Nikolai Rostof oli tällä vähin yhä paikallaan ja odotteli petoa. Ajon
suunnasta ja etäisyydestä, koirain äänistä ja metsästäjäin huudoista
hän päätteli, mitä oli tekeillä metsikössä. Hän tiesi että metsikössä
oli sekä nuoria että vanhoja susia; hän tiesi, että ajokoirat olivat
jakautuneet kahteen parveen, että jossain oli päästetty peto
saarroksesta ja että oli tapahtunut jokin onnettomuus. Hän odotti joka
hetki pedon saapuvan hänen lymypaikalleen. Hän suunnitteli tuhansilla
eri tavoilla miten ja mistä peto ilmestyisi, ja miten hän sen
saartaisi. Toivo muuttui toivottomuudeksi. Usean kerran hän kääntyi
Jumalaan ja rukoili, että peto tulisi hänen lymypaikalleen; hän rukoili
intohimoisen häveliäästi, kuten rukoillaan ankaran mielenliikutuksen
vallassa, jonka syynä on jokin vähäpätöinen asia. "Helppohan on sinun
suoda tämä minulle!" -- puhui hän Jumalalle. "Tiedän, että olet suuri,
ja että on synti tällaisia pyytää, mutta, suuri Jumala, anna sittenkin
vanhan suden osua osalleni ja, salli Karain sedän nähden, joka tuolla
paraillaan katselee hyökätä sen kimppuun ja antaa sille kuolinisku."
Tuhannen kertaa puolen tunnin kuluessa katsahti Rostof jännitettynä ja
rauhattomana aukeamaan, missä kaksi harvaoksaista tammea kohosi
haavikosta, ja vesien uurtamaan rotkon seinämään ja oikealta pensaiden
takaa vilahtelevaan sedän lakkiin.
"Ei, ei ole minulle tätä onnea suotu", -- ajatteli Rostof, "ja mitä se
maksaisi! Ei ole suotu! Ei ole minulla mitään onnea, ei sodassa eikä
korttipelissä." -- Selvästi välähtivät hänen muistossaan Austerlitz ja
Dolohof. "Kunpa edes kerran elämässään saisi surmata vanhan suden,
muusta en välittäisikään!" -- ajatteli Rostof jännittäen äärimmilleen
kuuloaan ja näköään, vilkuen milloin oikealle milloin vasemmalle ja
tarkaten ajon pienimpiäkin vaihteluja.
Hän katsahti taas oikealle ja huomasi, että avonaisella kentällä jokin
juoksi häntä kohti. "Ei, se on mahdotonta!" -- ajatteli hän huoahtaen
raskaasti, kuten huoahtaa ihminen, kun viimeinkin hänen harras toivonsa
on toteutunut. Häntä kohtasi suurin onni -- ja näin luontevasti,
loistotta, humutta ja menotta. Rostof ei uskonut silmiään, ja tätä
epäilystä kesti hetkisen. Susi jatkoi yhä kulkuaan ja hyppäsi raskaasti
ojanteen yli. Se oli vanha peto, jolla oli harmaa selkä ja punertava
remppuvatsa. Se juosta lönkötteli hiljalleen, luullen varmaankin, ettei
kukaan sitä näe. Henkeään pidätellen vilkasi Rostof koiriin. Muutamat
niistä makasivat, toiset seisoivat rauhallisina, sillä ne eivät olleet
vielä sutta huomanneet. Vanha Karai makasi keränä ja kirpusti äkäisenä
keltaisilla hampaillaan takapakaraansa.
-- Us- us- us- -- päästeli Rostof hiljaa huultensa välistä. Koirat
nousivat makuulta ja höristivät korviaan. Karai lopetti kunimisen,
nousi, höristi korviaan ja heilautti hännällään, josta riippui
karvatakkuroita.
"Päästänkö jo koirat?" -- puheli Nikolai itsekseen, kun susi yhä häntä
läheni ja loittoni yhä pitemmälle metsänlaidasta. Samassa suden ilme
muuttui: se vavahti nähtyään luultavasti ensi kerran eläessään
ihmissilmät, jotka tuijottavat suoraan häneen. Katsahtaen arasti
metsästäjään susi pysähtyi. -- Takasinko vaiko eteenpäin? -- näytti se
miettivän, ja lähti laukkaamaan pehmein, sulavin, hätäilemättömin,
mutta päättävin hypyin.
