat ja tyytyväinen onnellinen hymy, joka värähteli hänen

huulillaan Anisja Fjedorovnan astuessa huoneeseen. Anisja oli tuonut

pöytään: yrttiviinaa, kotitekoisia likörejä, sieniä, kirnupiimään

tehtyjä ruisjauhopiiraita, hunajakakkuja, vaahtoavaa simaolutta,

omenia, raakoja, paahdettuja sekä hunajassa uitettuja pähkinöitä.

Hetken kuluttua ilmestyi pöytään vielä hunaja- ja sokerihilloja, kinkku

ja vastapaistettu kana.

Kaikki nämä herkut oli Anisja itse hankkinut, koonnut ja valmistanut.

Siksipä ne lehahtivatkin ja maistuivat Anisjalta. Kaikki oli mehukasta,

puhdasta ja lempeän hymyilevää.

-- Syökää, neitiseni, kreivittäreni, -- kehoitti Anisja, tarjoten

Natashalle milloin yhtä, milloin toista.

Natasha söi kaikkia herkkuja, ja hänestä tuntui ettei koskaan ollut

nähnyt eikä syönyt niin verrattomia piimäpiiraita, niin tuoksuavaa

hilloa, sellaisia hunajapähkinöitä ja sellaista kanaa. Anisja

Fjedorovna poistui huoneesta.

Rostof ja setä söivät myös hyvällä ruokahalulla, painoivat palan

kirsikkalikörillä ja puhelivat äskeisestä ja tulevista ajoretkistä,

Rugaista ja Ilaginin koirista. Natasha istui sohvalla ja kuunteli

loistavin silmin sedän ja Nikolain juttuja. Jonkun kerran hän herätteli

Petjaa antaakseen hänen maistaa herkkuja, mutta poika ei herännyt,

höpisi käsittämättömiä sanoja ja vaipui jälleen sohvalle. Natasha oli

niin iloinen, ja hänen oli niin hyvä olla tässä hänelle oudossa

ympäristössä, että hän oikein pelkäsi vaunujen saapuvan liian aikaseen.

Keskustelu katkesi hetkeksi, kuten on tavallista ensimäisillä

vieraskäynneillä. Setä katkasi äänettömyyden vastaamalla aivan kuin

omille ja vieraidenkin ajatuksille:

-- Näin se menee minunkin elämäni... Tulee kuolema -- selvä juttu mars

-- eikä mitään jää jälelle. Siinä ne sitten ovat synnitkin!

Sedän puhuessa olivat hänen kasvonsa ilmeikkäät, vieläpä kauniitkin.

Nikolain mieleen tuli kaikki ne hyvät työt, joita oli isänsä ja

naapurien kuullut sedästä kertovan. Koko piirikunnassa pidettiin setää

jaloimpana ja epäitsekkäimpänä kesselinä. Hän sovitteli perheriitoja,

toimi testamenttien toimeenpanijana, hänelle uskottiin salaisuuksia,

hänet valittiin tuomariksi ja kaikenlaisiin muihin toimiin; mutta

virkatoimista hän kieltäytyi jyrkästi, vietti syksyt ja keväät

rautiaansa selässä saloilla, talvet istui kotosalla, kesät lojui

villiytyneessä puutarhassaan.

-- Miksette ryhdy virkatoimiin, setä?

-- Olen ollut, mutta jätin. En kelpaa, selvä juttu mars; en käsitä

mitään niistä asioista. Ne toimet sopivat teille, minulla ei riitä

järkeä. Metsästys, se on toista, se on selvä juttu mars! Avatkaahan ovi

siellä, -- hän huusi. -- Miksi suljitte?

Käytävän päässä oleva ovi vei naimattomien metsästäjäin huoneeseen,

kuten setä kutsui väentupaa.

Kuului paljaiden jalkain nopeata sipsatusta, ja näkymätön käsi avasi

oven. Käytävästä alkoi selvästi kuulua balalaikan[69] ääni. Soittaja

näytti olevan mestari alallaan. Natasha oli jo kauvan kuunnellut

soittoa, mutta nyt meni hän käytävään kuullakseen selvemmin.

-- Se kuuluu olevan Mitjka kuskini... Ostin hänelle hyvän balalaikan,

pidän tästä... -- sanoi setä.

Talossa oli tapana, että Mitjka soitti naimattomain huoneessa

balalaikaa kun isäntä oli palannut metsältä, sillä setä piti kovin

tästä soitosta.

