Avioliittoon tarvittiin isän suostumus, ja siksipä ruhtinas Andrei
seuraavana päivänä lähtikin matkalle Lisijagoriin. Isä tekeytyi
väliäpitämättömän rauhalliseksi, vaikka asia häntä todellisuudessa
kovin harmitti. Hän ei enää elämänsä viime taipaleella saattanut
käsittää mitään muutoksia tai uutuuksia toistenkaan elämässä. --
"Antaisivat minun jo kuolla rauhassa ja tekisivät sitten mielensä
mukaan", -- tuumiskeli vanhus itsekseen. Mutta kuten aina tärkeissä
tapauksissa, niin nytkin ukko alkoi valtioviisaasti asiaa arvostella ja
lausui ajatuksensa aivan rauhallisena.
Ensiksikin ei avioliitto ollut kyllin loistava sukuun, varallisuuteen
ja yhteiskunnalliseen asemaan nähden. Toiseksi ruhtinas Andrei ei enää
ollut nuoruutensa kukoistuksessa, oli heikko terveydeltään (tätä
seikkaa piti vanhus erittäin tärkeänä), ja tyttö oli liian nuori.
Kolmanneksi, surkea oli jättää poika nuoren tyttösen hoiviin. -- Ja
neljänneksi, -- sanoi vanhus, katsoen ivallisena poikaansa silmiin, --
pyydän sinua jättämään asian ratkaisun vielä vuodeksi. Lähde
ulkomaille, hoida terveyttäsi, etsi mieleisesi saksalainen poikasi
kasvattajaksi, ja jos sitten rakkaus, intohimo, itsepäisyys, tai miksi
häntä nimittäisi, vielä on vastustamaton, niin mene sitten naimisiin.
Ja nämä ovat viimeiset sanani, huomaa viimeiset... -- lopetti vanhus
sellaisella äänen painolla, että helposti saattoi huomata hänen
järkkymättä pysyvän päätöksessään.
Ruhtinas Andrei käsitti, että isä toivoi joko hänen tai tytön rakkauden
sammuvan tuon vuoden kuluessa, ja hän päätti suostua isän ehdotukseen.
Hän päätti kosia ja siirtää häät vuodeksi eteenpäin.
Kolmen viikon kuluttua palasi hän maalta Pietariin.
Kun Natasha illalla oli puhellut äidin kanssa asiasta odotteli hän koko
seuraavan päivän Bolkonskin tuloa, mutta turhaan. Yhtä turhaan odotteli
hän seuraavina päivinä. Pierreäkään ei kuulunut, ja Natasha, joka ei
tietänyt ruhtinas Andrein matkasta, oli aivan ymmällä.
Näin kului kolme viikkoa. Natasha ei käynyt missään, käyskenteli vain
kuin varjo joutilaana ja alakuloisena huoneesta toiseen ja itkeä
tihusteli iltasin huoneessaan. Ei hän enää iltasin käynyt äidinkään
luona. Hän oli ärtyinen ja karahti pienemmästäkin punaiseksi. Hänestä
tuntui kuin kaikki olisivat huomanneet hänen onnettomuutensa ja
säälineet ja nauraneet häntä. Tämä itserakkaudesta ja turhamaisuudesta
johtunut suru lisäsi vain raskasta sydämen surua.
Kerran tuli hän äidin luo ja aikoi hänelle jotain sanoa, mutta
pillahtikin samassa itkuun. Hän itki kuten itkevät loukkaantuneet
lapset, jotka eivät käsitä, miksi heitä on rangaistu.
Äiti alkoi häntä lohdutella. Natasha kuunteli alussa äidin lohdutuksia,
mutta keskeytti hänet yhtäkkiä:
-- Herjetkää jo, äiti, en edes ajattele, enkä tahdokkaan ajatella!
Tulee ensin ja sitten jättää, jättää...
Hänen äänensä värisi, ja hän oli vähällä taas pillahtaa itkuun, mutta
voitti luontonsa ja jatkoi rauhallisena.
-- Enhän minä lainkaan haluakkaan miehelään. Minä häntä pelkään; olen
jo aivan rauhoittunut, aivan rauhoittunut...
