Talvi teki jo tuloaan. Aamupakkaset kopersivat syksyisten sateiden
liottaman maan roudalle; ruoho oli takkuuntunut, mutta loisti vielä
kirkkaan vihreänä ruskean, karjan sotkeman syyssängen ja kirkkaan
keltaisen toukosängen keskestä. Tattarisänki pisti punaisena silmään.
Kunnaat ja mättäät, jotka vielä elokuun lopulla olivat olleet vihreitä
keitaita mustien halmeiden ja sängistöjen keskellä, loistivat nyt
kullankeltaisina ja kirkkaan punaisina viheriöivän oraan keskestä.
Jänis oli jo vaaleentumassa, kettupoikueet alkoivat hajaantua ja suden
pennut olivat jo koiran kokoisia. Oli paras metsästysaika. Nuori,
tulinen Nikolai oli saanut koirat jo ajokuntoon, vieläpä ne olivat niin
kiihtyneetkin, että yleisessä metsästäjäin neuvottelussa päätettiin
suoda niille kolmen päivän lepo. Syyskuun 16 p:nä päätettiin taas alkaa
ajo taimistossa, missä oli ajamaton susipoikue.
Tällään olivat asiat syyskuun 14 p:nä.
Koko päivän olivat metsämiehet kotosalla; oli purevan kylmä sää, mutta
iltapuoleen alkoi suojata. Kun Nikolai 15:nen päivän aamuna yönuttuun
pukeutuneena vilkasi akkunasta huomasi hän olevan verrattoman
metsästyssään: taivas näytti sulavan ja laskeutuvan hiljalleen maahan.
Ei ollut tuulen vierettäkään, pienen pienet utu hiutaleet vain
hiljalleen hipuivat maata kohti. Paljastuneilla puiden oksilla
hereilivät kirkkaan kuulakat vesipisarat ja tipahtelivat äsken
varisseille lehdille. Kasvitarhan kostea, musta multa kiilsi kuin
unikukka ja sulautui silmältä harmaaseen tihkuvaan utuvaippaan. Nikolai
tuli kostealle, poroiselle kuistille: lemahti koirilta ja lakastuneelta
lehvältä. Mustankailava, leveälanteinen narttu Milka, jolla oli suuret
mustat muljosilmät, tunsi isäntänsä, nousi makuulta, peräytyi hiukan ja
laskeutui koivilleen jäniksen tapaan, hypähti sitten odottamatta
isäntänsä rinnoille ja nuoli tämän suun ja viikset. Vinttikoira makasi
kukkakäytävällä, huomasi sekin isäntänsä ja hyökkäsi selkä köyryssä
kuistille. Häntä pystyssä se hyväili isäntäänsä, nyhkien hänen
jalkojaan.
-- Ho hoi! kuului samassa tuo tuttu metsämiehen huuto, jota on mahdoton
tarkalleen matkia ja jossa on mahdollisuuksia syvimpään bassoon ja
heleimpään tenoriin; ja nurkan takaa ilmestyi koirien hoitaja ja
metsästäjä Danilo, kurttunaamainen, harmaahapsinen vanhus, jonka tukka
oli leikattu vähävenäläiseen tapaan.[68] Hänellä oli kädessä pitkä
koiraruoska ja kasvoilla niin itsetietoisen morski ja kaikkea
halveksiva ilme että sellaisen saattaa nähdä ainoastaan todellisen
metsästäjän kasvoilla. Hän paljasti päänsä isäntänsä edessä ja katsahti
halveksivasti häneen. Ei nuori herra tästä halveksuvasta katseesta
loukkaantunut, sillä hän tiesi, että tuo kaikkea halveksiva ja kaiken
yläpuolella oleva Danilo sittenkin oli hänen miehiään ja ennen kaikkea
metsästäjä.
-- Danilo! -- sanoi Nikolai arasti, sillä hän tunsi että tämä verraton
metsästyssää, koirat ja metsästäjä olivat hänessä jo herättäneet
voittamattoman metsästysinnon, joka saa ihmisen unohtamaan kaikki
entiset päätökset, kuten rakastunut unohtaa koko maailman armaansa
lähettyvillä.
