Seuraavana päivänä lähti ruhtinas Andrei Rostoveille päivälliselle,
koska Ilja Andrejevritsh oli hänet kutsunut, ja viipyi heidän luonaan
koko päivän.
Kaikki talossa tiesivät ruhtinas Andrein tulon syyn, eikä hän itsekään
sitä koettanut salata, vaan seurusteli koko ajan Natashan kanssa. Eikä
ainoastaan Natasha säikähtyneessä, mutta riemuitsevassa ja onnellisessa
sydämessään tuntenut pelkoa jotain tärkeätä, välttämätöntä
odottaessaan, ei, koko talon oli vallannut samallainen pelko.
Surullisin, vakavan ankarin silmin katseli kreivitär ruhtinas Andreita,
kun tämä puheli Natashan kanssa, ja teeskennellyn kainosti alkoi hän
puhella jonkin joutavaa, kun vain ruhtinas Andrei häneen vilkasi. Sonja
ei uskaltanut jättää Natashaa ja pelkäsi samalla, että saattaisi olla
esteeksi. Kun he vain hetkeksikin jäivät kahdenkesken, kävi Natasha
kalpeaksi ja odotti sydäntuskalla jonkun saapumista. Häntä ihmetytti
ruhtinas Andrein arkuus. Hän tunsi että ruhtinas Andreilla oli jotain
erinomaisempaa sydämellä, mutta hän ei saanut sanotuksi.
Kun ruhtinas Andrei illalla oli lähtenyt, tuli kreivitär Natashan luo
ja kysyi kuiskaten:
-- No, armaani?
-- Äiti, Jumalan nimessä, älä kysy minulta nyt mitään. En voi sanoa, --
vastasi Natasha.
Siitä huolimatta lojui Natasha samana iltana kauvan äidin vieressä
tämän vuoteessa. Hän oli kiihtynyt ja pelokas ja katsoa tuijotti
suoraan eteensä. Hän kertoeli äidille, miten ruhtinas Andrei oli häntä
kehunut, miten hän oli kertonut lähtevänsä ulkomaille ja kysellyt,
missä he aikovat viettää kesän, ja miten hän oli udellut Boriksesta.
-- Mutta tällaista, tällaista en vielä milloinkaan ole kokenut! --
puheli Natasha. Mutta minä pelkään hänen lähettyvillään, mitä se
merkitsee? Lieköhän, että tämä on se todellinen, niinkö? Äiti, joko
nukut?
-- En, rakkaani, itsekin pelkään, -- vastasi äiti. -- Menehän jo
nukkumaan.
-- En kuitenkaan saata nukkua. Ja hulluapa olisikin nyt nukkua. Äiti
rakas, äiti, tällaista en vielä milloinkaan ole tuntenut, -- puheli
Natasha, ihmetellen ja kauhistuen sydämessään riehuvia tunteita. --
Emmehän saattaneet edes aavistaa!...
Natashasta tuntui kuin olisi hän ollut rakastunut ruhtinas Andreihin
jo Otradnon ajoilta. Häntä oli peloittavinaan tämä kummallinen,
odottamaton onni, että se, jonka hän jo ensi näkemältä (nyt oli hän jo
aivan varma siitä) oli omakseen valinnut, nyt taas tapasi hänet ja on
häneen rakastunut.
"Ja pitipä hänen nyt juuri, kun mekin olemme täällä, saapua Pietariin.
Ja pitipä meidän kohdata toisemme noissa tanssiaisissa. Kaikki on
kohtalon työtä. On selvää, että kohtalo on asiat niin johtanut. Jo
silloin kun ensikerran hänet näin tunsin jotain erikoista."
-- Mitä hän sinulle vielä sanoi? Mitä runoja hän kirjoitti? Luehan ...
-- puhui äiti mietteissään, sillä hän oli huomannut, että ruhtinas
Andrei kirjoitti jotain Natashan muistikirjaan.
-- Äiti, onko se häpeällistä, kun hän on leski?
-- Ole lörpöttelemättä, Natasha. Rukoile Jumalaa. _Les mariages se font
dans les cieux_.[65]
-- Kyyhkyni, äiti armaani, miten teitä rakastan, miten minun on hyvä
olla! -- huudahti Natasha, kiersi äidin syleilyynsä, ja onnen ja
liikutuksen kyyneleet tulvivat hänen silmistään.
Samaan aikaan oli ruhtinas Andrei Pierren luona ja kertoi tälle
rakkaudestaan Natashaan ja lujasta päätöksestään ottaa tyttö
vaimokseen.
* * * * *
Samana päivänä oli kreivitär Helenalla kutsut; oli saapunut Ranskan
lähettiläs, eräs prinssi, joka viime aikoina oli ollut jokapäiväinen
vieras talossa, ja paljon ylhäisiä herroja ja naisia. Pierrekin oli
tullut vaimonsa suojiin, kulki läpi huoneuston ja ihmetytti kaikkia
miettivän hajamielisellä ja synkällä muodollaan.
Tanssiaisten jälkeen oli Pierre taas alkanut tuntea tuon kauhean ikävän
läheisyyttä ja koetti kaikin voimin torjua sitä luotaan. Prinssin
ilmestyttyä taloon oli Pierrestä tehty kamariherra, ja tämän tapauksen
jälkeen alkoi häntä painostaa ja hävettää suurissa seuroissa, ja yhä
useammin vaivasivat häntä entiset synkät mietteet ihmiselämän
turhuudesta. Ja tämä synkkä mielentila yhä vain kasvoi, kun hän
samoihin aikoihin huomasi holhokkinsa Natashan ja ruhtinas Andrein
väliset suhteet ja samalla tuli verranneeksi ystävänsä asemaa omaansa.
