Vanha kreivi lähti kotiin; Natasha ja Petja lupasivat myös heti lähteä.
Metsästysseurue lähti edelleen, sillä aikaista oli vielä palata kotiin.
Puolenpäivän tienoissa päästettiin koirat tiheän näreikön peittämään
rotkoon. Nikolai seisoi sänkipellolla ja saattoi nähdä kaikki
metsästäjänsä.
Rotkon toisella puolella Nikolain kohdalla oli kellertävä rämeikkö ja
siellä seisoi eräs hänen metsästäjistään notkelmasta kohoavan
pähkinäpensaan takana. Heti kun koirat olivat päästetyt rotkoon, kuuli
Nikolai Voltorn nimisen koiran haukahtelevan harvalleen; toiset koirat
yhtyivät siihen, ja milloin kiivaammin milloin laimeammin kävi ajo.
Hetken kuluttua kajahti metsästä torventörähdys, joka ilmoitti oltavan
ketun jäljillä, ja samassa näki Nikolai koko koiraparven täydessä
laukassa ajavan rotkoon yhtyvää uomaa pitkin rämeikköä kohti.
Hän näki näreikön laidassa punalakkisia koirainhoitajia ja koiria ja
odotti joka hetki rämeikössä näkevänsä ketun.
Notkelmassa seisova metsästäjä liikahti ja päästi koirat kahleista, ja
Nikolai näki punaisenruskean, tuuheahäntäisen, kumman lyhytjalkaisen
ketun hädissään juoksevan rämeikössä. Koirat saapuvat yhä lähemmäksi.
Ovat jo aivan sen kintereillä, ja kettu alkaa tehdä mutkia, tuuhea
häntä heilahtelee, -- mutta jo käy sen turkkiin valkea koira, sitten
musta. Kettua ei näy; koirat seisovat päät yhdessä, lanteet
sätkähtelevät. Paikalle saapuu kaksi metsästäjää: toinen punalakkinen,
toinen outo, viheriäinen kauhtana yllä.
"Mitä tämä merkitsee", -- ajatteli Nikolai. -- "Mistä on ilmestynyt tuo
outo metsästäjä? Hän ei ole sedän miehiä."
Metsästäjät riistivät ketun koirilta, mutta satulaan ne sitä eivät
sitoneet, vaan seisoivat kauvan hevostensa vieressä, huitoivat
käsillään ja näyttivät jostain keskustelevan. Samassa törähti torvi --
riidan merkki.
-- Ilaginin metsästäjä siellä riitelee meidän Ivanan kanssa, -- sanoi
Nikolain ratsupalvelija.
Nikolai lähetti ratsupalvelijan etsimään Natashaa ja Petjaa ja lähti
sitten käyden ajamaan riitapaikalle.
Nikolai hyppäsi satulasta ja jäi Natashan ja Petjan kanssa koirien luo
odottamaan riidan ratkaisua. Metsänlaidasta ilmestyi Ivan kettu
satulassa ja ajoi Nikolain luo. Hän paljasti jo kaukana päänsä ja
koetti puhua arvokkaasti; mutta hän oli kalpea, hengästynyt, ja hänen
silmistään säihkyi vihan tuli. Hänen toinen silmänsä oli mustelmilla,
mutta tätä hän ei varmaan itsekään tiennyt.
-- Mitä siellä tapahtui? -- kysyi Nikolai.
-- Hän kun aikoi meidän koirilta anastaa saaliin! Mutta minun
narttunipa, hiirava, sen tavottikin. Riitelemään kävi! Tarttui kettuun!
Mutta minä hänelle ketusta. Tuossa se nyt on satulassani. Tahdotkos
maistaa tuota?... -- puhui Ivan, näyttäen puukkoaan, sillä hän luuli
arvatenkin vielä puhuvansa vihamiehen kanssa.
Nikolai ei ryhtynyt Ivanan kanssa pitempiin puheisiin, pyysi Natashaa
ja Petjaa odottamaan ja lähti ajamaan sitä paikkaa kohti, missä oli
nähnyt metsästäjäin riitelevän.
Ivan meni omain metsästäjäin joukkoon ja alkoi kertoa uteliaille
kumppaneilleen urotyöstään.
Ilagin oli epäsovussa Rostovien kanssa, ja nytkin oli heillä paraillaan
ratkaisematon oikeusjuttu. Hän metsästeli mailla, jotka ikimuistoisen
nautinto-oikeuden nojalla kuuluivat Rostoville, ja nyt näytti hän
tahallaan päästäneen koiransa metsikköön, minne Rostovit olivat tulleet
ajoon, vieläpä oli sallinut metsästäjänsä anastaa saaliin vierailta
koirilta.