-- Miten ihanaa, verratonta, -- sanoi Nikolai jonkunverran laimeasti

aivan kuin olisi hävennyt tunnustaa, että häntä nämä sävelet

miellyttivät.

-- Miten verrattomasti? -- sanoi nuhdellen Natasha, sillä hän oli

veljen äänen painosta arvannut veljen mielentilan. -- Ei verratonta,

vaan taivaallista!

Samoin kuin hän oli pitänyt maailman parhaina sedän sieniä, hunajaa ja

likörejä samoin hänestä tällä hetkellä Mitjkan soitto tuntui

säveltaidon viimeiseltä sanalta.

-- Vielä, olkaa hyvä, vielä, -- pyysi Natasha, heti kun soitto taukosi.

Mitjka viritti koneensa, ja pian helähti taas reipas _Barinjan_ sävel

milloin hitaammassa milloin nopeammassa tahdissa. Setä istui pää

kallellaan ja kuunteli tuskin huomattavasti hymyillen. _Barinjan_ sävel

toistui satakunta kertaa. Jonkun kerran viritti Mitjka välillä

konettaan, mutta yhä vain helähtivät samat sävelet. Kuuntelijat eivät

kyllästyneet kuulemaan, vaativat yhä vain enemmän. Anisja Fjedorovna

tuli huoneeseen ja nojautui oven kamanaan.

-- Suvaitsetteko kuunnella? -- kysyi hän hymyillen Natashalta. Hänen

hymynsä muistutti tavattomasti sedän hymyä. -- Hän soittaa

oivallisesti.

-- Tämä kohta ei mene aivan oikein, -- huudahti äkkiä setä, tehden

kädellään tarmokkaan liikkeen. -- Tässä pitäisi päästää -- selvä juttu

mars -- päästää...

-- Taidatteko tekin setä? -- kysyi Natasha. Setä ei vastannut,

hymähtihän vain.

-- Katsohan, Anisjushka, ovatko kielet kitarassani ehjät? Ei ole se

aikoihin ollut käsissäni -- selvä juttu mars! -- En ole viitsinyt.

Ilomielin lähti Anisja täyttämään herransa käskyä ja toi kitaran.

Kehenkään katsahtamatta puhalsi setä tomun koneesta, näpäytti luisilla

sormillaan sen kanteen, viritti kielet ja sovittelihe nojatuolissaan.

Sitten tarttui hän jonkun verran teatralisin ottein kitaran kaulaan,

iski silmää Anisjalle ja alkoi. Mutta Barinjaa hän ei soittanutkaan,

vaan näpäytti ensin heleän, puhtaan soinnun ja alkoi sitten rauhallisen

tahdikkaasti, mutta varmasti ja tavattoman hitaasti kehittää tunnettua

laulun säveltä: "Kadulla kun kivisellä." Tuo hillitty iloisuus, jota

Anisjan koko olento uhkui, tunkeutui näissä sävelissä Nikolain ja

Natashankin sydämiin. Anisja punastui, peitti huivilla kasvonsa ja

poistui nauraen huoneesta. Setä soitti yhä puhtaasti, hartaasti ja

pontevan voimakkaasti, tuijottaen muuttunein, innostunein katsein

siihen kohtaan, missä Anisja oli seisonut. Tuskin huomattava hymyn väre

leikihti sedän toisessa suupielessä harmaan viiksen alla, vallankin

silloin, kun sävel alkoi käydä nopeaksi ja ylimenopaikoissa särähti

joku väärä sointu.

-- Hurmaavaa, ihanaa, setä; vielä, vielä! -- huusi Natasha, heti kun

setä lopetti. Hän hypähti paikaltaan, syleili ja suuteli setää. --

Nikoljenka, Nikoljenka! -- hän toisteli ja katsahti veljeensä aivan

kuin olisi kysynyt häneltä: mitä tämä oikeastaan on?

Nikolaikin oli haltioissaan sedän soitosta. Setä alkoi soittaa

uudelleen. Anisjan hymyilevät kasvot ilmestyivät ovelle, ja hänen

takaansa tirkisteli muitakin kasvoja... "Kirkkaan lähteen luona

poika" ... soitti setä, teki taas sukkelan ylimenon, lakkasi

soittamasta ja heilautti harteitaan.

-- Jatkahan, jatkahan, setä kulta, kyyhkyni, -- vaikeroi Natasha niin

rukoilevalla äänellä aivan kuin olisi hänen elämänsä siitä riippunut.