Seuraavana päivänä Natasha puki ylleen sen vanhan pukunsa, jossa hän
oli viettänyt niin monta iloista aamuhetkeä, ja alkoi aamusta alkaen
puuhailla entisissä toimissaan, jotka oli jättänyt tanssiaisten
jälkeen. Juotuaan teensä hän meni saliin, missä oli erinomaisen hyvä
kaje, ja alkoi lauluharjoituksensa. Käytyään kertaalleen ensimäiset
harjoitukset hän pysähtyi keskelle salia, ja toisti erään
sävelkatkelman, joka häntä erityisesti miellytti. Iloisena kuunteli hän
hurmaavia säveliä, jotka heläten täyttivät tyhjän salin ja sitten
häipyivät hiljalleen, ja riemu täytti hänen sydämensä. -- "Ei sitä
kannata niin paljon ajatella, näinkin on hyvä olla", -- sanoi hän
itselleen ja alkoi astella edestakasin salin kumajavalla parketilla.
Joka askeleella nousi hän korolta kärjelle (hänellä oli jaloissa uudet,
lempikenkänsä) ja yhtä iloisena kuin oli kuunnellut sävelten helinää
hän nyt kuunteli tätä korkojen tahdikasta kapinaa ja kengänkärkien
narahtelua. Kulkiessaan kuvastimen ohi hän vilkasi siihen. -- "Tuossapa
olen!" -- näytti hänen ilmeensä sanovan. -- "No, vähät muusta. Ketään
en kaipaa."
Palvelija aikoi tulla saliin siivoamaan, mutta Natasha ei häntä
päästänyt, sulki oven hänen jälkiinsä ja jatkoi kävelemistään. Hän oli
taas joutunut tuohon mielentilaan, jolloin piti itsestään ja ihaili
omia avujaan. -- "Mutta onpas ihana tuo Natasha!" -- puheli hän taas
itsekseen aivan kuin jonkun miehiä edustavan henkilön sanoilla. -- "Hän
on sievä, nuori, hänellä on hyvä ääni, eikä hän ketään häiritse,
jättäkää hänet vain rauhaan." Mutta vaikka hän olisi ollut miten
rauhassa tahansa, ei hän silti ollut rauhallinen, ja heti hän itsekin
sen tunsi.
Eteisen ovi avautui, ja joku kysyi: "ollaanko kotona?" -- ja samassa
kuului astuntaa. Natasha katseli kuvastimeen, muttei eroittanut sieltä
itseään. Hän kuunteli askelia eteisestä. Kun hän eroitti itsensä
kuvastimesta huomasi hän olevansa kalpea. Se on _hän_. Hän tunsi hänet
varmasti, vaikka vaivoin kuuli hänen äänensä sulettujen ovien takaa.
Natasha lähti kalpeana ja säikähtyneenä juoksemaan vierashuoneeseen.
-- Äiti, Bolkonski on saapunut! -- hän sanoi. -- Äiti, tämä on
kauheata, sietämätöntä! En tahdo ... kiusautua! Mitä on minun
tehtävä?...
Kreivitär ei vielä ollut ehtinyt vastaamaan Natashalle, kun ruhtinas
Andrei astui huoneeseen vakavan ja huolestuneen näköisenä. Kun hän näki
Natashan, kirkastuivat hänen kasvonsa. Hän suuteli kreivittären ja
Natashan kättä ja istuutui sohvan viereen.
-- Ei ole meillä pitkiin aikoihin ollut iloa... -- alkoi kreivitär,
mutta ruhtinas Andrei keskeytti hänet, vastaten hätäisesti kreivittären
kiertävään kysymykseen.
-- En ole käynyt teillä tänä aikana, sillä olin isäni luona
neuvottelemassa sangen tärkeästä asiasta. Palasin vasta viime yönä, --
sanoi hän, katsahtaen Natashaan. -- Tahtoisin puhella kanssanne,
kreivitär, -- lisäsi hän hetkisen vaiti oltuaan.
Kreivitär huoahti raskaasti ja loi silmänsä maahan.
-- Tehkää hyvin, -- hän lausui.
Natasha tunsi, että hänen olisi poistuttava, mutta hän epäröi: jokin
puristi kurkussa, ja silmät selällään hän katsoa töllisteli ruhtinas
Andreihin.
"Nytkö? Tällä hetkellä!... Ei, se on mahdotonta" ... -- ajatteli
Natasha.
Ruhtinas Andrei katsahti taas Natashaan, ja nyt tämä huomasi, ettei
ollut erehtynyt. Niin, nyt, tuossa tuokiossa ratkaistaan hänen
kohtalonsa.