-- Mitä käskette, teidän ylhäisyytenne? -- kysyi maanalainen basso,
joka alituisesta koirain usuttamisesta oli käynyt käheäksi, ja kaksi
mustaa kiiluvaa silmää tuijotti kulmain alta vaikenevaan nuoreen
herraan. "Etkö kestä kiusausta, vai?" -- näyttivät nämä silmät kysyvän.
-- Verraton sää, eikö totta? Ja entäs ajo-ilma, ja miten olisi mainio
keli hevosille? -- puhui Nikolai rapsuttaen Milkan korvan juurta.
Danilo ei vastannut, vilkutti vain veitikkamaisesti silmäänsä.
-- Lähetin Uvarkan päivän koitteessa tiedustelemaan, -- sanoi Danilo
hetken kuluttua. -- Hän kertoi, että on _vienyt_ Otradnon näreikköön,
siellä olivat ulvoneet (vienyt sanalla Danilo tarkoitti, että emäsusi
oli pentuineen siirtynyt pesäpaikaltaan, jonka sekä Nikolai että Danilo
tiesivät, pieneen Otradnon rintametsikköön, joka oli tilalta noin parin
virstan matkan päässä).
-- Pitäisihän toki lähteä! -- sanoi Nikolai. -- Tulehan luokseni
Uvarkan kanssa.
-- Kuten käskette!
-- Älä siis ruoki koiria.
-- Ymmärrän.
Viiden minuutin kuluttua olivat Danilo ja Uvarka Nikolain suuressa
työhuoneessa. Huolimatta pienehköstä koostaan näytti Danilo huoneessa
kuin olisi siinä huonekalujen keskellä seissyt hevonen tai karhu.
Itsekin hän sen tiesi ja senvuoksi hän tavallisesti pysähtyikin aivan
oven suuhun, seisoi liikkumatta ja puhui hiljaisella äänellä, jottei
vaan turmelisi isännän suojia. Hän koetti lyhyeen sanoa sanottavansa
päästäkseen väljemmille vesille, katon alta Jumalan vapaaseen ilmaan.
Lopetettuaan tiedustelunsa ja saatuaan Danilon tunnustamaan, että
koirat ovat voimissaan (Danilonkin teki mieli metsälle), Nikolai käski
satuloimaan hevoset. Danilo oli juuri lähtemässä huoneesta, kun
huoneeseen nopein askelin astui Natasha. Hän ei ollut vielä sukinut
hiuksiaan eikä pukeutunut, oli vain kääriytynyt lapsenhoitajattaren
saaliin. Hänen mukanaan pyrähti huoneeseen myös Petja.
-- Sinä aijot lähteä, -- sanoi Natasha, -- olin siis oikeassa! Sonja
sanoi, ettei lähdettäisi. Arvasin, että tällaisella säällä ei kukaan
saattaisi pysyä kotosalla.
-- Lähdemme, -- vastasi Nikolai kylmästi, sillä hän oli aikonut lähteä
metsälle oikein vakavin aikomuksin eikä siis olisi tahtonut päästää
Natashaa eikä Petjaa mukaan. -- Lähdemme, mutta ainoastaan suden ajoon;
sinun tulee ikävä.
-- Tiedäthän, että se on suurin huvini, -- sanoi Natasha. -- Tämä on
vääryyttä, itse aikoo lähteä, käskee satuloimaan hevoset eikä sano
meille sanaakaan.
-- Ei venäläistä pidätä mikään este, lähtekäämme! -- huudahti Petja.
-- Mutta onhan äiti sanonut ettet saa lähteä, -- sanoi Nikolai
Natashaan kääntyen.
-- Mutta sittenkin lähden, lähden joka tapauksessa, sanoi Natasha
päättävästi.
-- Danilo, käske satuloimaan meidän hevosemme ja sano Mihailolle että
ottakoon mukaan minun koirani.
Danilosta tuntui huoneessa olo sopimattomalta ja raskaalta, mutta
neidin käskyn totteleminen tuntui aivan mahdottomalta. Hän loi silmänsä
maahan ja luikki kiireesti huoneesta, aivan kuin ei asia häntä
koskisikaan, ja koetti mahdollisimman siivosti päästä vapaaseen ilmaan,
jottei vain huomaamattaan tekisi mitään vahinkoa neidille.