Setä nousi seisaalleen, ja näytti kuin olisi hänessä ollut kaksi eri

ihmistä -- toinen hymyili vakavana veitikalle, joka kainon hartaana

valmistautui tanssiin.

-- No, serkku pieni! huudahti setä ja huitasi kädellään Natashalle.

Natasha heitti saalin hartioiltaan, pyrähti sedän eteen, laski kätensä

rennoilleen, hetkautti harteitaan ja alkoi.

Missä, miten ja koska oli tuo nuori kreivitär, jonka kasvattajana oli

ollut vieras ranskatar, imenyt veriinsä tuon venäläisen hengen, joka

hänestä nyt huokui; mistä oli saanut nuo eleet, jotka _pas de châlen_

olisi luulleet jo aikoja sitten juuriaan myöten hävittäneen? Mutta

henki ja eleet olivat aivan sedän toiveiden mukaiset tuollaiset aito

venäläiset, joita ei voi matkia eikä oppimalla omistaa. Heti kun

Natasha oli alkanut ja hymyili tuossa riemuitsevan hilpeänä ja ylpeän

veikistelevänä, pääsi Nikolailta ja muilta läsnäolijoilta helpotuksen

huokaus, sillä eivät he enää, kuten aluksi oli ollut laita, pelänneet

hänen tähtensä, he häntä nyt jo ihailivat.

Hän teki tehtävänsä niin oikein, niin täysin oikein, että Anisja

Fjedorovna, joka heti alussa oli hänelle ojentanut tässä toimessa niin

välttämättömän huivin, nauroi kyynelissä katsellessaan tätä hentoa,

sulavaa hänelle niin vierasta, silkissä ja sametissa kasvatettua

kreivitärtä, joka oli täysin käsittänyt sen, mitä oli Anisjassa, hänen

isässään, tädissään, äidissään ja jokaisessa venäläisessä.

-- Mutta kreivitär pieni -- selvä juttu mars, -- sanoi setä iloisesti

nauraen, kun oli lopettanut tanssimisen. -- Sepä jotakin, serkku pieni!

Ei nyt muuta kuin kelpo poika mieheksi hänelle -- selvä juttu mars!

-- Jo onkin tiedossa, -- sanoi Nikolai hymyillen.

-- Oo? -- huudahti setä ihmetellen ja katseli kysyvästi Natashaan.

Onnellinen hymy huulilla nyökäytti Natasha myöntävästi päällään.

-- Ja millainen sitten! -- hän sanoi. Mutta heti kun hän oli tämän

sanonut, heräsi hänen sielussaan aivan uusi ajatusten ja tunteiden

sarja: "Mitä tarkoitti Nikolain hymy, kun hän sanoi: 'jo onkin

tiedossa?' Onko hän asiasta mielissään vai eikö ole? Tuntuu kuin hän

ajattelisi, ettei minun Bolkonskini hyväksyisi eikä ymmärtäisi meidän

ilonpitoamme. Mutta hänpä kaikki ymmärtäisi. Missä on hän tällä

hetkellä?" -- ajatteli Natasha, ja hänen kasvoilleen ilmestyi vakava

ilme. Mutta tätä kesti vain hetken. "Älä ajattele tällaisia asioita,

herkene", sanoi hän itselleen, hymähti, istuutui taas sedän viereen ja

pyysi tätä soittamaan vielä jotain.

Setä soitti vielä laulun ja valssin, sitten hän vaikeni hetkeksi,

rykäsi ja lauloi erään lempilauluistaan, metsämiehen laulun.

Illalla kun laski viti

Metsämiehen mennä piti...

Setä lauloi kansanomaiseen tapaan, pitäen pääasiana sanoja, joihin

sitten sävel liittyy jonkinlaisena täytteenä. Mitään erityistä nuottia

ei tämän käsityskannan mukaan ole olemassakaan, se on ainoastaan

sanojen koristeena. Ja siksipä sedänkin laulussa, kuten lintujenkin,

tämä luonnollinen, koruton nuotti oli sanomattoman ihana. Natasha oli

haltioissaan sedän laulusta. Hän päätti mielessään jättää harpun ja

ruveta soittamaan kitaraa. Hän pyysi sedän kitaraa ja alkoi heti

näppäillä erään laulun säveltä.

Kymmentä käydessä saapuivat kahdet vaunut ja kolme ratsastajaa Petjaa

ja Natashaa noutamaan. Kreivi ja kreivitär eivät lainkaan tienneet,

missä he olivat, ja olivat olleet kovin huolissaan, kertoi eräs

etsijöistä.

