Tämän viimeksi vierineen vuoden kuluessa oli ruhtinas Nikolai
Andrejevitsh Bolkonski tuntuvasti raihnautunut. Hänen ruumiilliset
voimansa olivat heikentyneet ja luonteensa oli käynyt entistäänkin
ärtyisämmäksi. Hänen aiheettomat kiukunpurkauksensa kohdistuivat
melkein yksinomaan ruhtinatar Mariaan. Hän aivan kuin etsimällä etsi
tyttöparan arkoja kohtia voidakseen mahdollisimman julmasti häntä
kiusata. Ruhtinatar Marialla oli kaksi intohimoa ja siksi myös kaksi
ilonlähdettä: veljenpoika Nikolushka ja uskonto, ja näistä molemmista
sai vanha ruhtinas ainaisia aiheita hyökkäyksiin ja ivaan.
Mistä puhuttiinkaan, johti hän aina keskustelun vanhainpiikain
taikauskoisuuteen tai lasten hemmoitteluun ja pilaamiseen. -- "Sinä
tahdot pojasta tehdä kaltaisesi vanhanpiian; se ei käy päinsä: ruhtinas
Andrei tarvitsee pojan, ei tyttöä", -- hän puhui. Toisinaan hän
ruhtinatar Marian kuullen kääntyi neiti Bourienneen ja kysyi tältä,
mitä hän piti venäläisistä papeista ja pyhäinkuvista, ja laski leikkiä
näiden laskuun.
Alituiseen vanha ruhtinas loukkasi syvästi tytärtään, mutta tämän sydän
oli aina aulis anteeksi antamaan. Kuinka saattoikaan isä olla syyllinen
ja kuinka saattoikaan tytär syyttää jostain isäänsä, jonka tiesi
itseään rakastavan ja kaikessa olevan oikeassa. Ja mikä on sitten
oikeata? Ruhtinatar Maria ei koskaan ollut ajatellut tuon kalskean
sanan "oikeus" merkitystä. Kaikki ihmiskunnan mutkikkaat lait olivat
ruhtinatar Marialle keskittyneet yhdeksi ainoaksi yksinkertaiseksi ja
selväksi, laiksi -- rakkauden ja itsensäkieltämisen laiksi, jonka
meille ihmisille on säätänyt Hän, joka rakastaen on kärsinyt
ihmiskunnan tähden, vaikka olikin -- Jumala. Mitä välittikään hän
muiden ihmisten rehellisyydestä tai vilpillisyydestä? Hänen täytyi
itsensä rakastaa ja kärsiä, ja sen hän tekikin.
Talvella saapui Lisijagoriin ruhtinas Andrei. Hän oli iloinen,
hiljainen ja hellämielinen, jollaisena ruhtinatar Maria ei ollut nähnyt
häntä pitkiin aikoihin. Sisar huomasi, että veljellä oli jotain
sydämellä, mutta tämä ei puhunut sisarelleen rakkaudestaan. Ennen
lähtöään ruhtinas Andrei keskusteli kauvan isänsä kanssa jostain
asiasta, ja ruhtinatar Maria huomasi, että isä ja poika erosivat
toisistaan tyytymättöminä.
Pian veljensä lähdön jälkeen kirjoitti ruhtinatar Maria kirjeen
ystävättärelleen Julia Karaginille Pietariin. Tyttöjen tapaan oli
ruhtinatar Mariakin haaveillut, että ystävättärestä tulisi hänen
veljensä vaimo. Julia Karaginilla oli raskas surun aika, sillä hänen
veljensä oli tapettu Turkissa.
Suru on nähtävästi meidän yhteinen osamme, rakas, hellä ystäväni
Julia.
Teidän tappionne on niin kauhea, etten sitä muuten saata käsittää
kuin erityisenä Jumalan armona ja koettelemuksena teille ja teidän
verrattomalle äidillenne, joita Jumala rakastaa. Ah, ystäväni,
uskonto, ja ainoastaan uskonto voi meitä, en sano enää lohduttaa,
vaan vieläpä pelastaa toivottomuuteen vaipumasta; uskonto yksin
saattaa meidät käsittämään sen, mitä sen avutta emme voisi
käsittää; miksi, minkä tähden hyvät, jalot olennot, jotka löytävät
elämästä onnen, jotka eivät ketään vahingoita, päinvastoin ovat
toisten onnelle välttämättömät, miksi Jumala heidät kutsuu luokseen
ja jättää tänne ilkeät, hyödyttömät, vahingolliset tai sellaiset,
jotka ovat taakkana itselleen ja muille ihmisille. Nämä mietteet
heräsivät mielessäni, kun ensi kerran näin kuoleman, kun näin
rakkaan kälyni jättävän tämän maailman. Tätä en koskaan saata
unohtaa. Samoin kuin te kysytte kohtalolta, miksi piti kuoleman
teidän verrattoman veljenne, samoin kysyin minäkin, miksi piti
kuoleman tuon Lisa-enkelin, joka ei yhdellekään ihmiselle tehnyt
pahaa, sika milloinkaan sydämessään hautonut pahaa ajatusta.
