Vanha kreivi, joka koko ikänsä oli ollut innokas metsästäjä, oli jo
luovuttanut näiden asiain hoidon pojalleen, mutta nyt oli hän erittäin
iloisella tuulella ja päätti siis lähteä nuorten mukana metsälle.
Tunnin kuluttua oli koko seurue valmiina kuistin edustalla. Nikolai oli
ankaran ja vakavan näköinen aivan kuin ihminen, jolla ei ole aikaa
turhiin jaarituksiin. Hän tarkasti koko seurueen, lähetti koirat ja
metsästäjät edelle ja nousi itse raution Donetsinsa satulaan, vihelsi
omille koirilleen ja lähti aumapihan kautta ajamaan suoraan poikki
vainion Otradnon näreikköä kohti. Vanhan kreivin valkojouhista,
rautiasta valakkaa Vifljankaa kuljetti ratsupalvelija, sillä itse lähti
kreivi määrätylle vartiopaikalle vaunuissa.
Ajokoiria oli kaikkiaan 54, joita ohjasi kuusi hoitajaa.
Metsästäjiä, herroja lukematta, oli kahdeksan, joiden jälissä juoksi
viidettäkymmentä vinttikoiraa. Kaikkiaan lähti siis metsälle, kun
herrainkin koirat luetaan, noin 130 koiraa ja 20 ratsastavaa
metsästäjää.
Jokainen koira tunsi isäntänsä ja nimensä, jokainen metsästäjä
tehtävänsä ja paikkansa. Kun seurue oli päässyt talon piiristä lähti se
rauhallisen hiljaa verkalleen kulkemaan Otradnon näreikköä kohti.
Hevoset astuivat pellolla kuin höyhenpatjoilla, silloin tällöin vain
mäiskien kavioillaan rapakossa, kun kuljettiin teiden poikki. Synkkä
taivas yhä vieläkin laskeutui maata kohti; oli tyyni, ilma lämmin,
luonto äänetön. Toisinaan kuului metsästäjän vihellys, toisinaan
hevosen pärskyntä, toisinaan koirapiiskan sihaus tai paikaltaan
poistuneen koiran vingahdus.
Kun seurue oli kulkenut virstan verran, tuli sitä vastaan sumusta viisi
ratsastajaa koirineen. Eellimmäisenä ratsasti nuortea, kaunis vanhus,
jolla oli rehevät harmaat viikset.
-- Terve, setä, -- sanoi Nikolai, kun vanhus oli saapunut seurueen luo.
-- Selvä juttu mars!... Arvasinhan, -- puhui setä (Rostovien kaukainen
sukulainen ja köyhä naapuri), -- arvasinhan, ettet kestäisi kiusausta,
ja oikein teit kun lähdit. Selvä juttu mars! (Tämä oli sedän ainainen
sanontatapa). Päästä heti koirat näreikköön, sillä Girtshik ilmoitti,
että Ilaginit ovat koirineen Kornikissa; he vievät sinulta -- selvä
juttu mars! -- poikueen nenän alta.
-- Sinne olenkin matkalla. Jokohan koirat olisivat koottavat? -- kysyi
Nikolai, -- käskenkö kokoomaan...
Ajokoirat koottiin yhteen parveen, ja Nikolai ja setä lähtivät rinnan
edelleen. Natasha, joka oli kääriytynyt huiveihin niin että ainoastaan
kirkkaat silmät ja elostuneet kasvot näkyivät niiden alta, ratsasti
sedän ja Nikolain luo. Hänen kintereillään ratsastivat Petja, Mihailo
ja ratsupalvelija, joka oli pantu Natashan hoitajaksi. Petja nauroi
jotakin löi ja nyki ratsuaan. Natasha istui ketterän varmana sysimustan
Arabtshikinsa selässä ja ohjasi sitä vaivatta ja tottuneen varmasti.
Setä katsahti tyytymättömänä Natashaan ja Petjaan. Hän ei kärsinyt
lastenleikkiä vakavissa asioissa.
