XXV.

Tämän viimeksi vierineen vuoden kuluessa oli ruhtinas Nikolai

Andrejevitsh Bolkonski tuntuvasti raihnautunut. Hänen ruumiilliset

voimansa olivat heikentyneet ja luonteensa oli käynyt entistäänkin

ärtyisämmäksi. Hänen aiheettomat kiukunpurkauksensa kohdistuivat

melkein yksinomaan ruhtinatar Mariaan. Hän aivan kuin etsimällä etsi

tyttöparan arkoja kohtia voidakseen mahdollisimman julmasti häntä

kiusata. Ruhtinatar Marialla oli kaksi intohimoa ja siksi myös kaksi

ilonlähdettä: veljenpoika Nikolushka ja uskonto, ja näistä molemmista

sai vanha ruhtinas ainaisia aiheita hyökkäyksiin ja ivaan.

Mistä puhuttiinkaan, johti hän aina keskustelun vanhainpiikain

taikauskoisuuteen tai lasten hemmoitteluun ja pilaamiseen. -- "Sinä

tahdot pojasta tehdä kaltaisesi vanhanpiian; se ei käy päinsä: ruhtinas

Andrei tarvitsee pojan, ei tyttöä", -- hän puhui. Toisinaan hän

ruhtinatar Marian kuullen kääntyi neiti Bourienneen ja kysyi tältä,

mitä hän piti venäläisistä papeista ja pyhäinkuvista, ja laski leikkiä

näiden laskuun.

Alituiseen vanha ruhtinas loukkasi syvästi tytärtään, mutta tämän sydän

oli aina aulis anteeksi antamaan. Kuinka saattoikaan isä olla syyllinen

ja kuinka saattoikaan tytär syyttää jostain isäänsä, jonka tiesi

itseään rakastavan ja kaikessa olevan oikeassa. Ja mikä on sitten

oikeata? Ruhtinatar Maria ei koskaan ollut ajatellut tuon kalskean

sanan "oikeus" merkitystä. Kaikki ihmiskunnan mutkikkaat lait olivat

ruhtinatar Marialle keskittyneet yhdeksi ainoaksi yksinkertaiseksi ja

selväksi, laiksi -- rakkauden ja itsensäkieltämisen laiksi, jonka

meille ihmisille on säätänyt Hän, joka rakastaen on kärsinyt

ihmiskunnan tähden, vaikka olikin -- Jumala. Mitä välittikään hän

muiden ihmisten rehellisyydestä tai vilpillisyydestä? Hänen täytyi

itsensä rakastaa ja kärsiä, ja sen hän tekikin.

Talvella saapui Lisijagoriin ruhtinas Andrei. Hän oli iloinen,

hiljainen ja hellämielinen, jollaisena ruhtinatar Maria ei ollut nähnyt

häntä pitkiin aikoihin. Sisar huomasi, että veljellä oli jotain

sydämellä, mutta tämä ei puhunut sisarelleen rakkaudestaan. Ennen

lähtöään ruhtinas Andrei keskusteli kauvan isänsä kanssa jostain

asiasta, ja ruhtinatar Maria huomasi, että isä ja poika erosivat

toisistaan tyytymättöminä.

Pian veljensä lähdön jälkeen kirjoitti ruhtinatar Maria kirjeen

ystävättärelleen Julia Karaginille Pietariin. Tyttöjen tapaan oli

ruhtinatar Mariakin haaveillut, että ystävättärestä tulisi hänen

veljensä vaimo. Julia Karaginilla oli raskas surun aika, sillä hänen

veljensä oli tapettu Turkissa.

Suru on nähtävästi meidän yhteinen osamme, rakas, hellä ystäväni

Julia.