Hänestä oli yhtä vastenmielistä ajatella vaimoaan, Natashaa tai
ruhtinas Andreita. Taas tuntui hänestä kaikki turhuudelta iäisyyden
rinnalla, ja edessä oli kysymys: "miksi?" Ja hän aherteli yöt päivät
veljeskunnan töiden ääressä, toivoen täten pidättelevänsä pahaa henkeä
loitolla. Poistuttuaan kreivittären kutsuista Pierre istui puoliyön
aikaan tupakansavuisessa, matalassa huoneessaan, yllä kulunut yönuttu,
ja jäljenteli veljeskunnalle alkuperäisiä skotlantilaisia asiakirjoja.
Äkkiä kuuli hän lähenevää astuntaa. Huoneeseen astui ruhtinas Andrei.
-- Ah, tekö täällä, -- sanoi Pierre hajamielisen ja
tyytymättömän näköisenä. -- Minä täällä työskentelen, -- hän jatkoi,
osoittaen pöydällä olevaa vihkoa aivan kuin pelastajaansa elämän
onnettomuuksissa. Ruhtinas Andrei oli kuin uudestaan elämään herännyt;
hänen kasvonsa olivat riemuitsevan loistavat, kun hän pysähtyi
ystävänsä eteen. Hän ei huomannut tämän surullista katsetta, hymyili
vain itserakkaan tyytyväisenä.
-- No, rakkaani, -- sanoi ruhtinas Andrei, -- aijoin jo eilen sinulle
puhua ja nyt olen tullut vartavasten. En milloinkaan ole tällaista
kokenut. Olen rakastunut, ystäväiseni.
Pierre huoahti syvään ja heittäytyi raskaine ruhoineen sohvalle
ruhtinas Andrein viereen.
-- Natasha Rostoviin, niinhän? -- hän sanoi.
-- Niin, niin, kehenkäs sitten? En olisi luullut, mutta tämä tunne on
minua voimakkaampi. Eilen tuskittelin ja kärsin, mutta näistä
tuskistakaan en luovu hinnalla millään. En ole ennen elänyt. Nyt vasta
elän, mutta hänettä en voi elää. Mutta voiko hän minua rakastaa?...
Olen liian vanha... Mikset puhu?...
-- Minäkö? Minäkö? Mitä teille olen sanonut, -- sanoi Pierre äkkiä ja
alkoi astella pitkin permantoa. -- Olen aina sitä ajatellut... Hän on
harvinaisuus... Rakas ystävä, pyydän, älkää järkeilkö, älkää epäröitkö,
ottakaa hänet, ottakaa, ottakaa... Ja vakuutan, että olette maailman
onnellisin ihminen.
-- Entä hän!
-- Hän rakastaa teitä.
-- Älä puhu pötyä... -- sanoi ruhtinas Andrei hymyillen ja katsoi
ystäväänsä silmiin.
-- Rakastaa, tiedän, -- kirkasi Pierre kiivaasti.
-- Älähän, kuulehan, -- sanoi ruhtinas Andrei pidätellen ystäväänsä
käsipuolesta. -- Käsitätkö asemani? Minun täytyy purkaa sydämeni
jollekulle.
-- No, no, puhu, olen iloinen, -- puheli Pierre, ja todellakin
muuttuivat hänen kasvonsa yhtäkkiä: rypyt otsalta hävisivät, ja
iloisena alkoi hän kuunnella ystävänsä puhetta. Ruhtinas Andreikin
näytti aivan toiselta, uudelta ihmiseltä. Mihin oli hävinnyt hänen
kaihomielisyytensä, mihin elämän halveksuminen, mihin pettymykset?
Pierre oli ainoa ihminen, jolle hän saattoi avata sydämensä, ja siksipä
hän sen nyt purkikin täydelleen. Helposti ja rohkeasti hän suunnitteli
tulevaisuuttaan, puhui, miten hänen on mahdoton uhrata onneaan isän
päähänpistoille, miten hän pakottaa isän suostumaan tähän avioliittoon
ja mieltymään Natashaan tai menee naimisiin isän suostumuksetta ja
ihmetteli näitä kumman outoja hänestä itsestään riippumattomia
tunteita, jotka nyt kokonaan olivat vallanneet hänen olemuksensa.
-- Enpä olisi uskonut, vaikka ken minulle olisi sanonut, että voin näin
rakastaa, -- puheli ruhtinas Andrei. -- Tämä tunne on aivan erilainen
kuin entiset. Koko maailma on jakaantunut kahtia: toisaalla -- hän ja
pelkkää onnea ja toiveita, valoa; toisaalla -- missä häntä ei ole,
ikävää -- ja pimeätä...
-- Pimeätä ja synkkää, -- toisti Pierre, -- niin, niin, kyllä käsitän.
-- En voi olla valoa rakastamatta, ei ole se minun syyni. Ja olen ylen
onnellinen. Ymmärrätkö minua? Tiedän, että iloitset onnestani.
-- Kyllä, kyllä, -- vakuutteli Pierre, katsellen surumielisen hellin
silmin ystäväänsä. Mitä valoisemmalta hänestä näytti ystävän kohtalo,
sitä synkemmältä tuntui oma.