-- Terve, setä, mekin olemme mukana! -- huusi Petja.
-- Terve, terve, mutta älkää sotkettako hevosilla koiria, -- sanoi setä
tylysti.
-- Nikoljenjka, mikä verraton koira tuo Trunila! Se tunsi minut, --
puhui Natasha, osoittaen veljelleen lempikoiraansa.
"Trunila ei ensiksikään ole koira, vaan ajokoira", -- ajatteli Nikolai
ja katsahti tylysti sisareensa, tarkoittaen tällä, että sisar huomaisi,
miten kaukana heidän tällä hetkellä oikeastaan pitäisi olla toisistaan.
Natasha käsitti veljensä tarkoituksen.
-- Älkää luulko, setä, että me ketään häiritsemme, -- sanoi Natasha. --
Me pysymme paikallamme emmekä hievahdakkaan.
-- Oikein ajateltu, pikku kreivitär, -- sanoi setä! -- Mutta älkää vain
pudotko satulasta, -- hän lisäsi: -- muuten, selvä juttu mars!
Otradnon näreikkö häämöitti jo satasen sylen päästä, ja koirain
ohjaajat olivat aivan metsän laidassa. Nikolai ja setä olivat jo
lopullisesti päättäneet, mistä koirat laskettaisiin metsään. Nikolai
määräsi Natashalle lymypaikan, mihin hänen arvelunsa mukaan petoa ei
ollut odotettavissakaan, ja lähti itse kiertämään rotkon taitse.
-- No, veli hopea, kova on vastustaja, -- sanoi setä: -- katso vain,
ettei pääse livistämään.
-- Ties hänen, -- vastasi Nikolai. -- Karai, hei! kiihoitti hän koiraa,
vastaten täten sedän varoituksiin. Karai oli vanha, ruma, viiksiniekka
uroskoira, joka yksinään uskalsi käydä suurimmankin suden kimppuun.
Kaikki asettuivat paikoilleen.
Vanha kreivi, joka tunsi poikansa kiihkeän metsästysinnon,
koetti ajoissa ehtiä määräpaikalle ja ennen koirainhoitajaa saapuikin
hän iloisena ja punakkana mustain vetämissä vaunuissa hänelle
määrätylle lymypaikalle. Suorittuaan turkkinsa ja varustauduttuaan
metsästystamineilla hän istuutui lihavan, sileäksi suitun, rauhallisen
ja lauhkean Vifljankansa selkään, joka jo oli harmaantunut kuten
isäntäkin. Vaunupari lähetettiin kotiin. Vaikkei Ilja Andreitsh
ollutkaan sielultaan oikea metsämies, niin tunsi hän silti tarkoin
kaikki metsästyssäännöt ja siksi hän suuntasikin ratsunsa pensaikkoon,
selvitteli ohjat, sovittautui satulaan ja kun tunsi olevansa valmis
katsahti hymyillen sivulleen.
Hänen vieressään seisoi hänen kamaripalvelijansa Semjon Tshekmar,
tottunut ratsastaja, mutta nykyään jo kangistunut. Tshekmar piteli
kahleista kolmea uljasta susikoiraa, jotka olivat yhtä lihavia kuin
isäntä ja hevonenkin. Kaksi vanhaa viisasta koiraa makasi kahleitta.
Noin sadan askeleen päässä, metsän laidassa oli kreivin toinen
ratsupalvelija Mitjka, huima ratsastaja ja kiihkeä metsämies. Vanhan
tavan mukaan joi kreivi ajon alkajaisiksi ryypyn ryytiviinaa, einehti
hiukan ja tyhjensi palan painimeksi puoli pulloa rakasta _bordeauxta_.
Ilja Andreitsh oli käynyt hieman punakaksi ajosta ja viinistä; hänen
kosteat silmänsä loistivat, ja istuessaan turkkiin kääriytyneenä
satulassa hän muistutti pientä poikasta, joka on viety kävelylle
raittiiseen ilmaan.