Teidän tappionne on niin kauhea, etten sitä muuten saata käsittää

kuin erityisenä Jumalan armona ja koettelemuksena teille ja teidän

verrattomalle äidillenne, joita Jumala rakastaa. Ah, ystäväni,

uskonto, ja ainoastaan uskonto voi meitä, en sano enää lohduttaa,

vaan vieläpä pelastaa toivottomuuteen vaipumasta; uskonto yksin

saattaa meidät käsittämään sen, mitä sen avutta emme voisi

käsittää; miksi, minkä tähden hyvät, jalot olennot, jotka löytävät

elämästä onnen, jotka eivät ketään vahingoita, päinvastoin ovat

toisten onnelle välttämättömät, miksi Jumala heidät kutsuu luokseen

ja jättää tänne ilkeät, hyödyttömät, vahingolliset tai sellaiset,

jotka ovat taakkana itselleen ja muille ihmisille. Nämä mietteet

heräsivät mielessäni, kun ensi kerran näin kuoleman, kun näin

rakkaan kälyni jättävän tämän maailman. Tätä en koskaan saata

unohtaa. Samoin kuin te kysytte kohtalolta, miksi piti kuoleman

teidän verrattoman veljenne, samoin kysyin minäkin, miksi piti

kuoleman tuon Lisa-enkelin, joka ei yhdellekään ihmiselle tehnyt

pahaa, sika milloinkaan sydämessään hautonut pahaa ajatusta.

Ja nyt, ystäväiseni, kun tuosta tapauksesta on kulunut viisi

vuotta, alan minä mitättömällä järjelläni selvästi käsittää, miksi

hänen täytyi kuolla, ja miten tämä kuolema oli ainoastaan Luojan

rajattoman armon ilmauksena, Luojan, jonka kaikki teot, vaikkemme

niitä suurimmalta osaltaan käsitäkkään, sittenkin ovat Hänen

pohjattoman rakkautensa ilmauksia luomilleen. Ajattelen usein,

että hän kenties oli liian enkelimäisen viaton voidakseen kestää

kaikkia äidin velvollisuuksia. Hän oli nuhteeton nuori puoliso,

mutta kenties ei hän olisi voinut olla sellainen äiti. Nyt me,

mutta erittäinkin ruhtinas Andrei, säälimme ja muistelemme häntä

vilpittömin sydämin, ja siellä alhaalla hän varmaankin on saava

paikan, jollaista en edes uskalla haaveilla itselleni. Mutta,

hänestä puhumattakaan, on tämä aikainen ja julma kuolema, kaikesta

surusta huolimatta, vaikuttanut sangen jalostavasti sekä minuun

että veljeeni. Silloin, eron hetkellä, eivät tällaiset mietteet

mieleeni tulleet; olisin ne kauhistuneena luotani karkoittanut,

mutta nyt ovat nämä asiat käyneet niin selviksi ja epäämättömiksi.

Kirjoitan tästä kaikesta teille, ystäväiseni, ainoastaan siksi,

että saisin teidät vakuutetuksi Evankeliumin totuudesta, joka

on tullut minulle elämän määrääjäksi! ei hiuskarvankaan pidä

päästänne hukkua Hänen tahtomattaan. Mutta hänen tahtoaan johtaa

hänen rajaton rakkautensa meihin, ja siksi kaikki, mitä ikinä

meille tapahtuneekin, sääntyy meidän paraaksemme. Te kysytte,

aijommeko viettää tulevan kesän Moskovassa? Vaikka hartaasti

haluaisin teidät tavata, niin en sitä edes ajattele enkä toivo. Ja

te ihmettelette, että tähän on syypää Buonaparte. Selitän teille

asian: isäni terveys on huomattavasti heikentynyt; hän ei voi

sietää vastaväitteitä ja on käynyt kovin ärtyiseksi. Tämä ärtyisyys

kohdistuu etupäässä valtiollisiin asioihin. Hän ei voi sietää

ajatusta, että Bonaparte toimii aivan kuin vertainen Europan

hallitsijain kanssa, ja erittäinkin ärsyttää häntä tämän suhde

meidän keisariimme, Suuren Katarinan pojanpoikaan! Kuten tiedätte

en lainkaan välitä valtiollisista asioista, mutta isäni puheista

ja keskusteluista Mihail Ivanovitshin kanssa saan tiedon kaikesta,

mitä maailmassa tapahtuu, ja erittäinkin olen selvillä kaikista

mahdollisista kunnianosoituksista Bonapartelle, jota varmaankin

kaikkialla muualla paitsi Lisijagorissa pidetään suurena miehenä.

