III.

Talvi teki jo tuloaan. Aamupakkaset kopersivat syksyisten sateiden

liottaman maan roudalle; ruoho oli takkuuntunut, mutta loisti vielä

kirkkaan vihreänä ruskean, karjan sotkeman syyssängen ja kirkkaan

keltaisen toukosängen keskestä. Tattarisänki pisti punaisena silmään.

Kunnaat ja mättäät, jotka vielä elokuun lopulla olivat olleet vihreitä

keitaita mustien halmeiden ja sängistöjen keskellä, loistivat nyt

kullankeltaisina ja kirkkaan punaisina viheriöivän oraan keskestä.

Jänis oli jo vaaleentumassa, kettupoikueet alkoivat hajaantua ja suden

pennut olivat jo koiran kokoisia. Oli paras metsästysaika. Nuori,

tulinen Nikolai oli saanut koirat jo ajokuntoon, vieläpä ne olivat niin

kiihtyneetkin, että yleisessä metsästäjäin neuvottelussa päätettiin

suoda niille kolmen päivän lepo. Syyskuun 16 p:nä päätettiin taas alkaa

ajo taimistossa, missä oli ajamaton susipoikue.

Tällään olivat asiat syyskuun 14 p:nä.

Koko päivän olivat metsämiehet kotosalla; oli purevan kylmä sää, mutta

iltapuoleen alkoi suojata. Kun Nikolai 15:nen päivän aamuna yönuttuun

pukeutuneena vilkasi akkunasta huomasi hän olevan verrattoman

metsästyssään: taivas näytti sulavan ja laskeutuvan hiljalleen maahan.

Ei ollut tuulen vierettäkään, pienen pienet utu hiutaleet vain

hiljalleen hipuivat maata kohti. Paljastuneilla puiden oksilla

hereilivät kirkkaan kuulakat vesipisarat ja tipahtelivat äsken

varisseille lehdille. Kasvitarhan kostea, musta multa kiilsi kuin

unikukka ja sulautui silmältä harmaaseen tihkuvaan utuvaippaan. Nikolai

tuli kostealle, poroiselle kuistille: lemahti koirilta ja lakastuneelta

lehvältä. Mustankailava, leveälanteinen narttu Milka, jolla oli suuret

mustat muljosilmät, tunsi isäntänsä, nousi makuulta, peräytyi hiukan ja

laskeutui koivilleen jäniksen tapaan, hypähti sitten odottamatta

isäntänsä rinnoille ja nuoli tämän suun ja viikset. Vinttikoira makasi

kukkakäytävällä, huomasi sekin isäntänsä ja hyökkäsi selkä köyryssä

kuistille. Häntä pystyssä se hyväili isäntäänsä, nyhkien hänen

jalkojaan.

-- Ho hoi! kuului samassa tuo tuttu metsämiehen huuto, jota on mahdoton

tarkalleen matkia ja jossa on mahdollisuuksia syvimpään bassoon ja

heleimpään tenoriin; ja nurkan takaa ilmestyi koirien hoitaja ja

metsästäjä Danilo, kurttunaamainen, harmaahapsinen vanhus, jonka tukka

oli leikattu vähävenäläiseen tapaan.[68] Hänellä oli kädessä pitkä

koiraruoska ja kasvoilla niin itsetietoisen morski ja kaikkea

halveksiva ilme että sellaisen saattaa nähdä ainoastaan todellisen

metsästäjän kasvoilla. Hän paljasti päänsä isäntänsä edessä ja katsahti

halveksivasti häneen. Ei nuori herra tästä halveksuvasta katseesta

loukkaantunut, sillä hän tiesi, että tuo kaikkea halveksiva ja kaiken

yläpuolella oleva Danilo sittenkin oli hänen miehiään ja ennen kaikkea

metsästäjä.

-- Danilo! -- sanoi Nikolai arasti, sillä hän tunsi että tämä verraton

metsästyssää, koirat ja metsästäjä olivat hänessä jo herättäneet

voittamattoman metsästysinnon, joka saa ihmisen unohtamaan kaikki

entiset päätökset, kuten rakastunut unohtaa koko maailman armaansa

lähettyvillä.