Ja nyt, ystäväiseni, kun tuosta tapauksesta on kulunut viisi
vuotta, alan minä mitättömällä järjelläni selvästi käsittää, miksi
hänen täytyi kuolla, ja miten tämä kuolema oli ainoastaan Luojan
rajattoman armon ilmauksena, Luojan, jonka kaikki teot, vaikkemme
niitä suurimmalta osaltaan käsitäkkään, sittenkin ovat Hänen
pohjattoman rakkautensa ilmauksia luomilleen. Ajattelen usein,
että hän kenties oli liian enkelimäisen viaton voidakseen kestää
kaikkia äidin velvollisuuksia. Hän oli nuhteeton nuori puoliso,
mutta kenties ei hän olisi voinut olla sellainen äiti. Nyt me,
mutta erittäinkin ruhtinas Andrei, säälimme ja muistelemme häntä
vilpittömin sydämin, ja siellä alhaalla hän varmaankin on saava
paikan, jollaista en edes uskalla haaveilla itselleni. Mutta,
hänestä puhumattakaan, on tämä aikainen ja julma kuolema, kaikesta
surusta huolimatta, vaikuttanut sangen jalostavasti sekä minuun
että veljeeni. Silloin, eron hetkellä, eivät tällaiset mietteet
mieleeni tulleet; olisin ne kauhistuneena luotani karkoittanut,
mutta nyt ovat nämä asiat käyneet niin selviksi ja epäämättömiksi.
Kirjoitan tästä kaikesta teille, ystäväiseni, ainoastaan siksi,
että saisin teidät vakuutetuksi Evankeliumin totuudesta, joka
on tullut minulle elämän määrääjäksi! ei hiuskarvankaan pidä
päästänne hukkua Hänen tahtomattaan. Mutta hänen tahtoaan johtaa
hänen rajaton rakkautensa meihin, ja siksi kaikki, mitä ikinä
meille tapahtuneekin, sääntyy meidän paraaksemme. Te kysytte,
aijommeko viettää tulevan kesän Moskovassa? Vaikka hartaasti
haluaisin teidät tavata, niin en sitä edes ajattele enkä toivo. Ja
te ihmettelette, että tähän on syypää Buonaparte. Selitän teille
asian: isäni terveys on huomattavasti heikentynyt; hän ei voi
sietää vastaväitteitä ja on käynyt kovin ärtyiseksi. Tämä ärtyisyys
kohdistuu etupäässä valtiollisiin asioihin. Hän ei voi sietää
ajatusta, että Bonaparte toimii aivan kuin vertainen Europan
hallitsijain kanssa, ja erittäinkin ärsyttää häntä tämän suhde
meidän keisariimme, Suuren Katarinan pojanpoikaan! Kuten tiedätte
en lainkaan välitä valtiollisista asioista, mutta isäni puheista
ja keskusteluista Mihail Ivanovitshin kanssa saan tiedon kaikesta,
mitä maailmassa tapahtuu, ja erittäinkin olen selvillä kaikista
mahdollisista kunnianosoituksista Bonapartelle, jota varmaankin
kaikkialla muualla paitsi Lisijagorissa pidetään suurena miehenä.
Täällä hän ei ole suuri, eipä edes Ranskan keisari. Tätä Bonaparten
ihailua isäni ei voi sietää. Arvelen, että hän siksi ei tahdo
Moskovaankaan matkustaa, kun tietää että siekailemattomuutensa
nykyisten valtiollisten asiain ja Bonaparten suhteen saattaisi
tuottaa hänelle ikävyyksiä. Sen minkä hän lääkärinhoidosta toipuu,
sen hävittävät riidat Bonapartesta, ja näitä riitoja on hänen
mahdoton välttää. Joka tapauksessa ratkaistaan asia pian. Elämämme
soluu muuten entiseen tapaan, veljeni sentään on nykyään täällä.
Hän on kovin muuttunut viime aikoina, kuten tälle jo kirjoitinkin.
Vasta tänä vuonna on hän henkisesti toipunut surustaan. Hän on nyt
samallainen kuin oli poikasenakin: hyväsydäminen, hellämielinen,
kultasydän, jolle en tiedä vertaista. Hän käsittää taas, arvelen,
ettei hänen elämänsä vielä ole mennyttä. Mutta tämä henkinen
toipuminen on riuduttanut hänen ruumiinsa. Hän on laihtunut ja
käynyt hermostuneeksi. Pelkään hänen puolestaan ja olen iloinen
hänen ulkomaamatkastaan, jota lääkärit ovat hänelle suositelleet.
Toivon, että tämä matka hänet parantaa. Kirjoitatte, että häntä
Pietarissa pidetään sangen tarmokkaana, sivistyneenä ja viisaana
miehenä. Anteeksi sukulaisylpeyteni -- en koskaan ole tätä
epäillyt. Mahdotonta on luetella kaikki hyvät työt, jotka hän on
tehnyt täällä. Niistä ovat tulleet osallisiksi sekä talonpojat
että aateliset. Pietariin saavuttuaan hän otti siis vain sen,
mikä hänelle kuuluikin. Ihmettelen, miten huhut kulkevat sieltä
Pietarista Moskovaan, ja vielä sellaiset perättömätkin kuin se,
josta mainitsette kirjeessänne, -- huhu, että muka veljeni aikoisi
mennä naimisiin nuoren kreivitär Rostovin kanssa. Arvelen, ettei
veljeni koskaan mene naimisiin, ei ainakaan kreivitär Rostovin
kanssa. Sanonpa teille syytkin: ensiksikin, tiedän, vaikka hän
harvoin puhuukin vaimo vainajastaan, mutta niin syvälle on
tämä suru hänen sydämeensä syöpynyt, ettei hän koskaan päästä
Lisalle kilpailijaa sydämeensä eikä tee äitipuolta meidän pikku
enkelille. Toiseksi ei kreivitär Rostof, tietääkseni, ole niitä
naisia, jotka voisivat miellyttää ruhtinas Andreita. Arvelen, ettei
ruhtinas Andrei ole valinnut häntä vaimokseen, ja sanon suoraan:
en sitä toivoisi. Mutta jopa jaarittelen, lopetan toisen arkin.
Hyvästi, armas ystävä; suojelkoon teitä Jumala pyhällä, mahtavalla
kädellään. Rakas ystävättäreni, _mademoiselle Bourienne_, suutelee
teitä.
Maria.