Seuraavana päivänä kävi ruhtinas Andrei vieraskäynneillä muutamissa
perheissä, joissa ei vielä ollut ennen käynyt, m.m. Rostoveilla, joihin
oli uudestaan tutustunut viimeisissä tanssiaisissa. Kohteliaisuus jo
vaati häntä käymään Rostoveilla, mutta sen lisäksi halutti häntä nähdä
kotioloissa tuo kumma, pirteä tyttönen, josta hänelle oli jäänyt niin
hauska muisto.
Hän kohtasi Natashan miltei ensimmäisenä. Tyttösellä oli yllä sininen
arkipuku, jossa hän ruhtinas Andrein mielestä oli vielä sievempi kuin
tanssiaispuvussa. Natasha ja muutkin perheen jäsenet kohtelivat
ruhtinas Andreita sydämellisen avonaisesti, aivan kuin vanhaa ystävää.
Rostovilaiset, joita ruhtinas Andrei ennen oli arvostellut ankarasti,
tuntuivat nyt kaikki hänestä verrattomilta, vaatimattomilta ja
hyvänsuovilta ihmisiltä. Vanhan kreivin vieraanvaraisuus ja
sydämellisyys -- ominaisuudet, jotka Pietarissa ovat niin harvinaisia
-- vaikuttivat niin valtavasti ruhtinas Andreihin, ettei hän saattanut
vastustaa päivälliskutsua. "He ovat todella hyviä, kelpo ihmisiä" --
ajatteli Bolkonski -- "vaikkeivätkään lainkaan käsitä, mikä aarre
heillä on tyttäressään; mutta kelpo ihmisiä he ovat ja he muodostavat
oivan taustan tuolle omituisen runolliselle, viehättävälle tyttöselle,
joka uhkuu todellista elämää!"
Natashan lähettyvillä tunsi ruhtinas Andrei siirtyvänsä aivan
vieraaseen, erityiseen maailmaan, jonka täyttivät hänelle aivan
tuntemattomat riemut, siihen vieraaseen maailmaan, joka häntä niin
kummasti oli viekoitellut jo Otradnon lehtokujassa ja avonaisen akkunan
ääressä kuutamoyönä. Nyt tämä maailma ei enää häntä viekoitellut, ei se
enää ollut hänelle vieras; tultuaan tähän maailmaan hän sieltä löysi
uusia nautinnon aiheita.
Päivällisen jälkeen istuutui Natasha ruhtinas Andrein pyynnöstä
klaveerin ääreen ja alkoi laulaa. Ruhtinas Andrei seisoi naisten kanssa
keskustellen akkunan luona ja kuunteli. Kesken lausetta ruhtinas Andrei
vaikeni ja tunsi itkun väreitä kurkussaan. Tämä oli hänelle aivan
odottamatonta, sillä hän ei luullut voivansa itkeä. Hän katseli
laulavaa Natashaa, ja uusi onnellinen kieli värähti hänen sielussaan.
Hän oli onnellinen, mutta samalla täytti kaiho hänen mielensä.
Vaikkei hänellä ollut vähintäkään itkun syytä, oli hän sentään
pillahtamaisillaan itkuun. Miksi? Entinen rakkausko oli syynä? Pikku
ruhtinatar vainajako? Pettymyksensäkö?... Tulevaisuudentoiveensako?...
Olivat ja eivät olleet. Tärkeimpänä syynä oli se, että hän yhtäkkiä
tunsi elävästi, miten kauhea ristiriita oli olemassa jonkin hänessä
asustavan äärettömän suuren ja määrittelemättömän ja jonkin ahtaan ja
ruumiillisen välillä, jonka tiesi itseään sekä myöskin Natashaa
hallitsevan. Tämä ristiriita häntä painoi ja samalla saattoi iloiseksi.
Heti kun Natasha oli lopettanut laulamisensa meni hän ruhtinas Andrein
luo ja kysyi, mitä tämä piti hänen äänestään. Mutta samassa huomasi hän
käyttäytyneensä tuhmasti ja hämmentyi. Ruhtinas Andrei katseli
hymyillen häneen ja sanoi, että häntä miellytti hänen äänensä samoin
kuin kaikkikin mitä hän tekee.
Illalla myöhään lähti ruhtinas Andrei Rostovien talosta. Hän meni
levolle tavallisuuden mukaan, mutta huomasi pian, ettei voisi nukkua.
Milloin sytytti hän kynttilän ja nousi istumaan vuoteessa, milloin
nousi kokonaan vuoteesta, laskeutui taas pitkälleen, mutta unettomuus
ei nyt häntä lainkaan rasittanut: niin riemukkaalta ja uudelta tuntui
sielussa, aivan kuin olisi ummehtuneesta huoneesta päässyt vapaaseen
Jumalan ilmaan. Hänen ei edes pistänyt päähänsä, että olisi rakastunut
Natashaan; hän ei edes ajatellut tyttöä; tyttönen liiteli vain hänen
mielikuvissaan, ja sentään näki hän koko elämänsä aivan uudessa
valossa. "Miksi pelkään, miksi häärin näissä ahtaissa, suletuissa
kehyksissä, kun kerran elämä, koko elämä kaikkine riemuineen on minulle
avoinna?" -- puheli hän itselleen. Ja ensi kerran pitkistä ajoista hän
alkoi laatia onnellisia tulevaisuudensuunnitelmia. Hän päätti
mielessään, että hänen on ryhdyttävä kasvattamaan poikaansa, on
etsittävä hänelle kasvattaja, johon voi täysin luottaa; sitten on hänen
erottava toimistaan ja lähdettävä ulkomaille, Englantiin, Sveitsiin ja
Italiaan. "Minun on käytettävä hyväkseni vapautta niin kauvan kun vielä
tunnen itseni näin voimakkaaksi ja nuoreksi. Pierre oli oikeassa
sanoessaan, että onnelliseksi tullakseen on ihmisen uskottava onnen
mahdollisuuteen, ja nyt siihen minäkin uskon. Jättäkäämme kuolleet
kuolleitten haudattaviksi, mutta eläkäämme ja olkaamme onnelliset, kun
elämä meissä vielä sykkii", -- hän ajatteli.