-- Mitä käskette, teidän ylhäisyytenne? -- kysyi maanalainen basso,

joka alituisesta koirain usuttamisesta oli käynyt käheäksi, ja kaksi

mustaa kiiluvaa silmää tuijotti kulmain alta vaikenevaan nuoreen

herraan. "Etkö kestä kiusausta, vai?" -- näyttivät nämä silmät kysyvän.

-- Verraton sää, eikö totta? Ja entäs ajo-ilma, ja miten olisi mainio

keli hevosille? -- puhui Nikolai rapsuttaen Milkan korvan juurta.

Danilo ei vastannut, vilkutti vain veitikkamaisesti silmäänsä.

-- Lähetin Uvarkan päivän koitteessa tiedustelemaan, -- sanoi Danilo

hetken kuluttua. -- Hän kertoi, että on _vienyt_ Otradnon näreikköön,

siellä olivat ulvoneet (vienyt sanalla Danilo tarkoitti, että emäsusi

oli pentuineen siirtynyt pesäpaikaltaan, jonka sekä Nikolai että Danilo

tiesivät, pieneen Otradnon rintametsikköön, joka oli tilalta noin parin

virstan matkan päässä).

-- Pitäisihän toki lähteä! -- sanoi Nikolai. -- Tulehan luokseni

Uvarkan kanssa.

-- Kuten käskette!

-- Älä siis ruoki koiria.

-- Ymmärrän.

Viiden minuutin kuluttua olivat Danilo ja Uvarka Nikolain suuressa

työhuoneessa. Huolimatta pienehköstä koostaan näytti Danilo huoneessa

kuin olisi siinä huonekalujen keskellä seissyt hevonen tai karhu.

Itsekin hän sen tiesi ja senvuoksi hän tavallisesti pysähtyikin aivan

oven suuhun, seisoi liikkumatta ja puhui hiljaisella äänellä, jottei

vaan turmelisi isännän suojia. Hän koetti lyhyeen sanoa sanottavansa

päästäkseen väljemmille vesille, katon alta Jumalan vapaaseen ilmaan.

Lopetettuaan tiedustelunsa ja saatuaan Danilon tunnustamaan, että

koirat ovat voimissaan (Danilonkin teki mieli metsälle), Nikolai käski

satuloimaan hevoset. Danilo oli juuri lähtemässä huoneesta, kun

huoneeseen nopein askelin astui Natasha. Hän ei ollut vielä sukinut

hiuksiaan eikä pukeutunut, oli vain kääriytynyt lapsenhoitajattaren

saaliin. Hänen mukanaan pyrähti huoneeseen myös Petja.

-- Sinä aijot lähteä, -- sanoi Natasha, -- olin siis oikeassa! Sonja

sanoi, ettei lähdettäisi. Arvasin, että tällaisella säällä ei kukaan

saattaisi pysyä kotosalla.

-- Lähdemme, -- vastasi Nikolai kylmästi, sillä hän oli aikonut lähteä

metsälle oikein vakavin aikomuksin eikä siis olisi tahtonut päästää

Natashaa eikä Petjaa mukaan. -- Lähdemme, mutta ainoastaan suden ajoon;

sinun tulee ikävä.

-- Tiedäthän, että se on suurin huvini, -- sanoi Natasha. -- Tämä on

vääryyttä, itse aikoo lähteä, käskee satuloimaan hevoset eikä sano

meille sanaakaan.

-- Ei venäläistä pidätä mikään este, lähtekäämme! -- huudahti Petja.

-- Mutta onhan äiti sanonut ettet saa lähteä, -- sanoi Nikolai

Natashaan kääntyen.

-- Mutta sittenkin lähden, lähden joka tapauksessa, sanoi Natasha

päättävästi.

-- Danilo, käske satuloimaan meidän hevosemme ja sano Mihailolle että

ottakoon mukaan minun koirani.

Danilosta tuntui huoneessa olo sopimattomalta ja raskaalta, mutta

neidin käskyn totteleminen tuntui aivan mahdottomalta. Hän loi silmänsä

maahan ja luikki kiireesti huoneesta, aivan kuin ei asia häntä

koskisikaan, ja koetti mahdollisimman siivosti päästä vapaaseen ilmaan,

jottei vain huomaamattaan tekisi mitään vahinkoa neidille.

Sota ja rauha II · 第 75 / 109 题