Nikolai ei milloinkaan ollut tavannut Ilaginia, mutta luonteensa mukaan
-- hän ei tuntenut kultaista keskitietä arvosteluissaan eikä
tunteissaan ja oli huhuina kuullut puhuttavan Ilaginin hurjasta
luonnosta ja itsevaltaisuudesta -- hän sydämensä pohjasta vihasi häntä
ja piti häntä pahimpana vihamiehenään. Kiihtyneenä ja kiukkuisena
läheni hän nyt vihamiestään, puristaen lujasti ruoskansa vartta ja
valmiina ryhtymään äärimmäisiin toimenpiteisiin.
Mutta tuskin oli hän ajanut metsäpengermältä aukealle kun näki
vastaansa ajavan lihavan herrasmiehen mustalla kauniilla hevosella.
Herraa seurasi kaksi ratsupalvelijaa.
Tuo kuviteltu vihamies olikin komea, kohtelias herra, joka erittäin
mielellään tahtoi tutustua nuoreen kreiviin. Saavuttuaan Rostovin luo
Ilagin nosti majavannahkaista lakkiaan ja sanoi olevansa kovin
pahoillaan metsästäjille sattuneen riidan johdosta. Hän oli käskenyt
ankarasti rangaista metsästäjää, joka oli rohjennut sekaantua vieraiden
koirien ajoon, esitti kreiville tuttavuutta ja tarjoa tämän
käytettäväksi omia metsästysmaitaan.
Natasha, joka oli peljännyt veljensä ryhtyvän kauheisiin tekoihin,
ratsasti aivan tämän lähettyvillä. Mutta huomattuansa, miten
ystävällisesti vihamiehet toisiaan tervehtivät, hän ajoi heidän
luokseen. Ilagin nosti erittäin kohteliaasti lakkiaan Natashalle ja
miellyttävästi hymyillen hän virkkoi, että kreivitär muistutti Dianaa
sekä metsästysintonsa että kauneutensa tähden, josta oli kuullut paljon
puhuttavan.
Sovittaakseen metsästäjänsä synnit pyysi Ilagin pyytämistään Rostovia
siirtymään seurueineen noin virstan päässä olevalle saarelmalle, jonka
hän oli säästänyt itseään varten ja missä hänen sanojensa mukaan oli
vilisemällä jäniksiä. Rostof suostui hänen ehdotukseensa, ja toisen
verran vahvistuneena lähti seurue liikkeelle.
Ilaginin saarelmalle oli kuljettava poikki peltojen. Herrat vetäytyivät
eri joukkoon. Setä, Rostof ja Ilagin tarkastelivat salavihkaa toistensa
koiria ja etsivät rauhattomina, olisiko joukossa vaarallisia
kilpailijoita omille koirille.
Erityisesti pisti Rostovin silmään Ilaginin puhdasrotuinen
ruskeankailava narttu. Vaikka se olikin hintelä ruumiinrakenteeltaan,
oli sillä silti teräksiset lihakset, sillä oli ohut kaunis turpa ja
muljosilmät. Hän oli kuullut puhuttavan Ilaginin koirain ajotaidosta ja
tätä kaunista narttua hän piti Milkansa vaarallisena kilpailijattarena.
Kesken rauhallista keskustelua vuodentulosta osoitti Rostof Ilaginin
kaunista narttua.
-- Kylläpä on kaunis tuo teidän narttunne! -- sanoi hän
välinpitämättömästi. -- Varmaankin hyvä jaloistaan.
-- Tuoko? Onhan se, on kelpo koira, hyvä saamaan kiinni, -- vastasi
Ilagin rauhallisena, vaikka hän tästä Jersastaan vuosi sitten oli
maksanut naapurilleen kolme orjaperhettä. -- Ei siis teilläkään,
kreivi, sato ole ollut kehuttava? -- jatkoi Ilagin äskeistä
keskustelua. Hän tahtoi maksaa Rostovin kohteliaisuuden ja tarkasti
hänen koiriaan. Hänen silmiinsä sattui vahvarakenteinen Milka.
-- Tuo mustankailava on teillä kaunis eläin -- todellakin! -- hän
sanoi.
-- Onhan se, hyvä jaloistaan, -- vastasi Rostof. -- "Annappa kun tuohon
tulisi jänis, niin kylläpä näyttäisin mitä se on koiriaan!" -- ajatteli
hän itsekseen. Sitten kääntyi hän ratsupalvelijaansa ja ilmoitti
antavansa ruplan sille, joka löytää jäniksen makuulta.
-- En käsitä, -- jatkoi Ilagin, -- miten muutamat metsämiehet ovat
kateellisia saaliista ja koirista. Puhun itsestäni, kreivi. Minusta,
nähkääs, on hauskaa kuljeskella metsällä; ja kun sitten tapaan
tällaisen hauskan seuran, niin mikä onkaan sen hauskempaa (hän kohautti
taas majavannahkaista lakkiaan Natashalle); mutta saaliista minä viis!
