Keskikesällä ruhtinatar Maria sai odottamatta veljeltään Sveitsistä
kirjeen, jossa tämä ilmoitti hänelle odottamattoman ja kummallisen
uutisen. Hän ilmoitti menneensä kihloihin Natasha Rostovin kanssa.
Kirje huokui rakkauden hurmaa morsiameen ja hellää ystävyyttä ja
luottamusta sisareen. Hän kirjoitti, ettei koskaan ollut niin
voimakkaasti rakastunut kuin nyt, ja nyt vasta hän oikein käsitti ja
tunsi elämän arvon; hän pyysi sisarelta anteeksi, ettei Lisijagorissa
ollessaan ollut puhunut asiasta sisarelle, vaikka silloin jo oli
keskustellut asiasta isän kanssa. Hän sanoi näin menetelleensä siksi,
että pelkäsi sisaren koettavan taivuttaa isää suostumaan, ja jollei
olisi onnistunut, olisi ärsyttänyt isän itseään vastaan ja siten saanut
kärsiä yksin kaikki ikävyydet. "Ja sitäpaitsi", -- hän kirjoitti, --
"asia ei vielä silloin ollut lopullisesti päätetty kuten nyt on.
Silloin määräsi isä miettimisajan, kokonaisen vuoden, josta nyt puolet,
_kuusi kuukautta_, on kulunut, ja sentään olen lujempi päätöksessäni
kuin milloinkaan tätä ennen. Jolleivät lääkärit pidättäisi minua täällä
kylpypaikassa, niin olisin jo Venäjällä, mutta nyt täytyy minun vielä
odottaa kolme kuukautta. Tunnet minut ja suhteeni isään. Minä en häntä
tarvitse, olen aina ollut ja olen vastakin hänestä riippumaton, mutta
jos toimisin hänen tahtoaan vastaan ja saattaisin hänet suuttumaan
itseeni, vallankin kun hänen päivänsä jo kaiketi ovat luetut, niin
olisin menettänyt puolet onnestani. Kirjoitan nyt samalla hänellekin
tästä asiasta ja pyydän sinua otollisena hetkenä jättämään kirjeen
hänelle ja ilmoittamaan minulle, millä silmillä hän nykyään asiaan
katselee, ja onko toiveita, että hän suostuisi lyhentämään
miettimisajan kahdeksaan kuukauteen."
Monien horjumisten, epäilyksien ja rukouksien jälkeen antoi ruhtinatar
Maria kirjeen isälleen. Seuraavana päivänä vanha ruhtinas sanoi
rauhallisena tyttärelleen:
-- Kirjoita veljellesi, että odottakoon, kunnes kuolen... Ei kestä
kauvan -- pian päästän...
Ruhtinatar aikoi vastata, mutta isä ei sallinut, vaan alkoi pauhata yhä
kovemmalla äänellä.
-- Nai, nai, kyyhkyläiseni... Suku on verraton... Järkeviä ihmisiä,
mitä? Rikkaita, mitä? Niin. Nikolushka saa oivallisen äitipuolen!
Kirjoita hänelle että menköön naimisiin vaikka huomenna. Nikolushka saa
äitipuolen ja minä otan Bouriennen!... Ha, ha, ha, eikä Andreikaan jää
äitipuoletta! Mutta sen sanon, minun talossani on jo kylliksi
akkaväkeä; menköön naimisiin, mutta eläköön omin luvin. Kenties muutat
sinäkin hänen luokseen? Onnea matkalle, mene, mene, mene.
Tämän tupsahduksen jälkeen ei vanha ruhtinas enää kertaakaan puhunut
asiasta. Mutta ruhtinatar Maria sai usein kokea, että viha kyti isän
mielessä pojan halpamielisyyden tähden. Ivan ja pilan teko sai uutta
yllykettä: vanhus puhui usein äitipuolesta ja mieltymisestään neiti
Bourienneen.
-- Miksen häntä naisi? -- puhui hän tyttärelleen. -- Hänestä tulee
verraton ruhtinatar!
Viime aikoina alkoi ruhtinatar Maria todellakin ihmeekseen ja
kummakseen huomata, että isä yhä enemmän ja enemmän alkoi lähennellä
ranskatarta. Veljelle ruhtinatar kirjoitti, miten kirje oli vaikuttanut
isään, mutta lohdutteli tätä samalla, että on toiveita isän
lepyttämisestä.
Nikolushka ja hänen kasvatuksensa, Andrei veli ja uskonto olivat
ruhtinatar Marian ilon ja lohdun aiheena; mutta näiden lisäksi oli
hänellä, kuten täytyy olla jokaisella ihmisellä, oma ominainen salainen
haave sydämen syvimpään sopukkaan kätkettynä, ja tämä haave se hänelle
tuotti suurimman lohdutuksen. Tämän lohduttavan haaveen olivat hänessä
herättäneet Jumalan ihmiset -- uskonrujot ja pyhiinvaeltajat, jotka
vanhaa ruhtinasta kartellen kävivät salavihkaa häntä tapaamassa. Mitä
vanhemmaksi hän kävi ja mitä enemmän hän tarkasteli ja koki elämää sitä
enemmän häntä ihmetytti ihmisten likinäköisyys, noiden maan lapsien,
jotka etsivät täältä maan päältä nautintoa ja onnea, jotka häärivät ja
hyörivät, kärsivät, kamppailevat ja tekevät pahaa toisilleen
hankkiakseen itselleen tuota olematonta, utuista ja rikollista onnea.
