Ruhtinas Andrein jälkeen tuli Boris pyytämään Natashaa tanssiin, tulipa
taituri-adjutanttikin, joka tanssiaiset oli alkanut, y.m.m., ja Natasha
tanssi onnellisena ja punakkana herkeämättä koko illan, luovuttaen
liiat ihailijansa Sonjalle. Hän ei lainkaan huomannut eikä nähnyt
sellaisia seikkoja, jotka muita viehättivät tanssiaisissa. Hän ei
huomannut, miten hallitsija kauvan puheli Ranskan lähettilään kanssa,
miten hän erityisen suosiollisesti puheli sen ja sen naisen kanssa,
miten se ja se prinssi teki sitä ja puheli tätä, miten Helenalla oli
valtava menestys, ja miten se ja se oli hänelle erityisen kohtelias:
hän ei huomannut edes hallitsijaa ja huomasi hallitsijan poistuneen
vasta siitä, että hänen lähtönsä jälkeen elämä tanssiaisissa kävi
paljon hauskemmaksi, Hauskan kotiljongin ennen illallisia tanssi
ruhtinas Andrei taas Natashan kanssa. Hän puheli Natashalle heidän ensi
kohtauksestaan Otradnon lehtokujassa, unettomasta kuutamoyöstä ja
mainitsi, miten hän tahtomattaan tuli kuunnelleeksi hänen haaveitaan.
Natasha karahti punaiseksi ja koetti puolustautua, aivan kuin olisi
näissä haaveiluissa ollut jotain hävettävää.
Ruhtinas Andrei, kuten kaikki suuressa maailmassa kasvaneet ihmiset,
etsi sellaisia ihmisiä, joissa ei olisi tuota yleistä suuren maailman
leimaa. Ja tällainen oli Natasha, joka vielä saattoi ihmetellä,
riemastua ja kainostella. Hänen virheellinen ranskankielensäkin
viehätti ruhtinas Andreita. Hän puheli Natashan kanssa erityisen
varovasti ja hellästi. Istuessaan siinä tytön vieressä ja puhellessaan
yksinkertaisimmista ja vähäpätöisimmistä asioista ruhtinas Andrei
ihaili hänen hymyilevien silmiensä iloista loistoa, joka ei suinkaan
johtunut keskusteltavista asioista, vaan tytön sisäisestä onnesta. Kun
Natashaa pyydettiin tanssiin, ja hän hymyillen nousi paikoiltaan ja
sitten lensi tanssin pyörteissä pitkin salia, ihaili ruhtinas Andrei
erityisesti hänen kainostelevaa sulouttaan. Keskellä kotiljonkia, kun
oli tanssinut vuoronsa, Natasha tuli raskaasti hengittäen paikalleen.
Taas tuli joku pyytämään. Natasha oli väsynyt, läähätti ja aikoi
nähtävästi kieltäytyä, mutta samassa hän taas iloisena nosti kätensä
kavaljerin olalle ja hymyili ruhtinas Andreille.
"Mielelläni levähtäisin ja istuisin hetkisen teidän kanssanne, olen
väsynyt, mutta näettehän, miten minua pyydetään, ja se minua
miellyttää, olen onnellinen, rakastan kaikkia, ja me, minä ja te, tämän
käsitämme", -- ja vielä paljon, paljon muuta sanoi tuo hymy. Kun
kavaljeri oli hänet jättänyt, lähti Natasha juoksasemaan poikki salin
valitakseen kaksi naista seuraavaan vuoroon.
"Jos hän menee ensin serkkunsa luo ja sitten jonkun toisen naisen luo,
niin tulee hänestä minun vaimoni", -- sanoi ruhtinas Andrei itselleen
aivan odottamatta, katsellessaan Natashaa. Natasha meni ensin serkkunsa
luo.
"Mitä hullutuksia saattaa toisinaan tulla mieleen", -- ajatteli
ruhtinas Andrei; -- "mutta se vain on varmaa, että tämä tyttönen on
niin herttainen ja niin erikoinen, ettei hän täällä kuukauttakaan
tanssi miehelään joutumatta... Tuollainen on täällä harvinaisuus", --
ajatteli hän, kun Natasha, korjaillen vyötäisiltään irroittunutta
ruusua, valmistautui istuutumaan hänen viereensä.
Kotiljongin loputtua ilmestyi vanha kreivi sinisessä hännystakissaan
tanssivain luo. Hän pyysi ruhtinas Andreita käymään talossa ja kysyi
tyttäreltään, oliko hänellä ollut hauskaa. Natasha ei vastannut,
hymyili vain, mutta tuosta hymystä saattoi selvästi huomata hänen
nuhtelevan ihmettelynsä: "kuinka saattaa sellaista kysyä?"
-- Elämässäni ei ole minulla ollut näin hauska! -- hän sitten sanoi, ja
ruhtinas Andrei huomasi, miten hänen käsivartensa nopeasti kohahtivat
kietoakseen isän syleilyyn, mutta miten ne samassa hervahtivat alas.
Natasha ei todellakaan ollut vielä milloinkaan näin onnellinen ollut.
Hän eli sellaisessa onnen huumassa, jolloin ihminen on täysin hyvä ja
jolloin hän pitää onnettomuuden, pahuuden ja surun mahdottomina.
* * * * *
Näissä tanssiaisissa tuntui Pierrestä ensi kerran loukkaavalta vaimonsa
suhde ylhäisiin piireihin kuuluviin henkilöihin. Hän oli synkkä ja
hajamielinen. Hänen otsassaan oli syvä uurre, ja akkunan luona seisten
hän katsoa tuijotti lasiensa läpi ketään näkemättä.
Illalliselle mennessään kulki Natasha hänen ohitseen.
Pierren synkät, onnettomat kasvot ihmetyttivät Natashaa. Hän pysähtyi
Pierren eteen. Hän tahtoi auttaa onnetonta, luovuttaa hänelle liiat
omasta onnestaan.
-- Miten hauskaa, kreivi, -- hän sanoi, -- eikö teistäkin?
Pierre hymyili hajamielisenä, hän nähtävästi ei käsittänyt Natashan
sanoja.
-- Kyllä, olen sangen iloinen, -- hän vastasi.
"Miten saattaakaan hän olla tyytymätön", -- ajatteli Natasha. --
"Vallankaan tuollainen herttainen mies kuin Besuhof." -- Natashan
mielestä olivat kaikki näissä tanssiaisissa yhtä hyviä, herttaisia,
verrattomia ihmisiä, jotka kaikki rakastavat toisiaan: ei kukaan
saattanut toista loukata, ja siksipä piti kaikkien olla onnellisia.