Sormuksia ei vaihdettu, eikä Natashan ja Bolkonskin kihlausta julaistu;
tätä vaati ruhtinas Andrei. Hän sanoi, että hänen on kärsittävä
ikävyydetkin, koska hän yksinään on syypää häiden siirtymiseen. Hän
sanoi ikuisiksi ajoiksi sitoutuneensa sanaansa, mutta Natashaa hän ei
tahdo sitoa, vaan jättää hänelle täyden vapauden. Jos tyttö puolen
vuoden kuluttua tuntee rakkautensa kylmenneen, niin on hänellä oikeus
purkaa kihlaus. Natasha ja vanhemmat eivät tietenkään tahtoneet kuulla
tällaisia puheita; mutta ruhtinas Andrei pysyi päätöksessään. Hän kävi
joka päivä Rostoveilla, muttei kohdellut Natashaa morsiamenaan:
teititteli häntä ja suuteli ainoastaan kädelle. Kosinnan jälkeen
muuttuivat Natashan ja ruhtinas Andrein välit aivan toisellaisiksi kuin
ennen olivat olleet: läheisiksi ja vaatimattoman suoriksi. Tuntui aivan
kuin he tätä ennen eivät olisi toisiaan tunteneetkaan. Mielellään he
muistelivat, miten olivat toisiaan katselleet silloin, kun olivat vielä
_vieraita_ toisilleen; nyt tunsivat he molemmat olevansa aivan uusia
olentoja: ennen teeskenteleviä, nyt välittömiä, todellisia. Alussa ei
kukaan oikein tottunut ruhtinas Andreihin; hän tuntui olevan vieraasta
maailmasta, ja kauvan sai Natasha tutustuttaa häntä kotiväelle ja
ylpeänä hän kaikille vakuutteli, että hänen sulhasensa ainoastaan
näyttää kummalliselta, mutta oikeastaan hän on samallainen kuin
muutkin, ettei hän häntä pelkää, eikä pidä toistenkaan pelätä.
Muutamassa päivässä häneen totuttiinkin, ja siekailematta alkoivat
Rostovit viettää entistä elämäntapaansa, johon ruhtinas Andreikin
sulautui. Hän osasi puhella kreivin kanssa talousasioista, kreivittären
ja Natashan kanssa puvuista ja Sonjan kanssa, muistokirjoista ja
kanevatöistä. Toisinaan Rostovilaiset keskenään, vieläpä ruhtinas
Andreinkin kuullen, ihmettelivät miten asiat olivat tälle asteelle
kehittyneet, ja miten oli ollut olemassa tätä ennustavia merkkejä.
Ruhtinas Andrein saapumista Otradnoon pidettiin tällaisena
ennusmerkkinä, samoin Rostovilaisten muuttoa Pietariin, Natashan ja
ruhtinas Andrein yhdennäköisyyttä, jonka oli huomannut lapsenhoitajatar
jo ruhtinas Andrein ensi käynnillä Otradnossa, samoin Nikolain ja
ruhtinas Andrein välistä kinastelua 1805 vuoden sotaretkeltä ja vielä
monia muita seikkoja.
Talossa vallitsi runollinen kaihomielisyys ja vaiteliaisuus, jotka aina
ovat kihlautuneen parin seurakumppanit. Usein istuttiin yhdessä, mutta
kukaan ei hiiskunut sanaakaan. Toisinaan sivulliset sitten nousivat
paikoiltaan ja poistuivat huoneesta, mutta kahden jäätyäänkin
kihlautuneet olivat ääneti. Harvoin puhelivat he tulevista asioista.
Ruhtinas Andreita peloitti ja hävetti näistä puhuminen. Natasha omaksui
nämä tunteet, kuten kaikkikin sulhasensa tunteet, joita oli tavattoman
herkkä arvaamaan. Kerran alkoi Natasha udella hänen pojastaan. Ruhtinas
Andrei punastui, mikä muuten oli hyvin tavallista näinä aikoina ja mikä
Natashaa erityisesti miellytti, ja sanoi, ettei poika tule asumaan
heidän kodissaan.
-- Miksei? -- kysyi Natasha säikähtyneenä.
-- En voi häntä riistää isä-ukolta ja sitäpaitsi...
-- Miten häntä rakastaisin! -- sanoi Natasha, käsittäen samassa
tuokiossa sulhasensa ajatuksen juoksun; -- mutta käsitänhän, että
tahdotte vapauttaa itsenne ja minut moitteilta.