-- No niin!
-- Tai että suuttuisin, kun vieraat koirat saavuttavat saaliin, ihailen
ajoa sellaisenaan, eikö niin, kreivi? Siksipä arvelenkin...
-- Hei-jaa, -- huusi samalla verkalleen eräs koirainhoitajista. Hän
seisoi mäentöppäällä pitäen ratsuruoskaa koholla ja toisti vielä kerran
verkalleen: -- Hei-jaa! (Tällä tahtoi hän ilmoittaa, että näki jäniksen
makuulla).
-- On varmaankin löytänyt, sanoi Ilagin huolettomasti. -- Eiköhän
päästetä koiria, kreivi!
-- Niin, pitääpä lähteä ... yhdessäkö? -- vastasi Rostof,
katsahtaen Jersaan ja sedän Rugaihin, noihin koirainsa vaarallisiin
kilpailijoihin. "Mutta entäs jos saattavat häpeään minun Milkani!" --
ajatteli hän lähetessään Ilaginin ja sedän rinnalla jänistä.
-- Onko suuri? -- kysyi Ilagin koirainhoitajalta ja vilkaisten
rauhallisena sivulleen hän vihelsi Jersaa.
-- Entä te, Mihail Nikanoritsh? -- kääntyi hän setään.
Setä ajoi jurona.
-- Mitäpä minusta, teidän koiranne -- selvä juttu mars! -- ovat
tuhansien arvoisia, kylillä ostettuja. Koettakaa te omianne, minä
katselen!
-- Rugai! No, no -- huusi hän. -- Rugajushka! -- hän lisäsi,
tahtomattaankin ilmaisten tällä hyväilynimellä, miten rakas koira
hänelle oli ja miten rajattomasti hän luotti tähän ruskeaan koiraansa.
Natasha huomasi ja tunsi, miten innostuneita olivat molemmat vanhukset
ja hänen veljensä, ja tämä innostus tarttui häneenkin.
Metsästäjä seisoi yhä kunnaalla ratsuruoska kädessä, ja herrat ajoivat
käyden häntä kohti; koiraparvi kulki vainion reunaan ja kääntyi
poispäin jäniksestä; metsästäjät ajoivat myös toisaalle. Kaikki
kulkivat hiljaa ja rauhallisina.
-- Minne on päin? -- kysyi Rostof kun oli saapunut noin sadan askeleen
matkalle metsästäjästä.
Metsästäjä ei ehtinyt vielä vastaamaan, kun jänis, vaaran vainuten,
hypähti makuulta. Kahleissa olevat koirat syöksyivät kiljuen ylös
kunnaalle; kaikilta suunnilta hyökkäsi vapaina kulkevia susikoiria
jäniksen jälkiin. Rauhallisena kulkeva metsästysseurue joutui hetkessä
kuohuntaan: koirainohjaajat kirkuivat koirilleen, johtaen niitä
jäljille, susikoirain hoitajat kiihoittivat koiriaan ja lensivät
täydessä lennossa kentälle. Rauhallinen Ilagin, Rostof, setä ja Natasha
menettivät kokonaan malttinsa ja lensivät ratsuillaan tietämättä
itsekään miten ja minne, seuraten vain silmillään koiria ja jänistä ja
sydän kurkussa seuraten ajon kulkua. Jänis oli suuri ja nopeakoipinen.
Noustuaan makuulta ei jänis heti lähtenyt loikkimaan. Se istahti
hetkeksi, höristi korvansa ja kuunteli kaikkialta kuuluvia huutoja ja
töminää. Se hypähti ensin jonkun kerran hiljalleen, päästäen koirat
aivan lähelle, mutta kun se oli selvillä suunnasta ja vaaran
suuruudesta veti se korvansa luihuun ja painautui loikkimaan minkä
koivista lähti. Se oli maannut sänkipellossa, mutta nyt juoksi se
rapakkoista rämeikköä kohti. Jäniksen löytäjän kaksi koiraa, jotka
olivat lähinnä jänistä, pääsivät ensimmäisinä jäljille, mutta ne olivat
vielä kaukana jäniksestä, kun Ilaginin ruskeankailava Jersa porhalsi
niiden ohi, läheni yhä jänistä ja päästyään mittansa päähän siitä
syöksyi suu auki hirveällä vauhdilla tarttuakseen sen häntään. Se oli
varma onnistumisestaan, mutta pöllähtikin suin päin maahan. Jänis
köyristi selkänsä ja paransi vauhtiaan. Jersan jälissä viiletti
mustankailava Milka ja läheni nopeasti jänistä.