-- Mene, Natasha, kutsun sinut sitten, -- sanoi kreivitär kuiskaten.
Natasha katsahti pelästynein, rukoilevin silmin ensin ruhtinas
Andreihin ja sitten äitiinsä ja poistui huoneesta.
-- Olen saapunut, kreivitär, pyytämään tyttärenne kättä, -- sanoi
ruhtinas Andrei.
Kreivitär karahti punaiseksi, mutta hän ei vastannut sanaakaan.
-- Teidän kosintanne... -- alkoi kreivitär verkalleen. -- Ruhtinas
Andrei oli vaiti ja katseli kreivitärtä silmiin. -- Teidän
kosintanne ... (kreivitär hämmentyi) meitä miellyttää, ja ... minä
annan suostumukseni, olen iloinen. Ja mieheni ... toivoakseni ...
mutta Natashasta kaikki riippuu...
-- Puhun hänelle asiasta kun ensin saan teidän suostumuksenne ...
annatteko sen minulle? -- sanoi ruhtinas Andrei.
-- Annan, -- sanoi kreivitär, ojensi kätensä ruhtinas Andreille ja
painoi vierovan hellästi huulensa hänen kättään suutelemaan
taivistuneen ruhtinas Andrein otsalle. Hän tahtoi rakastaa ruhtinas
Andreita kuin omaa poikaansa, mutta tunsi samalla, että tämä oli
hänelle vieras ja peloittava henkilö. -- Olen varma mieheni
suostumuksesta, -- sanoi kreivitär, -- mutta entäs isänne...
-- Isäni, jolle tein selvän aikeistani, pani ehdoksi suostumukselleen,
että häät vietetään vasta vuoden kuluttua. Ja tästä aijoinkin juuri
teille mainita, -- sanoi ruhtinas Andrei.
-- Tosin on Natasha vielä nuori, mutta näin kauvan...
-- Muuten on mahdotonta, -- sanoi ruhtinas Andrei huoaten.
-- Lähetän hänet tänne, -- sanoi kreivitär ja lähti huoneesta.
-- Herra, armahda meitä, vaikeroi hän tytärtään etsiessään.
Sonja ilmoitti Natashan olevan makuuhuoneessa. Natasha istui kalpeana
vuoteellaan, katsellen pyhäinkuvaan, ristien nopeasti silmiään ja
supisten jotain itsekseen. Huomattuaan äitinsä hän kavahti seisoalleen
ja heittäytyi tämän kaulaan.
-- Miten? Äiti?... Miten?
-- Mene, mene hänen luokseen. Hän pyytää kättäsi, -- sanoi kreivitär
kylmästi, kuten tuntui Natashasta. -- Mene ... mene, -- sanoi äiti
surullisesti ja nuhtelevasti huoneesta kiitävälle tyttärelleen ja
huoahti raskaasti.
Natasha ei muistanut, miten oli tullut vierashuoneeseen. Tultuaan
ovesta ja huomattuaan ruhtinas Andrein hän pysähtyi. "Onko tuo vieras
mies todellakin minulle _kaikki_ kaikessa?" -- kysyi hän itseltään ja
vastasi samassa hetkessä: -- "On, kaikki: hän ainoa on minulle nyt
kallein maailmassa." Ruhtinas Andrei tuli hänen luokseen silmät maahan
luotuina.
-- Rakastuin teihin ensi näkemältä. Voinko toivoa?
Hän katsahti Natashaan, ja tätä hämmästytti hänen silmistään säihkyvä
syvän intohimon tuli. Natashan ilme sanoi: "Miksi kysytte? Miksi
epäilette sellaista, mikä kysymättäkin on selvää? Miksi puhutte, kun on
mahdoton sanoin lausua tunteita."
Hän astui lähemmäksi ruhtinas Andreita ja pysähtyi. Tämä tarttui hänen
käteensä ja painoi sille huulensa.
-- Rakastatteko minua?
-- Rakastan, rakastan, -- lausui Natasha aivan kuin ärtyneenä, huoahti
äänekkäästi, toisen kerran, yhä useammin ja useammin ja pillahti
itkuun.
-- Miksi? Mikä Teidän on?
-- Ah, olen niin onnellinen, -- vastasi Natasha, hymyili kyynelissään,
siirtyi lähemmäksi, epäröi hetkisen aivan kuin olisi ajatellut tekonsa
sopivaisuutta, ja suuteli ruhtinas Andreita.