Täällä hän ei ole suuri, eipä edes Ranskan keisari. Tätä Bonaparten

ihailua isäni ei voi sietää. Arvelen, että hän siksi ei tahdo

Moskovaankaan matkustaa, kun tietää että siekailemattomuutensa

nykyisten valtiollisten asiain ja Bonaparten suhteen saattaisi

tuottaa hänelle ikävyyksiä. Sen minkä hän lääkärinhoidosta toipuu,

sen hävittävät riidat Bonapartesta, ja näitä riitoja on hänen

mahdoton välttää. Joka tapauksessa ratkaistaan asia pian. Elämämme

soluu muuten entiseen tapaan, veljeni sentään on nykyään täällä.

Hän on kovin muuttunut viime aikoina, kuten tälle jo kirjoitinkin.

Vasta tänä vuonna on hän henkisesti toipunut surustaan. Hän on nyt

samallainen kuin oli poikasenakin: hyväsydäminen, hellämielinen,

kultasydän, jolle en tiedä vertaista. Hän käsittää taas, arvelen,

ettei hänen elämänsä vielä ole mennyttä. Mutta tämä henkinen

toipuminen on riuduttanut hänen ruumiinsa. Hän on laihtunut ja

käynyt hermostuneeksi. Pelkään hänen puolestaan ja olen iloinen

hänen ulkomaamatkastaan, jota lääkärit ovat hänelle suositelleet.

Toivon, että tämä matka hänet parantaa. Kirjoitatte, että häntä

Pietarissa pidetään sangen tarmokkaana, sivistyneenä ja viisaana

miehenä. Anteeksi sukulaisylpeyteni -- en koskaan ole tätä

epäillyt. Mahdotonta on luetella kaikki hyvät työt, jotka hän on

tehnyt täällä. Niistä ovat tulleet osallisiksi sekä talonpojat

että aateliset. Pietariin saavuttuaan hän otti siis vain sen,

mikä hänelle kuuluikin. Ihmettelen, miten huhut kulkevat sieltä

Pietarista Moskovaan, ja vielä sellaiset perättömätkin kuin se,

josta mainitsette kirjeessänne, -- huhu, että muka veljeni aikoisi

mennä naimisiin nuoren kreivitär Rostovin kanssa. Arvelen, ettei

veljeni koskaan mene naimisiin, ei ainakaan kreivitär Rostovin

kanssa. Sanonpa teille syytkin: ensiksikin, tiedän, vaikka hän

harvoin puhuukin vaimo vainajastaan, mutta niin syvälle on

tämä suru hänen sydämeensä syöpynyt, ettei hän koskaan päästä

Lisalle kilpailijaa sydämeensä eikä tee äitipuolta meidän pikku

enkelille. Toiseksi ei kreivitär Rostof, tietääkseni, ole niitä

naisia, jotka voisivat miellyttää ruhtinas Andreita. Arvelen, ettei

ruhtinas Andrei ole valinnut häntä vaimokseen, ja sanon suoraan:

en sitä toivoisi. Mutta jopa jaarittelen, lopetan toisen arkin.

Hyvästi, armas ystävä; suojelkoon teitä Jumala pyhällä, mahtavalla

kädellään. Rakas ystävättäreni, _mademoiselle Bourienne_, suutelee

teitä.

Maria.

Sota ja rauha II · 第 70 / 109 题