-- Milushka! Kultaseni! -- huusi riemuitseva Nikolai. Tuossa hetkessä
näytti Milka saavuttavan jäniksen. Mutta jänis pysähtyi, ja Milka lensi
kovassa vauhdissa sen ohi. Pian oli Jersa taas jalkeilla, laukkasi
aivan jäniksen kintereillä ja näytti varovaisena mittailevan välimatkaa
voidakseen iskeä jäniksen pakaroihin.
-- Jersanjka! Sisko kulta! -- huusi Ilagin vaikeroivin oudoin äänin.
Jersa ei kuullut hänen rukouksiaan. Kun se juuri oli tarttumassa
jänikseen, lisäsi tämä vauhtiaan ja kääntyi sänkipellon ja rämeikön
väliselle karkeelle. Rinnan kuni vaunupari viilettivät taas Milka ja
Jersa jäniksen jälissä, mutta jänis juoksi karkeella paremmin kuin
koirat, ja välimatka piteni.
-- Rugai! Rugajushka! Selvä juttu mars! -- kuului samassa sedän ääni,
ja ruskea, köyryselkäinen Rugai saavutti Milkan ja Jersan. Pian kiiti
se niiden ohikin ja julman rajuna se hyökkäsi jäniksen niskaan. Jänis
kuupertui karkeelta rämeikköön. Entistään kiukkuisempana hyökkäsi Rugai
jäniksen kimppuun, riuhtoi polviaan myöten rapakossa, ja samassa
kieriskelivät sekä koira että jänis likaisessa liejussa. Pian oli
koiraparvi heidän ympärillään. Hetken kuluttua saapuivat metsämiehetkin
paikalle. Ainoastaan onnellinen setä laskeutui satulasta jänistä
korjaamaan. Hän ravisti jänistä saadakseen sen verestä puhtaaksi ja
vilkui levottomana ympärilleen. Hänen silmänsä pyörivät, kädet ja jalat
eivät pysyneet alallaan, ja hän puhua löpötti, tietämättä itsekään
kenelle ja mitä. -- Selvä juttu mars! ... siinä se on koira ... kaikki
jätti jälkeensä, sekä tuhansien arvoiset että ruplan arvoiset ... selvä
juttu mars, -- hän puhui hengästyksissään ja vilkuen vihaisena
ympärilleen, aivan kuin olisi jotakuta sättinyt, tai aivan kuin
olisivat kaikki olleet hänen vihamiehiään ja häntä syvästi loukanneet,
ja joille hän nyt viimeinkin oli saanut kostaa. "Siinä ovat teidän
tuhansien arvoisenne -- selvä juttu mars!..."
-- Rugai, hoi jakajaisille! -- sanoi setä heittäen koiralleen
rapakkoisen jäniksenkäpälän; -- olet sen ansainnut, selvä juttu mars!
-- Se väsyi, kun kolme kertaa yksinään oli jäniksen kintereillä, --
puhui Nikolai ketään kuuntelematta tai välittämättä kuuliko kukaan
hänen puhettaan.
-- Mitäpä siitä kun juoksi jäniksen ohi! -- huomautti eräs Ilaginin
metsästäjistä.
-- Kun oli saarrettu, niin saattoihan sen saada kiinni mikä piski
tahansa, -- puhui samaan menoon punakka Ilagin, joka ajosta ja
mielenkuohusta tuskin saattoi hengittää. Natashakin joutui hälinään ja
kiljui ilosta ja innostuksesta niin kimakasti että korvia vihloi. Tällä
kiljunnallaan hän ilmaisi samaa kuin muut metsämiehet, kovaäänisellä
puhelullaan. Ja tämä kiljunta kuului niin kummalta, että hän itse ja
kaikki muutkin olisivat sitä ihmetelleet ja hävenneet, jos se joskus
muulloin olisi sattunut. Setä sitoi itse jäniksen ja heitti sen sulavan
reippaasti ratsulleen. Hän oli moittivan ja ylpeän näköinen, ei sanonut
enää sanaakaan, nousi rautiaansa selkään ja lähti ajamaan. Muut
metsämiehet olivat surullisen ja loukkaantuneen näköisiä, ja kesti
kauvan ennenkuin he taas pääsivät teeskennellyn rauhalliseen
mielentilaan. Kauvan katselivat he ruskeata köyryselkäistä, rapakkoon
tahriutunutta Rugaita, joka kahleitaan helistellen voittajan
varmuudella astua tallusteli rautiaan jälissä.
"Niin, olen samallainen kuin muutkin, kun ei ole kysymyksessä ajo.
Mutta silloin, siunaa ja varjele!" -- tuntui Nikolaista tämän koiran
ilme sanovan.
Ja siksipä tuntuikin Nikolaista mairittelevalta, kun setä kaikesta
tapahtuneesta huolimatta jonkun ajan kuluttua ajoi hänen luokseen ja
rupesi juttusille.