Ruhtinas Andrei piteli Natashaa käsistä, katseli häntä silmiin, mutta
rakkautensa ei enää ollut entisen kaltaista. Hänen sydämessään oli
tapahtunut jonkinlainen äkillinen muutos: hän ei enää tuntenut
runollisen salaperäistä intohimon hurmaa, hänen kävi sääliksi tytön
naisellisen lapsellinen avuttomuus, häntä peloitti tytön välitön
antautuminen ja luottamus ja raskas joskin samalla suloinen
velvollisuuden tunne, joka iäksi kaikeksi sitoi hänen kohtalonsa tytön
kohtaloon. Nämä tunteet, vaikkeivät olleetkaan niin kirkkaat ja
runolliset kuin entiset, olivat silti vakavammat ja voimakkaammat.
-- Onko äitinne sanonut, että meidän täytyy odottaa vielä kokonainen
vuosi? -- kysyi ruhtinas Andrei, katsellen yhä tyttöä silmiin.
"Olenko se todellakin minä, tyttönen, lapsi (kaikkihan ovat minua
sellaisena pitäneet)", -- ajatteli Natasha, -- "olenko todellakin nyt
tästä hetkestä _puoliso_, tuon vieraan, herttaisen miehen vertainen,
tuon viisaan miehen, jota isäkin kunnioittaa. Onko se totta! Onko
todellakin totta, ettei nyt enää sovi elämällä leikkiä, että nyt jo
olen aikuinen, jonka on vastattava jokaisesta teostaan ja sanastaan?
Niin, mitä hän minulta kysyikään?"
-- Ei; -- hän vastasi, vaikkei lainkaan ollut käsittänytkään ruhtinas
Andrein kysymystä.
-- Suokaa anteeksi, -- sanoi ruhtinas Andrei, -- mutta te olette vielä
niin nuori, mutta minä olen niin paljon kokenut elämässä. Pelkään
teidän puolestanne. Ette vielä tunne itseänne.
Natasha kuunteli tarkkaavana hänen puhettaan, koettaen käsittää hänen
sanojensa merkitystä, mutta ei käsittänyt.
-- Miten raskaaksi käykään minulle tämä vuosi, joka siirtää onnelani
tuonemmaksi, -- jatkoi ruhtinas Andrei, -- niin voittehan tänä aikana
varmistua päätöksessänne. Pyydän teitä vuoden kuluttua tekemään minut
onnelliseksi; mutta olkaa vapaa: kihlauksemme jääköön salaisuudeksi, ja
jos huomaatte, ettette minua rakasta tai jos olette rakastanut... --
sanoi ruhtinas Andrei, luonnottomasti hymyillen.
-- Miksi puhutte tällaisia? -- keskeytti Natasha. -- Tiedättehän, että
rakastuin teihin sinä hetkenä, jolloin saavuitte Otradnoon, -- hän
jatkoi, uskoen vahvasti puhuvansa totta.
-- Vuoden kuluessa opitte itsenne tuntemaan.
-- Ko-konainen vuosiko? -- huudahti äkkiä Natasha, joka vasta nyt
äkkäsi, että häiden vietto oli siirretty vuodeksi eteenpäin. -- Miksikä
kokonainen vuosi? Miksikä vuosi?... -- Ruhtinas Andrei alkoi hänelle
selittää siirtämisen syitä. Natasha ei kuunnellut.
-- Eikö muuten käy päinsä? -- hän kysyi. Ruhtinas Andrei ei vastannut,
mutta hänen ilmeestään huomasi, että päätöstä oli mahdoton purkaa.
-- Tämä on kauheata! Ei, tämä on kauheata, kauheata! -- pyrähti äkkiä
Natasha ja hertyi taas itkemään. -- Kuolen ennenkun vuosi on kulunut:
tämä on mahdotonta, tämä on kauheata. -- Hän katsahti sulhastaan
kasvoihin, ja huomasi niillä säälin ja neuvottomuuden ilmeen.
-- Ei, ei, suostun kaikkeen, -- hän sanoi ja taukosi hetkessä
itkemästä. -- Olen niin onnellinen!
Isä ja äiti astuivat huoneeseen ja siunasivat sulhasen ja morsiamen.
Näistä päivin alkoi ruhtinas Andrei käydä Rostoveilla sulhasena.