Kun laiha, lomoposkinen Tshekmar oli toimittanut kaikki tehtävänsä
katsahti hän herraansa, jonka kanssa oli elänyt 30 vuotta
sydämellisissä väleissä, ja huomattuaan herransa hyvän tuulen hän
odotteli hupaisan keskustelun alkamista. Kolmaskin henkilö läheni heitä
varovaisesti metsän laidasta ja asettui kreivin taakse. Tämä henkilö
oli harmaahapsinen vanhus, jolla oli yllä naisen viitta ja päässä
korkea yötanu. Hän oli narri Nastasja Ivanovna.
-- Kuulehan, Nastasja Ivanovna, -- kuiskasi kreivi tulijalle silmää
iskien, -- älä vain säikäytä petoa, muuten Danilo sinut pehmittää.
-- Pehmittää ... lehmittää, -- sanoi Nastasja Ivanovna.
-- Hiljaa... -- varoitteli kreivi ja kääntyi Semjoniin.
-- Oletko nähnyt Natalia Iljinitshnaa? -- hän kysyi Semjonilta. --
Missä hän on?
-- Tuonne jäivät Petja herran kanssa Scharovon heinistön luo, --
vastasi Semjon hymyillen. -- Nainen on, mutta innokas metsästämään.
-- Etkö ihmettele, Semjon, miten hyvin hän ratsastaa ... mitä? -- sanoi
kreivi, miehille vetää vertoja.
-- Jopa täytyy ihmetellä. Rohkea on ja taitava.
-- Mutta missä on Nikolasha? Ljedovon kunnaan takanako, vai miten? --
kysyi kreivi, yhä kuiskaten.
-- Siellä, siellä. Kyllä hän tietää, minne asettua pitää. Niin tarkkaan
tuntee metsästyksen, että me Danilon kanssa toisinaan hämmästymme, --
puhui Semjon, mairitellen kreiviä.
-- Miten verrattomasti hän ratsastaa, mitä? Ja miten komea on
satulassa, mitä?
-- Vaikka kuvan maalaisi! Kun tässä tuonaan Savarsinskin heinikosta
ajoimme ketun, niin lähti hän lymypaikastaan laukkaamaan niin julmasti
että -- hevonen on tuhannen markan arvoinen, mutta ratsastaja on
verraton. Sellaista saa etsiä!
-- Etsiä... -- toisti kreivi, nähtävästi säälien, että Semjon niin pian
lopetti ylistysvirtensä. -- Etsiä, -- hän vielä toisti, nostaen turkin
liepeitä ja kaivaen taskustaan nuuskarasiaa.
-- Kun hän eräänä päivänä tuli puolipäiväjumalanpalveluksesta täysissä
juhlatamineissa, niin menee Mihail Sidoritsh... Semjon ei ehtinyt
pitemmälle, sillä samassa kajahti tyynessä ilmassa kiihkeä haukunta.
Ajoon otti osaa pari, korkeintaan kolme koiraa. Semjon kuunteli
pää kallellaan ja häristi sormellaan kreiville. -- Ovat poikuen
kinterillä ... -- hän kuiskasi, -- ajavat suoraan Ljadovoa kohti.
Kreivi jäi hymyhuulin, nuuskarasia kädessä katselemaan aukeamaa kohti.
Koirain haukuntaa seurasi Danilon torven rämähdys, joka ilmoitti, että
oltiin suden jälillä; koko koiraparvi yhtyi kolmeen ajajaan, ja pian
raikui ja soi metsä ajokoirien haukunnasta ja kiljunnasta, joka on
ominainen koirille kun ne ajavat sutta. Koirainhoitajat olivat
raivoissaan: he huusivat ja ulvoivat, mutta ylinnä muita kuului Danilon
ääni, milloin syvänä bassona, milloin vihlovan korkeana tenorina. Se
tuntui täyttävän koko metsän, tunkeutuvan kedolle ja kauvan siellä
väräjävän.