Vanha kreivi tuli toisinaan ruhtinas Andrein luo, suuteli häntä ja
kysyi neuvoja Petjan kasvatusta ja Nikolain palvelusta koskevissa
asioissa. Kreivitär huokaili heitä katsellessaan. Sonja pelkäsi joka
hetki olevansa kihlautuneiden tiellä ja koetti kaikellaisilla
tekosyillä poistua heidän seurastaan silloinkin kun se oli aivan
tarpeetonta. Kun ruhtinas Andrei puhui (hän oli verraton kertoilija),
kuunteli Natasha ylpeänä häntä. Kun hän itse puhui oli hän milloin
peloissaan, milloin riemuissaan kun huomasi, miten tarkkaavana ja
tutkivana ruhtinas Andrei katseli häntä silmiin. Epätietoisena hän
kysyi itseltään: -- "Mitä hän minusta etsii? Jotain hän katseellaan
etsii! Entäs, jollei olekkaan minussa sitä, mitä hän katseellaan
etsii?" Toisinaan hän joutui hänelle ominaisen hurjan iloisen mielialan
valtaan, ja tällöin hän erittäin ihastuneena katseli ja kuunteli
sulhasensa naurua. Ruhtinas Andrei nauroi harvoin, mutta kun nauroi,
niin nauroi sydämensä pohjasta, ja aina tällaisen tapauksen jälkeen
tunsi Natasha olevansa yhä lähempänä sulhastaan. Natasha olisi ollut
täysin onnellinen, ellei häntä olisi kauhistanut yhä lähenevä ero,
jonka ajatteleminenkin sai ruhtinas Andreinkin kalpenemaan.
Päivää ennen Pietarista lähtöään toi ruhtinas Andrei Rostoveille
Pierren, joka tanssiaisten jälkeen ei kertaakaan ollut käynyt talossa.
Pierre näytti hajamieliseltä ja hämmentyneeltä. Hän puheli vanhan
kreivittären kanssa. Natasha istuutui Sonjan kanssa shakkipöydän
ääreen, saadakseen ruhtinas Andrein lähettyvilleen. Tämä yhtyikin
tyttöjen seuraan.
-- Tehän olette jo kauvan tuntenut Besuhovin? -- kysyi ruhtinas Andrei
Natashalta. -- Pidättehän hänestä?
-- Pidän, hän on kelpo mies, mutta kovin naurettava.
Ja Natasha alkoi kertoa, kuten oli tavaksi tullut Pierrestä
puhuttaessa, hänen hajamielisyydestään juttuja, jotka useinkin olivat
aivan keksittyjä ja hänen laskuunsa sepitettyjä.
-- Tiedättehän, että olen hänelle uskonut meidän salaisuutemme, --
sanoi ruhtinas Andrei. -- Tunnen hänet jo lapsuudesta. Hänellä on
kultainen sydän. Pyydän teitä, Natalie, -- sanoi hän yhtäkkiä vakavana;
-- minä lähden matkoille, Jumala tietää, mitä saattaa tapahtua.
Rakkautenne saattaa kylm... Oh, tiedän, ettei minun pitäisi tästä
puhua. Kuitenkin, -- mitä teille tapahtuneekin minun poissa
ollessani...
-- Mitä sitten tapahtuu?...
-- Mikä suru kohdanneekaan, -- jatkoi ruhtinas Andrei, -- pyydän teitä,
neiti Sophie, mitä tapahtuneekaan, kääntykää ainoastaan häneen neuvoja
ja apua etsimään. Hän on sangen hajamielinen ja naurettava henkilö,
mutta hänellä on kultainen sydän.
Eivät isä, äiti, Sonja, eipä edes ruhtinas Andreikaan voineet aavistaa,
miten ero koski Natashaan. Punakkana ja kiihtyneenä hän kuljeskeli
kaiken päivää huoneesta toiseen ja toimitteli kaikellaisia vähäpätöisiä
tehtäviä, aivan kuin ei olisi käsittänyt, mikä häntä odotti. Hän ei
itkenyt, ei silloinkaan, kun ruhtinas Andrei hyvästellessään viimeisen
kerran suuteli hänen kättään. -- Älkää lähtekö! -- hän vain lausui
hänelle sellaisella äänellä, että ruhtinas Andrei alkoi epäröidä,
pitäisikö hänen todellakin jäädä. Kauvan tämän jälkeen muisti ruhtinas
Andrei vielä nuo sanat. Lähdönkään jälkeen ei Natasha itkenyt, istui
vain muutamia päiviä huoneessaan, ei välittänyt mistään, silloin
tällöin vain toistaen:
-- Ah, miksi hän lähti!
Mutta kun kaksi viikkoa oli kulunut ruhtinas Andrein lähdöstä, tointui
Natasha omaistensa ihmeeksi henkisestä taudistaan, kävi taas entisensä
kaltaiseksi. Ilme vain hänen kasvoillaan oli muuttunut, kuten on
lapsilla, kun he nousevat pitkä-aikaiselta tautivuoteelta.