Petja kannettiin kuin kuollut toisiin vaunuihin, Natasha ja Nikolai

istuivat toisiin. Setä kääri Natashan huolellisesti ja heitti hänelle

erikoisen hellät jäähyväiset. Käyden tuli hän saattamaan sillalle

saakka, jota sentään ei voitu ajaa, vaan täytyi se kiertää kaalamoitse.

Setä lähetti edeltä metsästäjänsä valaisemaan tietä lyhdyillä.

-- Hyvästi, rakas serkku, -- kuului pimeässä sedän ääni, ei sellaisena

kuin Natasha sen ennen oli kuullut, vaan sellaisena kuin hän sen oli

kuullut laulussa: "Illalla kun laski viti."

Kun he kulkivat kylän läpi, tuikki talojen akkunoista punertavia tulia,

ja suloinen savun haju tunki sieramiin.

-- Mikä verraton ihminen tuo setä! -- sanoi Natasha, kun he olivat

saapuneet valtatielle.

-- Niin on, -- vastasi Nikolai. -- Onko sinun kylmä?

-- Ei, voin mainiosti, verrattomasti. Minun on niin hyvä olla, --

vastasi Natasha, hieman ihmetellen veljen kysymystä.

He olivat kauvan ääneti! Yö oli kylmä ja kostea. Oli niin pimeä, ettei

hevosia edes eroittanut, kuului vain, miten ne moiskivat rapakkoisella

tiellä.

Mitä liikkuikaan Natashan lapsellisessa sielussa, joka oli niin ahnas

ja altis elämän erilaisimmille vaikuttimille? Miten mahtoikaan kaikki

olla siellä järjestettynä?

Mutta onnellinen hän oli ylen. Kun he jo olivat aivan kodin lähellä,

heläytti Natasha äkkiä: "Illalla kun laski viti." Koko tien oli hän

tavoitellut tätä säveltä, mutta nyt hän sen vasta tavoitti.

-- Jopa tavoitit, -- sanoi Nikolai.

-- Mitä sinä olet ajatellut matkalla, Nikoljenka? -- kysyi Natasha.

Sisaruksilla oli usein tapana tehdä toisilleen tällaisia kysymyksiä.

-- Minäkö? -- sanoi Nikolai, muistellen; -- ensin näes ajattelin, että

Rugai, ruskea uroskoira muistuttaa setää, ja jos se olisi ihminen, niin

varmaankin se elättäisi setää, jolleikaan ajon tähden, niin ainakin

sielujen sopusoinnun tähden. Miten hän on herttainen tuo setä! Eikö

olekkin? Mutta entäs sinä?

-- Minäkö? Odotahan! Niin, ensin ajattelin, että kuljemme ja luulemme

kulkevamme kotia kohti, mutta kuljemmekin Jumala ties minne tässä

pimeässä ja yhtäkkiä saavumme perille ja huomaamme, ettemme olekkaan

Otradnossa, vaan jossain lumotussa valtakunnassa. Ja sitten minä vielä

ajattelin... Ei, en muuta ajatellutkaan.

-- Tiedän; varmaankin ajattelit häntä, -- sanoi Nikolai hymyillen,

kuten Natasha saattoi arvata äänestä.

-- En, vastasi Natasha, vaikka hän todellakin oli ajatellut ruhtinas

Andreitakin, vieläpä sitäkin, mitä tämä olisi pitänyt sedästä. -- Ja

sitten minä vielä toistelin itsekseni, koko matkan toistelin itsekseni:

miten edukseen Anisjushka esiintyi, edukseen... -- sanoi Natasha. Ja

Nikolai kuuli, miten sisar syyttä suotta nauraa helasi. -- Mutta

kuulehan, -- sanoi Natasha yhtäkkiä, -- tiedän, etten enää koskaan ole

niin onnellinen ja rauhallinen kuin nyt.

-- Olehan lörpöttelemättä tyhmyyksiä, -- sanoi Nikolai ja ajatteli:

"Suloinen on tämä Natashani! Toista sellaista ystävää minulla ei ole,

enkä koskaan saakkaan. Miksi meneekään hän miehelään, hauskapa olisi

yhdessä, olla aina vain kululla!"

"Mikä aarre tämä Nikolai!" -- ajatteli Natasha.

-- Hei! Vierashuoneessa on vielä tuli, -- sanoi hän ääneen, osoittaen

päärakennuksen akkunoita, jotka loistivat viehättävinä kosteassa

samettiyössä.