-- Us- us- us! -- huusi Nikolai huumaantuneena, ja käskemättä syöksyi
hänen hyvä hevosensa suin päin alas rinnettä yli veden uurtamain
ojanteiden ja kuilujen päästäkseen suden eteen. Vielä nopeimpina
kiisivät koirat sivuuttaen hevosen. Nikolai ei kuullut omaa ääntään, ei
tuntenut että istui hevosen selässä, ei nähnyt koiria eikä ympäröivää
seutua; hän näki ainoastaan suden, joka lisätyin vauhdin loikki yhä
samaan suuntaan. Lähinnä sutta oli mustankailava, leveälanteinen Milka.
Lähemmäksi, lähemmäksi ... nyt se on jo aivan sen kintereillä. Susi ei
ollut tietääkseenkään, vilkasihan vain ohimennen koiraan. Milka ei
tapansa mukaan hyökännyt suden niskaan, vaan töksähteli häntä pystyssä
etujaloilleen.
-- Us- us- us! -- kirkui Nikolai.
Ruskea Ljubim syöksähti esiin Milkan takaa, ryntäsi kiivaasti suden
kimppuun ja kävi hampain tämän pakaroihin, mutta hypähti samassa
peljästyneenä syrjään. Susi istahti, loksautti hampaitaan ja painautui
taas eteenpäin koko koiraparven seuratessa aivan kintereillä.
"Pääsee pakoon! Ei, mahdotonta!" -- ajatteli Nikolai ja huusi yhä ääni
käheänä.
-- Karai! Us- us- us! -- hän huusi etsien koirain joukosta vanhaa
urosta, johon nyt liittyi hänen viimeinen toivonsa. Karai teki
parastaan kankeilla jaloillaan ja koetti raskaasti juosten ehättää
oikotein suden eteen. Mutta suden vauhdista päättäen näytti Karai
erehtyneen laskuissaan. Nikolai näki jo aivan lähellä edessään metsän,
jonne päästyään susi varmaan olisi pelastanut turkkinsa. Suden eteen
ilmestyi metsästäjä koirineen, Nikolai ei vielä menettänyt toivoa.
Nikolaille outo tummanruskea, pitkäruumiinen uroskoira laukkasi
vinhasti sutta vastaan ja oli vähällä viedä tämän kumoon. Susi nousi
uskomattoman vikkelästi, hyökkäsi koiran kimppuun ja iski hampaansa sen
kylkeen. Verissään, ammottava haava kyljessä vaipui koira maahan,
kiljuen julmasti.
-- Karajushka! Kultani!... -- vaikeroi Nikolai. Tämä odottamaton
välinäytös auttoi vanhaa Karaita, joka takkuisine pakaroineen oli enää
viiden askeleen päässä sudesta. Aivan kuin vaaran tuntien vilkasi susi
Karaihin, kumisti hännän koipien väliin ja lisäsi vauhtia. Mutta
samassa -- Nikolai ei muuta nähnyt kuin että jotain tapahtui Karaille
-- oli se suden niskassa, ja yhdessä suden kanssa se härkäpyllyä
kierähti ojassa.
Nikolai näki suden temmeltävän koirain kanssa ojassa. Koirain keskeltä
näkyi suden harmaa selkä, toinen takajalka, ja korvat luimussa se
pelästyneenä ja hengästyneenä katseli Nikolaita. Karai oli iskenyt
hampaansa sen kurkkuun. Tämä hetki oli Nikolain elämässä hänen
onnellisimpiaan. Hän oli jo tarttunut satulan kaaseen ja aikoi
laskeutua maahan antaakseen sudelle surmaniskun, kun samassa näki suden
pään kohoutuvan koirain keskeltä. Hetken kuluttua sai susi etujalkansa
ojan reunalle. Se louskutteli hampaitaan (Karai oli irroittanut
hampaansa sen kurkusta), hypähti ojasta ja lähti häntä luimussa
jatkamaan matkaansa. Karvat pörrössä kömpi ojasta Karai, joka
varmaankin oli loukkautunut tai haavottunut.