Kuunneltuaan hetkisen kreivi ja hänen ratsupalvelijansa huomasivat,
että koirat olivat jakautuneet kahteen parveen: toinen, suuri parvi,
joka haukkui erittäin kiivaasti, alkoi edetä, toinen ajoi metsässä
kreivin kohdalla, ja sieltä kuului myös Danilon ulvonta. Toisinaan ei
eroittanut eri parvien haukuntaa yleisestä kiljunnasta, mutta selvästi
saattoi huomata, että molemmat parvet loittonivat.
Semjon huoahti ja kumartui irroittamaan kahleisiinsa sotkeunutta nuorta
uroskoiraa; kreivikin huoahti ja huomattuaan nuuskarasian kädessään hän
otti siitä näpillisen. "Takasin!" -- kirkasi Semjon uroskoiralle, joka
oli poistunut pensaikosta. Kreivi vavahti ja pudotti nuuskarasiansa.
Natasja Ivanovna laskeutui satulasta sitä ottamaan. Kreivi ja Semjon
katselivat häntä.
Yhtäkkiä, kuten usein tapahtuu, alkoi haukunta lähetä, ja heistä tuntui
kun olisivat he jo nähneet koirien avonaiset kidat ja ulvovan Danilon.
Kreivi vilkasi oikealle ja näki Mitjkan silmät selällään katselevan
heitä ja lakillaan huitoen osoittavan vastakkaiseen suuntaan.
-- Olkaa varuillanne! -- huusi Mitjka hätäisen tuskallisena ja
päästettyään koirat kahleista hän lähti täyttä nelistä ajamaan kreiviä
kohti.
Kreivi ja Semjon ajoivat lymypaikastaan ja näkivät vasemmalla
puolellaan suden hiljalleen jollottavan heidän äskeistä lymypaikkaansa
kohti. Koirat vinkuivat innossaan, riehtautuivat kahleistaan ja
syöksyivät hevosten jalkain lomitse suden jälkiin.
Susi pysähtyi hetkeksi, käänsi kömpelösti, aivan kuin sillä olisi ollut
paise kurkussa, leveäotsaisen päänsä koiriin, hypähti sitten pari
kertaa ja katosi häntäänsä heiluttaen metsän laitaan. Samassa alkoi
ilmestyä aukeaman vastakkaiselta puolelta hätäisiä koiria, ensin yksi,
sitten toinen, kolmas, ja viimein koko parvi. Ne vinkuivat ja
kiljuivat aivan kuin olisivat hädissään parkuneet. Sitten taipuivat
pähkinäpensaan oksat ja aukeamalle ilmestyi Danilon tummanruskea
vaahdossa uiva hevonen. Eteenpäin kyyristyneenä istui sen selässä
Danilo avopäin, harmaat, takkuiset hiukset löyhyen punakoilla hikisillä
kasvoilla.
-- Hoi, hoi, hoi!... -- hän kirkui. Kun hän näki kreivin, välähti vihan
tuli hänen silmissään.
-- Pr... -- kirkasi Danilo ja uhkasi ratsupiiskallaan kreiviä.
-- Päästävät suden!... Jopa ovat metsämiehiä! -- ja ryhtymättä
pitempään sananvaihtoon hämmentyneen ja säikähtyneen kreivin kanssa
Danilo purki kreiviä varten varatun vihansa märän valakkansa kupeisiin
ja lähti täyttä laukkaa nelistämään koirien jälkiin. Kreivi katseli
ympärilleen kuin rangaistuksen kärsinyt ja koetti hymyillen herättää
Semjonissa myötätuntoisuutta tukalassa asemassaan. Mutta Semjonia ei
näkynyt ei kuulunut: hän oli lähtenyt kiertämään suden eteen estääkseen
sitä pääsemästä näreikköön. Kahdelta taholta olivat vinttikoirain
kuljettajatkin koettaneet ehtiä suden eteen, mutta tämä kulki
pensaikossa ja livahti metsästäjiltä metsään.