Ruhtinas Andrei rakasti vaimoaan; tämä kuoli. Mutta tämä ei hänelle
riitä, hän tahtoo sitoa onnensa toiseen naiseen. Isä vastustaa hänen
aikeitaan, sillä hän tahtoisi pojalleen ylhäissukuisemman ja rikkaamman
puolison. Ja kaikki he taistelivat ja kärsivät, kiusautuvat ja
turmelevat sielunsa, ikuisen sielunsa, saadakseen etuja, jotka ovat
hetken tuomat, toisen viemät. Vaikka itsekin tämän tiedämme, hyvin
tiedämme, -- niin on Kristus, Jumalan poika, tullut keskuuteemme ja
sanonut, että tämä elämä on hetken elämää, etsikkoaikaa, mutta
sittenkin me siinä riipumme ja luulemme siitä onnea löytävämme. "Miksi
ei kukaan ole tätä käsittänyt?" -- ajatteli ruhtinatar Maria. Ei muut
kuin nuo halveksitut Jumalan ihmiset, jotka reppu selässä tulevat
luokseni takatein kartellen isää, eivät kärsimyksien pelosta, vaan
jotteivät johtaisi häntä syntiä tekemään. He jättävät omaisensa,
synnyinseutunsa ja kaikki maalliset hyvyydet, jotteivät mihinkään
kiintyisi; he kulkevat rohdinpaidassa, nimettöminä paikasta toiseen,
tekemättä pahaa kenellekään, rukoillen sekä niiden puolesta, jotka
heitä ahdistavat, että niiden puolesta jotka heitä suojaavat. Tässä on
totuus ja todellinen elämä: korkeimpaa totuutta ja todellisempaa elämää
ei ole!
Pyhiinvaeltajain joukossa oli eräs viidenkymmenen vuotias
lyhytkasvuinen, hiljainen, rokonarpinen nainen, Fjedosjushka, joka jo
neljättä vuosikymmentä vaelsi paljasjaloin ja kahleissa. Häntä
ruhtinatar Maria erityisesti rakasti. Kun Fjedosjushka kerran
puolipimeässä, pienen rasvalampun valaisemassa huoneessa kertoeli
elämänsä vaiheita, tunsi ruhtinatar Maria äkkiä sydämessään voimakkaan
äänen sanovan, että Fjedosjushka on ainoa ihminen maailmassa, joka on
löytänyt oikean elämän tien, ja hänkin päätti lähteä vaeltamaan. Kun
Fjedosjushka meni nukkumaan, jäi ruhtinatar Maria yksin miettimään tätä
asiaa ja viimein hän vakaantui päätöksessään, että hänen täytyy lähteä
vaeltamaan, niin kummalta kun se tuntuukin. Hän uskoi salaisuutensa
rippi-isälleen, munkki Akinfille, ja tämä hyväksyi hänen aikomuksensa.
Hän oli hommailevinaan lahjoja pyhiinvaeltajattarille, mutta hankkikin
itselleen täydellisen pyhiinvaeltajattaren puvun: paidan, virsut,
kauhtanan ja mustan huivin. Lähestyessään sitä salaperäistä kaappia,
jossa olivat kätkössä hänen pyhiinvaeltajatamineensa, ruhtinatar Maria
usein pysähtyi aprikoimaan, eikö jo olisi aika toteuttaa tuo sydämen
aikomus.
Kuunnellessaan pyhiinvaeltajattarien koruttomia kertomuksia ruhtinatar
Maria niistä usein innostui siihen määrin, että oli valmis heittämään
kaikki ja pakenemaan kodistaan. Pyhiinvaeltajattaret lappoivat
kertomuksiaan koneellisesti ja ties kuinka monenteen kertaan, mutta
ruhtinatar Marian mielestä nämä kertomukset uhkuivat syvintä viisautta.
Mielikuvituksensa silmillä hän näki itsensä Fjedosjushkan seurassa
kulkemassa pölyisellä tiellä. Hänellä on yllä karkea paita, selässä
kontti, kädessä sauva, ja he vaeltavat sydän vapaana kateudesta,
maailmallisesta rakkaudesta ja haluista pyhimyksen luota pyhimyksen luo
ja saapuivat viimein sinne, missä ei surra eikä huokaella, vaan missä
vallitsee ikuinen ilo ja autuus.
"Tulen jonnekkin, rukoilen; en kerkiä vielä kotiutumaan, mieltymään,
kun taas lähden edelleen. Ja vaellan siksi, kunnes jalat altani
hetkahtavat, laskeudun lepoon, kuolen ja tulen viimein siihen ikuiseen
rauhan satamaan, missä ei surra eikä huokaella!"... ajatteli ruhtinatar
Maria.
Mutta kun hän taas näki isän ja erittäinkin pikku Nikolushkan, vaimeni
hänen vaellushalunsa, hän alkoi itkeä tihustella ja tunsi sydämessään,
että oli syntinen: rakasti isäänsä ja veljenpoikaansa enemmän kuin
Jumalaa.