-- Jumalani! Miksi?... -- huusi Nikolai toivottomana.
Sedän metsästäjä ajoi toiselta suunnalta suden eteen, ja koirat
pysäyttivät taas pedon. Taas oli se koirain keskellä.
Nikolai, hänen ratsupalvelijansa, setä ja hänen metsästäjänsä
kieppuivat suden ympärillä, usuttivat koiria, huusivat ja aikoivat
laskeutua satulasta antamaan surmaniskua niin pian kuin susi vain
laskeutui istumaan ja kannustivat hevosiaan, kun vain susi hetkeksikin
vapautui koirista ja koetti lähestyä metsää, ainoata pelastajaansa.
Jo temmellyksen alussa oli Danilo ilmestynyt aukeamalle, kun oli
kuullut koiria usutettavan. Hän näki, miten Karai hyökkäsi suden
niskaan, ja pysäytti hevosensa, luullen leikin loppuneen. Mutta kun hän
huomasi, että ratsastajat yhä vielä istuivat satulassa ja susi pääsi
koirain kynsistä ja yritti livistämään, kannusti hän valakkaansa ja
karautti täydessä lennossa, ei sutta kohti, vaan sen eteen metsän
laitaan. Näin saapuikin hän temmellyspaikalle juuri silloin, kun sedän
koirat toisen kerran pysäyttivät suden.
Danilo ei enää huutanut. Hänellä oli vasemmassa kädessä paljastettu
metsästyspuukko ja oikeassa hän heilutteli ratsuruoskaa, jolla
läimäytteli kuin rautavitjoilla valakkaansa kylkiin.
Nikolai ei ollut huomannut Daniloa ennenkun hänen ohitseen vinhasi
puuskuva valakka. Samassa kuuli hän jonkun töpsähtävän maahan ja
huomasi Danilon koirain keskellä rähmällään suden selässä tavoittelevan
pedon korvia. Sekä koirat että metsästäjät, vieläpä itse susikin
käsittivät, että leikki oli lopussa. Korvat luimussa koetti pelästynyt
susi nousta, mutta koirat riippuivat sen turkissa. Danilo nousi
seisaalleen, laskeutui hervottomana ruumiinsa koko painolla suden
selkään, tarttuen samalla sen korviin. Nikolai aikoi antaa sille
surmaniskun, mutta Danilo kuiskasi: -- Tarpeetonta, pistämme kapulan
sen suuhun, -- ja samassa hän painoi jalkansa suden kaulalle. Suden
suuhun pistettiin kapula, joka sidottiin aivan kuin kuonokopaksi, jalat
sidottiin kahleilla, ja Danilo heilautti pari kertaa avutonta petoa
koivista.
Onnelliset, väsyneet metsästäjät nostivat elävän suden pärskivän,
säikähtyneen hevosen selkään, ja vinkuvien koirien saattamana
lähdettiin sutta kuljettamaan sovitulle yhtymäpaikalle. Koko seurue
kokoontui sutta katselemaan. Kapula suussa ja leveäotsainen pää
kallellaan katseli tämä suurilla lasisilmillään ympäröivää ihmis- ja
koiralaumaa. Kun siihen koskettiin, sävähti se ja putkautti sidottuja
jalkojaan katsellen avuttomana ympärillä olijoihin. Vanha kreivikin
ajoi suden luo ja koski siihen.
-- Oh, miten suuri, -- hän sanoi. -- Suuri, vai mitä? -- kysyi hän
Danilolta, joka seisoi hänen vieressään.
-- Suuri on, teidän ylhäisyytenne, -- vastasi Danilo ja paljasti
hätäillen päänsä.
Kreivi muisti, miten oli päästänyt suden livistämään ja Danilon
käytöksen tämän johdosta.
-- Mutta olitpa, veliseni, kiukkuinen, -- sanoi kreivi.
Danilo ei vastannut, hymyilihän vaan lapsellisen pehmeästi ja
kohteliaan suloisesti.